Ensi-ilta: Kaboom ja kuvittelun voima

Vuoden yleisestä olotilasta huolimatta Oulun teatteri on yhä vahvasti jaloillaan. Sain taas vierailla vuoden viimeisessä ensi-illassa. 

Vuorossa oli Alma Lehmuskallion ohjaama koko perheen näytelmä Kaboom ja kuvittelun voima. Absurdein ja visuaalisesti näyttävin näytelmä hetkeen. Näytelmän kantava teema on isoksi kasvaminen ja lapsuuden ja teini-iän häilyvä raja. Mikael (Timo Pesonen) on sulkenut lelumaailman ovet ja isoille ihmisille typilliseen tapaan liimautunut ruudun ääreen. Sattuman kautta hän kuitenkin raottaa lelumaailman portteja uudestaan ja päätyy eriskummalliseen maailmaan täynnä toinen toistaan mielikuvituksellisempia hahmoja; lapsen keksimiä persoonia jotka hän on jo oittain unohtanut.  Taikuri-seikkailija Kaboomin (Merja Pietilä) tehtävä on saada Mikael muistamaan heidän yhteiset leikkinsä ja herättämään Mikaelin mielikuvitus takaisin henkiin sillä vain se voi auttaa Kaboomia.

Näytelmä tuo lavalle kavalkadin leluja vanhasta, kaiken nähneestä ja kokeneesta Oraakkeli-pupusta (Anneli Niskanen)  ponien harjoista huolta kantavaan action-figuuri-parturikampaaja Mänmäniin (Antti Launonen) ja keppeihin jotka mielikuvitus muuttaa vaikka valomiekoiksi. Hahmot näytelmässä ovat hellyttäviä ja moniulotteisia. Ne vetoavat sekä lapsiin että aikuisiin. Ne ovat värikkäitä, persoonallisia ja osa hieman rikki, mutta se ei haittaa niiden menoa. 

Kuvassa Anneli Niskanen, Maija Andersson, Annina Rokka, Antti Launonen, kuva Maiju Pohjanheimo

Näytelmässä ehkä hienointa on sen visuaalisuus. Hahmojen asut ovat todella näyttäviä ja lavalta voi bongailla monen eri ikäisen katsojan lapsuudesta tuttuja leluja symbaaleja soittavasta apinasta modernimpiin nukkeihin. Ilme on jossain määrin jopa steampunk henkinen sekoitus hieman rähjäistä menneisyyttä ja utopistista nykyisyyttä. Puvustuksen on suunnitellut Pasi Räbinä, jonka käsialan puvuista voi tunnistaa. Näytelmän tunnelma on jotakin, jota on hankala kuvata. Lelujen esiinmarssi on lavastuksen ja musiikin kanssa kuin sukellus johonkin unohdettuun ja unenkaltaiseen tilaan. Sama lähes mystinen tunnelma vallitsee Mikaelin kulkiessa syvemmälle lelumaailman uumeniin. Näytelmä myös käyttää hyväkseen kolmen sirkusartistin (Katariina Alalääkkölä, Jared van Earle, Pihla Ojala) kykyjä ja se nostaa näytelmän aivan uudelle tasolle. Heidän akrobatiansa näyttää vaivattomalta ja sujahtaa näytelmään saumattomasti.

                        Kuvassa Pihla Ojala, kuva Maiju Pohjanheimo

Kaiken kaikkiaan näytelmä hurmaavassa absurdiudessaan toimii. Ilahduttavaa oli, että kaikenikäinen yleisö saa siitä irti asioita. Kuten moni hyvin toteutettu viihdeproduktio lapset ja aikuiset voivat nauraa yhtä aikaa, mutta hieman eri asioille. Osin se vaikuttaa ottavan jopa kantaa yhteiskuntaan ja sen loputtomaan  rakennustyömaahan (sanan useammassa merkityksessä). Lapset näkevät sen komiikan mikä lavalla tapahtuu ja vanhempi yleisö löytää rivien välistä lisää merkityksiä. Välillä huumori on vain niin lapsellista, että aikuinenkin varovasti hihittää sille, koska kerrankin saa. Tähän kuluneeseen monella tavalla ankeaan syksyyn tämä näytelmä oli oikein mainio piristys. Ihan kuten mielikuvituksen ja leikin kuuluu ollakin.

Lippuja saa tuttuun tapaan täältä tai suoraan teatterilta. Menkää katsomaan niin pitkään kuin esityksiä saa järjestää.