Kävin eilen katsomassa Deep Purplea ja Uriah Heepiä ja on pakko sanoa, että kyllä nää vanhan polven rocksuuruudet pesee kaikki nykyajan Santa Cruzit mennen tullen. Jestas, että ne miehet osaa hommansa.
Illan aikana kuultiin hittejä kummankin bändin uran varrelta, mutta ehkä Uriah Heep iski muhun enemmän. Purplella oli kauheasti sooloja ja se hieman vei sen terävimmän kärjen esityksestä, Heep tykitti sarjatulena ja siihen pääsi paljon paremmin sisälle.
Uriah Heep palaili uransa alkuajoille ja soitteli paljon musiikkia jostain 70-luvulta uudemman tuotantonsa lisäksi. Laulaja muisteli myös spiikeissään aikoja, kun musiikki oli nuorta, biisit kestivät puoli tuntia ja bändit kokeilivat asioita, milloin minkäkin aineen vaikutuksen alaisena.
Tämä sai minutkin pohtimaan omaa elämääni. Mä en ollut edes syntynyt, kun nämä pitkätukat oli tehneet musiikkia jo kolme vuosikymmentä. Olen aina valittanut, että olen syntynyt väärällä vuosikymmenellä, mutta eilen aloin miettiä, että miksi? Mä OLEN nähnyt artisteja kuten Deep Purple, Michael Monroe, Uriah Heep, Alice Cooper, WASP ja Ozzy. Suurimman osan näiden elämää suurempien rocklegendojen keikoista olen ollut vielä siellä ihan eturivissä hyppimässä ja laulamassa mukana hittejä jostain kasarilta nykypäivään. Ja onpa mulle kertynyt jokunen plektra ja uusi tuttavuuskin matkan varrella.
Tietyllä tapaa mä olen nähnyt ne paljon parempana, kuin nämä artistit olivat illoin rockin kulta-ajalla, kun kaikki olivat sekaisin ties mistä ja sekoilivat lavalla ja lavan ulkopuolella. Olen kuullut tarinat ja musta on mahtavaa kuunnella näiden legendojen tarinointia menneistä sekoiluista aikana, jolloin maailma oli nuori, mutta olen saanut nähdä heidät sen jälkeen, kun he ovat selvinneet ja kääntäneet suunnan ja hioutuneet vuosikymmenien saatossa niiksi timanttisiksi ammattilaisiksi joita arvostan ja kunnioitan suunnattomasti. Loppujen lopuksi, -94 ei ollutkaan hullumpi vuosi syntyä.
Alla vielä pari mun kuvaamaa videota. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti