Pieleen meni - Kulissit kaatava kohelluskomedia

Oulun kaupunginteatterin produktio Pieleen meni on suomennos englantilaisesta Olivier palkitusta The play that goes wrong näytelmästä, joka pyörii Lontoon West Endissä tänäkin päivänä ja onpa sitä esitetty myös Broadwaylla New Yorkissa. Pääosisssa sekoilivat  Janne Raudaskoski, Elina Keinonen, Mikko Leskelä, Joose Mikkonen, Mika Nuojua, Aki Pelkonen, Heli Haapalainen ja Timo Reinikka

Pieleen meni on komedia, joka soveltuu kohelluskomedian ja sekoilun ystäville. Tyyliltään siinä on yhtäläisyyksiä esimerkiksi Monty Pythoniin ja Mr. Beaniin, eli jos olet vain älykkään huumorin ystävä tämä näytelmä ei välttämättä tarjoa juuri mitään. Se on hyvin slapstick painotteinen ja kuten sanottua, hirveätä kohellusta ja tarkoituksella näytelty yli ja muussakin kuin näyttelijäntyössä kaikki mitä on voitu, on vedetty överiksi. Minuun tämä vetosi, mutta salista poistuessani kuulin parinkin ihmisen kommentoivan, ettei näytelmä oikein iskenyt ja etteivät he ymmärtäneet miksi tämä on muka niin hyvä. Ymmärrän tämänkin näkökulman, jos on olettanut menevänsä katsomaan Olivier palkittua komediaa tietämättä ideasta taustalla se saattaa vaikuttaa vain kaoottiselta. The play that goes wrong tekijäryhmä Mischief Theatre on Englannissa tehnyt samalla idealla useampiakin tuotantoja, esimerkiksi BBC One kanavalle Peter Pan goes wrong.

Saavuttuamme teatteriin tapahtumat alkoivat jo ennen salin ovien avautumista; lämpiössä kuului tavallisesta poikkeavia kuulutuksia ja teatterin työntekijöitä näyttelevät hahmot seikkailivat yleisön seassa suorittamassa omia ennen näytöstä tehtäviä viime hetken valmisteluja ja ovien avauduttua lavalla käynnissä olivat saman teeman mukaiset valmistelut. Idea toimi mielestäni hyvin, sillä koko näytelmän ideahan on olla niin sanotusti teatterikokemus teatterikokemuksen sisällä. Kerroksia löytyy jopa kolme: näyttelijät näyttelemässä näyttelijöitä ja vielä se näytelmä, whodunnit -tyyppinen Murha Havershamin kartanossa murhamysteeri, jossa heidän roolihahmonsa näyttelevät.

Hahmot olivat jokseenkin sympaattisia unohdellessaan olevansa näytelmässä ja lipsuessaan rooleistaan ja intoillessaan ensimmäisestä ensi-illastaan ja koettaessaan parhaan improvisaatiokykynsä mukaan selvitä tapahtumista jotka uhkaavat pilata koko ensi-illan.  Näyttelijät tekivät hienon roolityön näytellessään huonoja näyttelijöitä. Juoni näytelmässä on ovela, se on lähes satiirinen katsaus siihen mitä Murphyn laki ja kehnon puoleiset näyttelijät saavat aikaan teatterissa.

Alkuperäisen näytelmän tekijäryhmä on toistanut samaa konseptia useammassakin näytelmässä ja muussa tv-esiintymisessä ja se on saatu hyvin siirrettyä tähän käännökseen. Hauska lisä oli myös käsiohjelman ”näyttelijöiden” esittely. Lyhyet tekstit toivat lisää syvyyttä hahmoihin ja auttoivat ymmärtämään miksi kukakin lavalla käyttäytyi, kuten käyttäytyi. Toinen näytös meni omaan makuuni jo liiankin sekoiluksi, paino oli ehkä hieman liikaa siellä slapstickin ja överiyden puolella, mutta jälleen kerran: sehän tässä näytelmässä vähän oli ideana. Pidin silti ja näytelmän aikana minä ja moni muukin yleisön jäsen pyyhki naurunkyyneleitä. Päivän vatsalihastreenikin tuli hoidettua kätevästi teatterin penkissä.

Puvustuksen puolelta sanoisin, että puvustamo oli jälleen kerran tehnyt erittäin hienoa työtä. Asut seurasivat aika tarkasti alkuperäisiä ja olivat onnistuneita replikoita noin 20-luvun englantilaisesta pukeutumisesta.  

Lyhyesti voisi siis sanoa, että jos nautit kohelluksesta ja Monty Python ja Mr. Bean tyyppisestä huumorista tämä näytelmä on sinua varten. Muuten tästä ei ehkä saa irti niin paljon, kuin voisi ja lavan toiminta saattaa vaikuttaa aika päättömältä ja oudolta. Ainoa kysymys joka mieleeni jäi on: mihin katosi Rambo/Winston?