Luukku 18

Nyt se on ohi. Ihan joka ikinen koulutehtävä ja tentti on suoritettu ja mulla on nyt loma. Väsynt mutta onnellinen. Niin, onnellinen? Voin taas käyttää tuota sanaa. Vielä muutama kuukausi sitten mulla oli hyviä hetkiä ja esimerkiksi kesällä Alice Cooperin keikalla mulla oli onnellinen olo ja kaikki tuntui kaukaiselta, pääsin irti kaikesta, mutta pääosin elämä tuntui silti tyhjältä. Mihin tämä vuosi katosi? Nellin lähdöstä maaliskuussa tuntuu toisaalta kuluneen ikuisuus, mutta toisaalta taas se tuntuu eiliseltä ja sattuu yhä. Alitajunnassani yhä odotan sen tassujen ääntä ja hännän heilutusta kun tulen kotiin, mutta se ei hallitse mun ajatuksia ja elämää enää. Tämän vuoden aikana olen menettänyt paljon, mutta saanut vähintään yhtä paljon. Musta on tullut täti maailman suloisimmalle pienelle tytölle, kummitäti mahtavalle pikku-jätkälle, valmistuin ammattiin, olen saanut uusia kavereita ja erityisesti Phoenixin kanssa olen viettänyt hienoja hetkiä ja kulttuuri-iltamia muutenkin. Erityisesti mieleen tulee ilta teatterissa katsomassa Addams Familya ja kun saatiin itsemme keploteltua Kaarle viikatteen takahuoneeseen tarjoamalla Kaarlelle bisse. Loppujen lopuksi uskallan sanoa, että tästä tuli samalla elämäni kauhein, mutta silti ihan hyvä vuosi, vaikka kevät olikin synkkä.

Tämä mun tehtävälappu jotenkin mielestäni summaa tämän syksyn aika hyvin, olen vain paahtanut kaiken läpi ja selviytynyt, en ole ehtinyt ajatella elämää, mutta nyt se tuntuu kaiken sen arvoiselta (tai no lähes, jos saisin jouluksi mitä tahansa fysiikan lakien ulkopuoleltakin haluaisin Nellin takaisin edes hetkeksi)

Mutta jotta ei menisi nyt liian synkäksi ja tunteelliseksi voin sanoa, että leivoin tänään pakkaseen maustekakun (jota en tietenkään älynnyt kuvata, mutta kyllä te tiedätte minkä näköinen on maustekakku). Nyt tekisi mieli neuloa, mutta hartiat huutaa jo hoosiannaa, joten ehkä pakko hillitä itseni ja mennä vaikka nukkumaan, kun kerrankin saa nukkua niin pitkään kuin huvittaa.

Näihin tunnelmiin.