Oulun kaupunginteatterin
produktio Pieleen meni on suomennos
englantilaisesta Olivier palkitusta The play that goes wrong näytelmästä, joka
pyörii Lontoon West Endissä tänäkin päivänä ja onpa sitä esitetty myös Broadwaylla
New Yorkissa. Pääosisssa sekoilivat Janne
Raudaskoski, Elina Keinonen, Mikko Leskelä, Joose Mikkonen, Mika Nuojua, Aki
Pelkonen, Heli Haapalainen ja Timo Reinikka
Pieleen meni on komedia,
joka soveltuu kohelluskomedian ja sekoilun ystäville. Tyyliltään siinä on
yhtäläisyyksiä esimerkiksi Monty Pythoniin ja Mr. Beaniin, eli jos olet vain
älykkään huumorin ystävä tämä näytelmä ei välttämättä tarjoa juuri mitään. Se
on hyvin slapstick painotteinen ja kuten sanottua, hirveätä kohellusta ja
tarkoituksella näytelty yli ja muussakin kuin näyttelijäntyössä kaikki mitä on
voitu, on vedetty överiksi. Minuun tämä vetosi, mutta salista poistuessani
kuulin parinkin ihmisen kommentoivan, ettei näytelmä oikein iskenyt ja etteivät
he ymmärtäneet miksi tämä on muka niin hyvä. Ymmärrän tämänkin näkökulman, jos
on olettanut menevänsä katsomaan Olivier palkittua komediaa tietämättä ideasta
taustalla se saattaa vaikuttaa vain kaoottiselta. The play that goes wrong tekijäryhmä
Mischief Theatre on Englannissa tehnyt samalla idealla useampiakin tuotantoja,
esimerkiksi BBC One kanavalle Peter Pan goes wrong.
Saavuttuamme teatteriin tapahtumat alkoivat jo ennen salin ovien avautumista; lämpiössä kuului tavallisesta poikkeavia kuulutuksia ja teatterin työntekijöitä näyttelevät hahmot seikkailivat yleisön seassa suorittamassa omia ennen näytöstä tehtäviä viime hetken valmisteluja ja ovien avauduttua lavalla käynnissä olivat saman teeman mukaiset valmistelut. Idea toimi mielestäni hyvin, sillä koko näytelmän ideahan on olla niin sanotusti teatterikokemus teatterikokemuksen sisällä. Kerroksia löytyy jopa kolme: näyttelijät näyttelemässä näyttelijöitä ja vielä se näytelmä, whodunnit -tyyppinen Murha Havershamin kartanossa murhamysteeri, jossa heidän roolihahmonsa näyttelevät.
Saavuttuamme teatteriin tapahtumat alkoivat jo ennen salin ovien avautumista; lämpiössä kuului tavallisesta poikkeavia kuulutuksia ja teatterin työntekijöitä näyttelevät hahmot seikkailivat yleisön seassa suorittamassa omia ennen näytöstä tehtäviä viime hetken valmisteluja ja ovien avauduttua lavalla käynnissä olivat saman teeman mukaiset valmistelut. Idea toimi mielestäni hyvin, sillä koko näytelmän ideahan on olla niin sanotusti teatterikokemus teatterikokemuksen sisällä. Kerroksia löytyy jopa kolme: näyttelijät näyttelemässä näyttelijöitä ja vielä se näytelmä, whodunnit -tyyppinen Murha Havershamin kartanossa murhamysteeri, jossa heidän roolihahmonsa näyttelevät.
Hahmot olivat jokseenkin
sympaattisia unohdellessaan olevansa näytelmässä ja lipsuessaan rooleistaan ja
intoillessaan ensimmäisestä ensi-illastaan ja koettaessaan parhaan improvisaatiokykynsä
mukaan selvitä tapahtumista jotka uhkaavat pilata koko ensi-illan. Näyttelijät tekivät hienon roolityön
näytellessään huonoja näyttelijöitä. Juoni näytelmässä on ovela, se on lähes
satiirinen katsaus siihen mitä Murphyn laki ja kehnon puoleiset näyttelijät saavat aikaan teatterissa.
Alkuperäisen näytelmän tekijäryhmä on toistanut samaa
konseptia useammassakin näytelmässä ja muussa tv-esiintymisessä ja se on saatu
hyvin siirrettyä tähän käännökseen. Hauska lisä oli myös käsiohjelman ”näyttelijöiden”
esittely. Lyhyet tekstit toivat lisää syvyyttä hahmoihin ja auttoivat
ymmärtämään miksi kukakin lavalla käyttäytyi, kuten käyttäytyi. Toinen näytös
meni omaan makuuni jo liiankin sekoiluksi, paino oli ehkä hieman liikaa siellä
slapstickin ja överiyden puolella, mutta jälleen kerran: sehän tässä
näytelmässä vähän oli ideana. Pidin silti ja näytelmän aikana minä ja moni
muukin yleisön jäsen pyyhki naurunkyyneleitä. Päivän vatsalihastreenikin tuli
hoidettua kätevästi teatterin penkissä.
Puvustuksen puolelta
sanoisin, että puvustamo oli jälleen kerran tehnyt erittäin hienoa työtä. Asut
seurasivat aika tarkasti alkuperäisiä ja olivat onnistuneita replikoita noin
20-luvun englantilaisesta pukeutumisesta.
Lyhyesti voisi siis
sanoa, että jos nautit kohelluksesta ja Monty Python ja Mr. Bean tyyppisestä
huumorista tämä näytelmä on sinua varten. Muuten tästä ei ehkä saa irti niin
paljon, kuin voisi ja lavan toiminta saattaa vaikuttaa aika päättömältä ja oudolta.
Ainoa kysymys joka mieleeni jäi on: mihin katosi Rambo/Winston?