Ensi-ilta: Pohjoisesta tuulee

Oulun teatterissa sai perjantaina ensi-iltansa näytelmä Pohjoisesta tuulee ja kuten tavallista kipitin kohti teatterin lämpöä räntäsateessa ja tuulessa lammikoita väistellen. Oulun kevät, talvi ja syksy ovat kaikki yllättävän märkiä ja merituuli on aina yhtä kylmä.

Asiaan. Petja Lähteen teokseen Pohjoisesta tuulee perustuva, Olka Horilan ohjaama näytelmä on kuvaus suomalaisesta perheestä ja viikonlopusta suomalaisella mökillä. Tuttua ja turvallista. Ei ihan. Pinnan alla kytevät vanhat kaunat, salaisuudet, menetykset ja läheisyyden pelko; niitä, joita rakastaa on kaikkein vaikeinta halata.  Murjottava isä (Risto Tuorila), masentunut äiti (Anneli Niskanen), vanhemmistaan ja toisistaan etääntyneet pojat Tatu (Timo Pesonen) ja Johannes (Mikko Korsulainen) luovat pohjan näytelmälle, jota ei kuivin silmin saa katsottua. 

(c) Kaisa Tiri

Näytelmä kuvaa inhimillisesti ja koskettavasti sitä, miten salaisuudet, menetykset ja puhumattomuus ovat ajaneet koko perheen erilleen. Johannes on ylisuorittaja, joka koettaa elää vanhempiensa odotusten mukaisesti, Tatu on vapaa taiteilija, jolta kukaan ei koskaan odottanut mitään. Isä piilottaa tunteensa huhkimalla aamusta iltaan äidin velloessa murheissaan. Kaikkea yhteen sitoo vaikeus puhua ja jakaa asioita kaikkein läheisimpiensä kanssa ja pelko tuomituksi tulemisesta. Kuulostaa kovin suomalaiselta. Ja sitä se onkin. Kaikki kulminoituu kiviin (kyllä, kiviin) ja näytelmä saavuttaa huippunsa salaisuuksien paljastuessa.

Näytelmässä on paljon suomalaiselle katsojalle tuttuja elementtejä. Lokakuinen ilta mökillä, kun verkot vedetään pois vedestä, lapsuuden C-kasetit rahisevassa nauhurissa ja nuhjuinen Adidaksen takki, jota käytetään vain mökillä. Tähän tuttuun maisemaan yhdistetään vaikeasti käsiteltäviä aiheita, kuten mielenterveys, traumat sekä perheen yhteyden katoaminen ja niitä käsitellään taitavasti. Yleisö oli täynnä selvästi liikuttuneita katsojia. 

Visuaalisesti näytelmä on hyvin vaatimaton. Lavalla ei ole mitään ylimääräistä ja puvustus on yksinkertainen ja käytännönläheinen. Juuri sellainen, kuin mökkivaatetuksen kuuluu ollakin. Väriä tähän maisemaan ja kolmen omissa nurkissaan jurottavien miesten keskelle tuovat vain pudonnet lehdet ja rääväsuinen äiti kirkkaan oranssissa paidassaan, jota koristaa Kekkonen. 

Kokonaisuutena näytelmä toimii. Se avautuu ehkä paremmin hieman vanhemmalle yleisölle ja esimerkiksi minä en ymmärtänyt kaikkia viittauksia Kekkosen aikaan, sillä synnyin Martti Ahtisaaren oltua presidenttinä jo lähes vuoden. Se ei kuitenkaan haitannut näytelmän seuraamista, mutta aivan kaikkea en tajunnut. Näytelmässä on kuitenkin popkulttuuriviittauksia myös nuoremmalle polvelle ja bongasinkin mainintoja ainakin W.A.S.P.:ista, KISSistä  ja Black Sabbathin Iron Manista (toki saatan olla vähemmistössä heitä kuuntelevissa parikymppisissä). Viittauksia, jotka lämmittivät pienen hevarin sydäntä kovasti; meitä ei ole unohdettu, vaikkakin hevareita käytetään edelleen stereotypisena vapaana taiteilijana, joka ei oikeastaan haluakaan tehdä töitä. Mutta sekin tehdään tässä näytelmässä kaikella rakkaudella ja Tatu loi mukavan kontrastin työtä liikaakin painottaviin Johannekseen ja isään. 

Suositan näytelmää kaikille, jotka haluavat katsoa lämminhenkisen ja koskettavan draaman. Hinnalla näytelmää ei ole pilattu. Lippuja myy tuttuun tapaan Ticketmaster ja teatterin oma lipputiski hintaan 29,50€/26€/15€.

Traileri: Oulun teatterin YouTube

•