Tänään tuli se hetki, kun Nellin oli aika päästä pois. Meni hetkessä huonoon kuntoon ja tänä aamuna piti se päätös tehdä. Mä en ymmärrä tätä. Ei Nellin pitänyt vielä lähteä. Tää on niin epäreilua. Mun rakkain. Se oli mulla yli puolet mun elämästä, olin lapsi,kun se tuli meille 8 viikkoisena. Olin vieressä loppuun saakka (tosin sen itse pistoksen ajaksi menin käytävälle ulvomaan, kun en kestänyt ja palasin takaisin)ja vain rutistin sitä, vielä senkin jälkeen kun sydän hiljeni.
Mä en käsitä etten enää ikinä tunne sen turkkia käsissä ja kasvoilla tai kuule niitä niin tuttuja tassun askeleita tai saa sitä viereeni tuhisemaan pää mun sylissä ja vahtimaan mun ovelle yöksi. Kukaan ei tule enää ovella vastaan ja heiluta häntää. Kun olin surullinen Nelli tuli lohduttamaan, painoi pään syliin ja tuli ihan lähelle, nyt on jäljellä vain suurin suru koskaan eikä se ole täällä. Otin itselleni sen pehmolelun. Lehmän jonka päällä se tykkäsi pitää päätään ja jonka viereen se tänään viimeisen kerran nukahti.
Lepää rauhassa rakas, en unohda ikinä.
Lämmin halaus siulle surun keskellä, siun Nellillä on nyt hyvä olla ja siunkin olo kohenee, suru haalistuu ja kaikki muistot voimistuu.
VastaaPoista