Kuulumisia

No en mä näemmä ihan kerran viikossa oo ehtinyt kirjoitella. Täällä on aika paljon tekemistä ja kokemista ja välillä pitää opiskellakin. Olen saanut pidettyä jo yhden presentaation ja lukenut monta kirjaa.

Olen jo asettunut aika hyvin. Tietyllä tavalla toisaalta vaivaa myös koti-ikävä. Olen ihan hirveäsi yksin ja välillä on se olo, että kaikki kaverit on siellä kaukana ja vaikka heille voikin höpistä virtuaalisesti ei se oo ihan sama kuitenkaan.

Pientä helpotusta tähän toi se, että olen saanut jatkettua vanhoja harrastuksia. Kävin pari viikkoa sitten teatterissa katsomassa näytelmän Frankenstein ja viime viikolla suuntasin Lontooseen keikalle. Suunta oli keikkapaikkojen aatelinen: O2 areena. Artistina puolestaan oli shockrockin kummisetä Alice Cooper. Blogia seuranneet tietävät, että Alice on mulle elämä. Artisti,  jota olen kuunnellut pitempään kuin ketään. Keikka oli jälleen kerran aivan loistava ja olen edelleen fiiliksissä siitä. Oli taas niin mahtavaa vetää meikit naamaan, takuttaa tukka ja lähteä hyppimään ja laulamaan äänensä käheäksi,

Kuukauden päästä olen seuraavalla keikalla. Battle Beast, tuo tuttu ja turvallinen bändi suoraan kotosuomesta. Olen käynyt katsomassa jo kaksi tämän kiertueen keikkaa ja osannen settilistan jo ulkoa, mutta ei se haittaa. Joulukuussa harkinnassa olisi vielä Sonata Arctica. 

Olen myös saanut valmiiksi käsityön! Syssymyssyn.

King Cole DK merinoa. Kerrankin osasin tehdä pipon, joka istuu. Luultavastihan oikeasti käytän tätä matkalla Oulunsalon lentokentältä autoon, koska täällä on vielä tälläkin hetkellä 13 astetta lämmintä. Eilen oli 18. Tuuli on aika viileä, mutta tyynellä ilmalla ei kyllä palele.  Vaihdosta on nyt takana kuukausi. Vielä on kaksi kuukautta jäljellä ja mulla alkaa loppua langat. Kävin paikallisessa lankakaupassa ja hommasin sieltä tuohon pipoon langat ja huivin verran toista lankaa, mutta pitää ehkä vielä johonkin yksinkertaisempaan käydä hankkimassa tarvikkeet, koska pitsihuiviin pitää keskittyä ja sitä ei vaan voi neuloa aivot narikassa. Olen läytänyt täältä myös neuleryhmän, joka kokoontuu keskiviikkoisin pubissa ja hämärässä baarissa ei kyllä neulota monimutkaista pitsihuivia ja jutella muiden kanssa. Jos aloittais vaikka villapaidan? Tosin ensin ehkä pitää punnita matkalaukku, että mahtuuko sinne puolen kilon verran lisää lankaa. 👀

Ei kait mulla muuta tällä kertaa. Heippa!

Terkkuja Canterburysta

Hei vain pitkästä aikaa. Kesä tuli ja meni, en saanut aikaiseksi mitään muuta kuin töitä. Pari käsityötä aloitin ja tuossa pari viikkoa sitten sain loppuun villahousut, jotka aloitin kun muutin Kalajoelle. Eli ei mennyt kuin kuusi vuotta!

Viikko on nyt vierätänyt Canterburyssa. Ihan kiva kaupunki. Täällä on vielä ihan kesä, ainakin näin suomalaiselle. 😀Olen lähinnä kävellyt ympäriinsä ja tutkinut kampuksen aluetta ja keskustaa. Tosi nätti kaupunki ja aika lailla Oulun kokoinen. Asuntokin on ihan hyvä ja toistaiseksi ihan lämminkin. Palataan asiaan kunhan se syksy ja talvi oikeasti tulevat. Englantilaiseen tyyliin ikkunassa on tasan yksi kerros lasia ja tiivisteet ei oo ihan sitä suomalaista tasoa myöskään. Olihan se myös pieni shokki, kun yksin neljä vuotta asunut tuupataan seitsemän kämppiksen kanssa samaan soluun, mutta siihenkin on jo hieman tottunut. Hirveästi en kämppiksien kanssa ole sosialisoinut, moikkaan jos tulevat vastaan. En ole kotonakaan se sosiaalisin ja viihdyn hyvin yksikseni. Olen kuitenkin saanut täältä pari kaveria suomalaisesta ja belgialaisesta vaihtarista eli ihan yksin en täällä nyhjää.

Ensi viikolla alkaa oikeasti opiskelu ja on muutakin tekemistä kuin pyöriä päämäärättömästi ja miettiä mitä sitä sitten tekisi. Olen viimeisen viikon lähinnä koettanut pitää itseni kiireisenä etten ehdi miettiä onko mulla koti-ikävä. Olen käynyt muutaman kerran tutkimassa Caterburyn keskustaa ja eilen kävin Lontoon Camden Townissa shoppailemassa uudet maiharit hajonneiden tilalle. Tällä kertaa ostin kunnolliset Solovairit Dr Martensilta. Maksoivat monta rahaa ja sielun, mutta toivottavasti ne nyt ovat hintansa arvoiset.

Tarkoitus olisi nyt saada tänne päiviteltyä enemmänkin vaihtoajan kuulumisia päiväkirjan tyyppisesti ainakin kerran viikossa.

Uudet tuulet

Nyt sen uskaltaa jo sanoa varovasti ääneen. Minä muutan Englantiin.

Ensi syyskuussa olisi tarkoitus pakata laukku ja suunnata Kentin yliopistoon Canterburyyn syksyksi vaihtoon. Ihan käsittämätöntä. Olen viimeisen kuukauden selvitellyt käytännön asioita, asumista siellä ja vaihdon jälkeen täällä jne. Kaikki on vielä hyvin paljon ilmassa, mutta siltä se nyt näyttää, että suuntaan muille maille vierahille.

Jännittää. 🙀

Netistä ja kavereilta saatu vaikutelma on, että Canterbury vaikuttaa kivalta kaupungilta. Melko pieni ja kaikki on aika lähellä, oululaiselle aivan sopiva paikka siis. Lontooseen pääsee tunnissa, eli luultavasti tulee käytyä joku näytelmä katsomassa sielläkin.

Tästä lisää myöhemmin, kun asiat selkiytyvät lisää. Tällä hetkellä en vielä oikein itsekään tiedä tämän enempää.

Elämäpäivitys

Heipä hei!

Päivä on 20.3. ja tiedättekö mitä se tarkoittaa? Sitä, että tänään on kevätpäiväntasaus. Kevät alkaa tulla toden teolla. Sen kunniaksi saatte vihdoinkin neuleita. Ajattelin myös, että paikallaan on yleinen elämäpäivitys, sillä olen viime aikoina ehtinyt tänne niin harvoin.

Olen siis viimeiset puoli vuotta kuntoutunut leikkauksesta, jossa vasemmasta kädestäni poistettiin nivel ja se korvattiin kolmen sentin ruuvilla. Oikeastaan blogihiljaisuus on johtunut samasta vaivasta jo ennen tätä, sillä käteni oli kipeä jo pitkään ja asioiden tekeminen; neulominen, tiskaus, tietokoneella kirjoittaminen, yms. alkoi olla koko ajan vaikeampaa. Lopulta päädyin lääkärille ja teimme päätöksen, että se on nyt siinä pisteessä, että leikkausta ei voi enää lykätä, sillä nivel oli niin löystynyt, kulunut ja taipui suuntaan, johon nivelen ei kuulu taipua. Leikkaus itsessään oli pieni juttu, mutta henkisesti oli rankkaa olla 10 viikkoa käsi täydessä käyttökiellossa ja koettaa suorittaa tyäharjoittelua ja saada kursseja pakettiin.

Lähtötilannehan meillä oli siis tämä jo vuodesta 1995. Huomannette itsekin, mikä kuvassa on pielessä. Vasen peukaloni oli vino, eikä nivel toiminut. Se johtuu siitä, että siinä oli vauvana kaksoispeukalo, joka leikattiin ja nivel oli vahingoittunut jo sen vuoksi.

Elokuu 2018

Elokuussa 2018 se viimein leikattiin ja kuntoutuminen alkoi. Olin sairaslomalla viikon, jonka jälkeen palasin särkylääkkeiden voimalla kouluun ja koetin tasapainoilla kaikkea yhden käden varassa marraskuun alkuun saakka. Kuntoutuminen meni sinällään hyvin, mutta sormea oli vaikea oppia käyttämään. Jouduin opettelemaan uudestaan pihtiotteen, neulomisen, syömisen ja jopa vaatteiden napituksen. Edelleen pudottelen välillä asioita, sillä 23 vuoden lihasmuistia ei puolessa vuodessa muuteta.

Sen jälkeen, kun sain luvan alkaa käyttää kättäni loppusyksy meni hyvin pitkälti siinä, että koetin kiriä muita kiinni ja koetin vain selviytyä opetusharjoittelusta ja kuntoutuessa. Joulun aikaan saatoin jo alkaa neuloa. 

Siitä pääsemmekin asiaan. Tässä on oikeastaan kaikki mitä olen vuoden aikana neulonut. Parit joulusukat, kahdet kolmivuotian villahousut, mekko ja pitkät villasukat.

Nyt asiat alkavat vähitellen palautua normaaliin ja postaustahti toivottavasti paranee. Kiitos kaikille, jotka olette pysyneet mukana hiljaisuudenkin aikana.💓 Lukekaa jatkossakin ja kommentoikaa! Kommentteja on ihana lukea ja pyrin aina vastaamaan. 

Palataan asiaan taas pian, mulla on ihan asiaakin, mutta en osaa muotoilla sitä juuri nyt mitenkään järkevästi enkä halua tästä kilometrin mittaista. 

Ensi-ilta: Peppi Pitkätossu -musiikkinäytelmä

Astrid Lindgrenin luoma räväkkä Peppi Pitkätossu on maailman vahvin tyttö, joka kasvattaa itse itsensä ja asuu Huvikummussa, mutta ei yksin: Herra Tossavainen Pikku-Ukko asuvat siellä myös. Tässä on näytelmä, josta saa lapsille hienon ensikosketuksen teatteriin. Se on sopivan lyhyt, pirteä, tapahtumarikas ja Peppi on hahmona lapsille hyvin tuttu.

Näytelmän (ohjaus: Merja Larivaara) jaksaa katsoa myös aikuinen, eikä mukaan tarvita edes sitä lasta. Peppi (Meeri Toivonen) on monelle sukupolvelle tuttu ja rakas hahmo. Minä en ole koskaan ollut hirveä Peppi-fani, mutta näytelmässä oli paljon tuttuja asioita ja paljon sellaista, jota en ollut muistanutkaan. Peppi on juuri niin pirteä ja kuriton kuin hän on aina ollut.

Peppi (Meeri Toivonen) ja Herra Tossavainen (Marona Awdishou) (c) Jussi Tuokkola

Lapsille näytelmä on myös sopivan hurja. Myönnän salakuunnelleeni lasten puheita ja monia tuntui hieman jännittäneen aina välillä. Mutta sehän tekee teatterista mitä se on, katsoja kokee parissa tunnissa koko tunteiden kirjon. Näytelmä on täynnä lämminhenkistä huumoria, joka puree myös aikuiseen yleisöön ja vauhtia riittää. Lavalla nähdään niin Huvikumpu kuin sirkus, krokotiili ja (ainakin lasten mielestä) hurjia merirosvojakin (oli ne hurjia, oikeasti). Näytelmä on myös rakennettu ovelasti siten, että aikuinen ja lapsi nauravat samassa kohdassa, mutta hieman eri asioille. Peppi laittaa lavalla tuulemaan ja saattaa aikuiset tylsine kaavoineen naurunalaiseksi lämminhenkisellä tavalla. Se herättää ajattelemaan olisko elämä parempaa, jos iakuiset eivät aina pingottaisi? Olisi varmaan. Lasten tapaan Peppi ei välitä mitä kukaan ajattelee hänestä ja on oma valloittava itsensä.

Jos viikon ensimmäinen ensi-ilta Pohjoisesta Tuulee olikin synkkä ja pelkistetty Peppi on sen täysi vastakohta. Näytelmässä värejä ja mielikuvistusta riittää. Huvikumpu on juuri niin ihana vanha ja erikoinen, kuin sen kirjojen perusteella voisi olettaa olevan ja puvustus on mitä mielikuvituksellisin ja värikkäin. Varsinkin Pikku-Ukko (Jouni Uosukainen) ja Herra Tossavainen (Marona Awdishou, 9) olivat valloittavia. Näytelmän puvustuksessa ja lavastuksessa virkkuukoukku on saanut heilua ahkerasti ja lopputulos on aivan upea. Nostan fiktiivistä hattuani, hirveä urakka virkata niin monta neliötä.

Etualalla: Kapteeni Pitkätossu (Janne Raudaskoski) ja Peppi (Meeri Toivonen) (c) Jussi Tuokkola

Suuren näyttämön lavaa käytettiin taas hyödyksi erittäin monin tavoin ja se toimi. En jaksa ikinä lakata ihmettelemästä miten moneen sama lava taipuu yhdessä näytelmässä. Kaikki kunnia lavastajille ja näyttämömiehille, jotka laittavat homman toimimaan. Puvustus oli taas kerran erittäin hieno. Puvut olivat hauskoja, värikkäitä ja niiden toteutus on mahtava. Ihan mahtavaa, että oikeastaan kaikki tehdään käsityönä. Tähän näytelmään puvut suunnitteli Riitta Röpelinen.

Kaikkein pienimille näytelmä voi paikoin olla hurja, mutta noin kuusivuotiaat sen varmasti jo jaksavat ja uskaltavat katsoa. Kuten olen jo maininnut, jos haluatte lapsillenne ensimmäisen teatterikokemuksen, Peppi on erittäin hyvä valinta! Paikalle voi hyvin tulla myös ilman lasta, sillä vaikka tämä periaatteessa onkin lapsille suunnattu siinä on huumoria myös aikuisille ja aikuiset osaavat arvostaa siinä eri asioita.

Lippuja myy Ticketmaster ja Teatterin lippupalvelu hintaan 23€/27€/20€ ja saatavilla on myös perhepaketteja.

                                                      Traileri: Oulun teatterin YouTube.

Ensi-ilta: Pohjoisesta tuulee

Oulun teatterissa sai perjantaina ensi-iltansa näytelmä Pohjoisesta tuulee ja kuten tavallista kipitin kohti teatterin lämpöä räntäsateessa ja tuulessa lammikoita väistellen. Oulun kevät, talvi ja syksy ovat kaikki yllättävän märkiä ja merituuli on aina yhtä kylmä.

Asiaan. Petja Lähteen teokseen Pohjoisesta tuulee perustuva, Olka Horilan ohjaama näytelmä on kuvaus suomalaisesta perheestä ja viikonlopusta suomalaisella mökillä. Tuttua ja turvallista. Ei ihan. Pinnan alla kytevät vanhat kaunat, salaisuudet, menetykset ja läheisyyden pelko; niitä, joita rakastaa on kaikkein vaikeinta halata.  Murjottava isä (Risto Tuorila), masentunut äiti (Anneli Niskanen), vanhemmistaan ja toisistaan etääntyneet pojat Tatu (Timo Pesonen) ja Johannes (Mikko Korsulainen) luovat pohjan näytelmälle, jota ei kuivin silmin saa katsottua. 

(c) Kaisa Tiri

Näytelmä kuvaa inhimillisesti ja koskettavasti sitä, miten salaisuudet, menetykset ja puhumattomuus ovat ajaneet koko perheen erilleen. Johannes on ylisuorittaja, joka koettaa elää vanhempiensa odotusten mukaisesti, Tatu on vapaa taiteilija, jolta kukaan ei koskaan odottanut mitään. Isä piilottaa tunteensa huhkimalla aamusta iltaan äidin velloessa murheissaan. Kaikkea yhteen sitoo vaikeus puhua ja jakaa asioita kaikkein läheisimpiensä kanssa ja pelko tuomituksi tulemisesta. Kuulostaa kovin suomalaiselta. Ja sitä se onkin. Kaikki kulminoituu kiviin (kyllä, kiviin) ja näytelmä saavuttaa huippunsa salaisuuksien paljastuessa.

Näytelmässä on paljon suomalaiselle katsojalle tuttuja elementtejä. Lokakuinen ilta mökillä, kun verkot vedetään pois vedestä, lapsuuden C-kasetit rahisevassa nauhurissa ja nuhjuinen Adidaksen takki, jota käytetään vain mökillä. Tähän tuttuun maisemaan yhdistetään vaikeasti käsiteltäviä aiheita, kuten mielenterveys, traumat sekä perheen yhteyden katoaminen ja niitä käsitellään taitavasti. Yleisö oli täynnä selvästi liikuttuneita katsojia. 

Visuaalisesti näytelmä on hyvin vaatimaton. Lavalla ei ole mitään ylimääräistä ja puvustus on yksinkertainen ja käytännönläheinen. Juuri sellainen, kuin mökkivaatetuksen kuuluu ollakin. Väriä tähän maisemaan ja kolmen omissa nurkissaan jurottavien miesten keskelle tuovat vain pudonnet lehdet ja rääväsuinen äiti kirkkaan oranssissa paidassaan, jota koristaa Kekkonen. 

Kokonaisuutena näytelmä toimii. Se avautuu ehkä paremmin hieman vanhemmalle yleisölle ja esimerkiksi minä en ymmärtänyt kaikkia viittauksia Kekkosen aikaan, sillä synnyin Martti Ahtisaaren oltua presidenttinä jo lähes vuoden. Se ei kuitenkaan haitannut näytelmän seuraamista, mutta aivan kaikkea en tajunnut. Näytelmässä on kuitenkin popkulttuuriviittauksia myös nuoremmalle polvelle ja bongasinkin mainintoja ainakin W.A.S.P.:ista, KISSistä  ja Black Sabbathin Iron Manista (toki saatan olla vähemmistössä heitä kuuntelevissa parikymppisissä). Viittauksia, jotka lämmittivät pienen hevarin sydäntä kovasti; meitä ei ole unohdettu, vaikkakin hevareita käytetään edelleen stereotypisena vapaana taiteilijana, joka ei oikeastaan haluakaan tehdä töitä. Mutta sekin tehdään tässä näytelmässä kaikella rakkaudella ja Tatu loi mukavan kontrastin työtä liikaakin painottaviin Johannekseen ja isään. 

Suositan näytelmää kaikille, jotka haluavat katsoa lämminhenkisen ja koskettavan draaman. Hinnalla näytelmää ei ole pilattu. Lippuja myy tuttuun tapaan Ticketmaster ja teatterin oma lipputiski hintaan 29,50€/26€/15€.

Traileri: Oulun teatterin YouTube

• 
  

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Muistatteko, kun sanoin, että tänä vuonna otan rennommin? Hyvä, en minäkään. On taas melkoista pyöritystä pienen ihmisen elämä. Aloitin esimerkiksi työt. Ihan oikeassa työpaikassa. Musta tuli lankamyyjä! Lisäksi mulla lähti taas mopo keulimaan kurssi-ilmoittautumisten kanssa ja on noin miljoona asiaa taas kesken. Enkä ehkä ihan kokonaan malttanut jättää ainejörjestöaktiivinkaan elämää. 🙈Vaan ei se haittaa! Kyllä mä tämän hoidan, jotenkin.

Lisäksi lienette iloisia uutisesta, että mun käsi kestää taas neulomista. Kuntoutuminen on yhä kesken, mutta koko ajan se on parempana. En ole saanut valmiiksi oikeastaan kuin perusvillasukkia, mutta toissapäivänä otin puikoille neulepaidan jakinkarvalangasta, eli ehkä saatte taas pian käsitöitäkin. :)

Viikonloppuna saatte taas teatterihöpinää. Tuplaenskariviikko.

Ensi-ilta: Rakastunut Shakespeare

Lauantaina Oulussa sai ensi-iltansa romanttinen komedia Rakastunut Shakespeare, joka pohjautuu vuoden 1998 samannimiseen 7 Oscaria voittaneeseen elokuvaan. Elokuvasta minulla oli joku hyvin hämärä muistikuva, että olen katsonut sen yläasteella ja se ei ollut huono, mutta en voi verrata näitä kahta formaattia keskenään oikeastaan millään tasolla. Näytelmä oli varmaan kyllä silti parempi, koska näytelmät nyt yleensä ovat. Nauhoitettu ja erikoistehosteilla sekä leikkauksilla kyllästetty kuva ei koskaan voita elävää teatteria, jossa asiat tapahtuvat juuri sillä hetkellä ja uusintaottoja ei ole. Yleensä en niin välitä romanttisista komedioista, vaan katson ennemmin Batmania, mutta koska tarinassa on keskiössä Shakespeare (Elias Keränen), tartuin kuitenkin oitis tilaisuuteen nähdä tämä näytelmä. Vaikka kyseessä on romanttinen komedia se ei ole pelkkää hattaraa; mukaan mahtuu valheita, petoksia ja tuskaakin. Kuten tarinan keskiössä oleva Romeo ja Julia, tämä näytelmä alkaa komediana, mutta vyöryy kohti kahden rakastavaisen Shakespearen ja Viola de Lessepsin (Elina Saarela) vääjäämättömältä vaikutavaa eroa ennalta määrätyn kohtalon kuljettamana.

Tarina sijoittuu aikaan, kun Shakespeare kuului vielä Lord Chamberlain's Men teatteriseurueeseen, joka esitti Shakespearen näytelmiä hieman Lontoon ulkopuolella sijaitsevassa teatterissa. Englantilaisen filologian opiskelijan näkökulmasta katsottuna näytelmä oli historiallisesti ihanan tarkka ja sisälsi viittauksia moniin tuttuihin teoksiin ja hahmoihin. Erityisesti minua ilahdutti se, että Christopher Marlowe (Miika Laakso), jonka teoksia Shakespearen ohella on kahlattu läpi huolella ja hartaudella moneen kertaan, oli päässyt lavalle. Marlowen ja Shakespearen ystävyys ja kilpailu oli mielestäni erittäin hienosti kuvattu. Näytelmä myös jollakin kierolla tavalla tuntui leikkivän teorialla siitä, että Shakespearen teosten takana olisikin ollut Marlowe ja joukko muita sanataitureita vain yhden ihmisen sijaan. Se myöskin yhdisteli Shakespearen muita näytelmiä suuremmaksi kokonaisuudeksi, mutta tämä verkko saattaa mennä ohi heiltä, jotka eivät tunne hänen tuotantoaan suuremmin. Muutkin mainitut teokset saattavat jäädä hieman irrallisiksi, jos ei tunne ajan näytelmäkirjallisuutta myös Marlowen osalta. Juonen seuraamista se ei haittaa, mutta näiden asioiden tietäminen tuo näytelmään lisää syvyyttä. 

Historiallisesta näkökulmasta katsottuna myös lavastus ja puvustus olivat onnistuneet. Teatterimiljöö näytti Elizabethin aikaiselta teatterilta kungattaren katettuine katsomoineen kaikkineen. Lavaa myös käytettiin hyödyksi erittäin moninaisin tavoin. Välillä jopa siihen pisteeseen, että lavalla tapahtui kerralla niin paljon että kaikesta ei pysynyt kärryillä. Aina yhtä tapahtumaa seuratessa jokin toinen meni ohi, mutta juonen kannalta se ei haitannut. Korkeintaan ohi meni joku komiikan elementti, jolla ei ollut niin suurta merkitystä. 

Heli Haapalainen, Elina Saarela ja Antti Launonen, kuva Jussi Tuokkola.

Puvustuksen osalta esimerkiksi kuningatar Elisabetin (Tuula Väänänen) asustus oli erinomainen. Hänet tunnisti välittömästi jo valtavasta kauluksesta, hiustyylistä ja yliampuvan leveästä mekon helmasta. Keltaisessa puvussa vaikutti olevan jopa vaikutteita niin kutsutusta The Ditchley Portraitista (maalannut Marcus Gheeraerts nuorempi noin vuonna 1592), jossa kuningatar seisoo Englannin, tai tarkemmin sanottuna Oxfordshiren päällä takanaan pimeys ja edessään valoisa tulevaisuus. Puvustus oli yleisesti ottaen ajan hengen mukaista ja sopiva näyttävää olematta kuitenkaan yliampuvaa. Myös näytelmän lopun pieni tanssi, jig, lämmitti mieltäni suuresti jälleen historiallisen tarkkuuden vuoksi. Elisabethin valtakauden Englannin teattereissa oli hyvin tyypillistä, että näytelmää seurasi jokin kevyt ja välillä koominen pieni tanssinumero, joka usein pohjautui erityisesti Irlannin ja Skotlannin kansanmusiikkiperinteen jigeihin.

Näytelmässä oli tuttujen näyttelijöiden kuten Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski ja Antti Launonen lisäksi paljon uusia kasvoja. Teatterin luottonäyttelijät tekevät aina upeaa työtä, mutta vaihtelu virkistää aina. Yhdyn myös Henslowen (Mikko Leskelä) ja kuningattaren mielipiteeseen, että näytelmissä pitäisi olla enemmän koiria. Laikku (Välkky-koira) varasti koko shown ja ansaitsisi ihan oman näytelmän. Loppukumarruksissa taisin seurata eniten Välkyn hienoa kumarrusta.

Kaiken kaikkiaan taas hieno näytelmä. Suosittelen tätä erityisesti romanttisen komedian ystäville, mutta tapahtumia riittää sen verran, että myöskään vauhdikkaampien näytelmien ystäville ei ehdi tulla tylsää. Näytelmän aikana saa nauraa ja paljon, mutta herkemmiltäkään tunteiltakaan ei vältytä. Sopivan kevyt näytelmä pieneen irtiottoon arjesta, tai minun tapauksessani viikon supersankarielokuvien putkesta. Lisäksi tässä on koira, joka on vallan soma, ei voi olla huono. Lipuja saa tuttuun tapaan Ticketmasterista tai teatterin lippupisteeltä. Hinta ei taaskaan huimaa päätä eikä kukkaroa (38/34/18,5€)

Timo Pesonen ja Välkky, kuva Kaisa Tiri