Tupla ensi-ilta: Kuolema Venetsiassa ja Pienen hauen pyydystys

Oikein hyvää hiihtoloman viimeistä iltaa.  Näin loman lopuksi on hyvä taas puhua hieman teatterista. Tänä viikonloppuna ensi-iltansa sai jopa kaksi näytelmää Thomas Mannin romaaniin pohjautuva Kuolema Venetsiassa ja Juhani Karilan romaaniin pohjautuva Pienen hauen pyydystys.  Tämän julkaisu viivähti näemmä yöhön saakka, sillä toisen näytelmän vuoksi piti kaivaa hyllystä esiin muutama suomalaisen mytologian keskeinen teos ja palautella mieleen mitäs nämä olennot nyt olivatkaan. Siitä lisää myöhemmin. Kumpikin ensi-ilta esitettiin täydelle salille ja tunnelma oli varsin mainio. Tuttujakin näkyi. Mutta mennäänpä asiaan. 

Kuolema Venetsiassa

Tämän näytelmän tarina tuskin hirveästi esittelyjä kaipaa, sillä kirja ilmestyi yli 100 vuotta sitten, mutta kerrataan lyhyesti. Elämäänsä kyllästynyt kirjailija Gustav Von Aschenbach päättää suorittaa pienen irtioton, ja matkustaa lomalle Venetsiaan juuri, kun kolerapandemia on puhkemassa. Hän kohtaa siellä nuoren pojan, josta tulee hänen kaukaa ihailtava muusansa. Von Aschenbach saa tietää pandemiasta, mutta päättää ettei lähde, tai edes kerro ihailemansa pojan perheelle tästä vaanivasta uhasta. Teoksen nimi jo kertookin mihin tämä kaikki päättyy. Ennen koronapandemiaa olen aina pitänyt tätä kohtaa romaanissa epäuskottavana, koska eihän nyt kukaan jää tuntemattoman henkilön vuoksi vaarantamaan itseään tai jätä kertomatta muille, että nyt olisi tilanne päällä vain, koska siitä on heille jotakin henkilökohtaista hyötyä. Nykyään tiedän, että tämä on ehkä kirjan todenmukaisin asia. Ihmiset ovat juuri niin päättömiä. 

Oulun teatteri - Kuolema Venetsiassa. Kuvassa Tuula Väänänen, Merja Pietilä, Miika Alatupa, Anne Pajunen ja Pentti Korhonen. Kuva: Janne-Pekka Manninen

Näytelmä oli aluksi jokseenkin sekava, mutta kun ymmärsi, että Von Aschenbachin (Pentti Korhonen) ajatukset tuodaan ilmi kloonien muodossa se muuttui ymmärrettäväksi. Lavalla on välillä jopa neljä Aschenbachia, jotka käyvät keskustelua siitä mitä hänen päässään liikkuu. Välillä ne ovat sisäistä monologia, välillä vain irrallisia, toisiaan seuraavia ajatuksia, jotka vuorottelevat, havainnoivat ja piinaavat isäntäänsä. Tarina kerrotaan myös hyvin romaanimaiseen tyyliin kuvailemalla mitä hahmot tekevät ja mitä he näkevät ja aistivat. Dialogi on tässä näytelmässä lopulta hyvin pienessä roolissa, minä sopii kyllä näytelmään erittäin hyvin. Jossain määrin se kuitenkin tekee tarinasta aika jäykän. Toisaalta, jäykkä on päähenkilökin, eli se ei välttämättä ole huono asia.

Näytelmässä isossa roolissa on myös tanssi ja kehollisuus. Pitkiä pätkiä kuluu ilman, että kukaan sanoo mitään ja tunteet ja tapahtumat ilmaistaan tanssilla. Ohjaajana toimiikin koreografina tunnettu Carl Knif. Jos pidät nykytanssista on tämä juuri sopiva näytelmä. Jos taas et pidä tanssista ja se on mielestäsi epämääräistä heilumista, voit jo ennalta varautua, että tässä sitä on. Paljon. Minä en ole tanssija tai tiedä siitä juurikaan, joten en osaa analysoida tätä puolta tämän enempää. Se oli tanssia ja olihan se ihan hienoa. 

Oulun teatteri - Kuolema Venetsiassa. Kuvassa Miika Alatupa ja Pentti Korhonen Kuva: Janne-Pekka Manninen

Lavastus näytelmässä on hyvin minimalistista ja tilaa annetaan liikkeelle ja ilmaisulle. Valojen ja varjojen avulla luodaan erilaisia tunnelmia seesteisestä aamupäivästä rannalla aina koleran runtelemaan kaupunkiin. Ne sekä korostavat koreografiaa, että kertovat omanlaistaan tarinaa. Puvustuksessa on pysytty uskollisena aikakaudelle ja paikalle. 

Näytelmä on omanlaisensa kuvaus juuri siitä, miten paikalleen jämähtäminen ahdistaa, koska aika kuluu riippumatta siitä teemmekö jotain mielekästä vai istummeko nojatuolissa miettimässä, että jotain pitäisi tehdä, mutta mitä. Ajoittain liike pyörii paikallaan olevan Von Aschenbachin ympärillä ja samalla usein suoritetaan loikkaus ajassa. Maailma liikkui, hän seurasi sen liikettä. Koko näytelmän ajan hän on pitkälti tarkkailija. Hän seuraa puolalaisperhettä ja heidän poikaansa ja ajelehtii ajan virran mukana. Aika on armoton ja kuluu halusi sen kuluvan tai ei ja lopulta oma kuolevaisuutensa on kohdattava.

Tästä näytelmästä on vielä mainittava, että lavalla nähdään Tuula Väänänen, joka on ehdolla vuoden teatterinäyttelijäksi roolistaan näytelmässä En päässyt Juliaksi.

Pienen hauen pyydystys

Jos Kuoleman Venetsiassa kanssa olin jokseenkin välinpitämätön, niin tätä näytelmää minä rakastin. Tämä on yksinkertaisesti ihana. Pieni myyttitutkijan sieluni oli haltioissaan. Lavalle marssitettiin joukko suomalaisen ja saamelaisen mytologian hahmoja kuten näkki, peijooni ja hattara. Näitä harvemmin näkee yhtään missään. Maan väki on ehkä parasta mitä kansallisperinteellämme on meille tarjota ja tämä näytelmä toi niitä esiin aivan uskomattoman hienolla tavalla. Koetan olla kirjoittamatta tästä esseetä, sillä ette te ole täällä mytologialuennon vuoksi. Tai jos olette, ilmoittakaa se kommenteissa ja teen asiasta erillisen postauksen. Lyhyet kuvaukset olennoista ovat tekstin lopussa.

Oulun teatteri – Pienen hauen pyydystys. Kuvassa Henri Halkola, Asta Sveholm, Jaana Kahra ja Ella Lahdenmäki. Kuva Kati Leinonen.

Otetaanpas lyhyt tiivistelmä juonesta, että tiedätte missä mennään. Pienen hauen pyydystyksessä asian ydin on kirous, jonka vuoksi Elinan (Asta Sveholm) on joka vuosi nostettava hauki lammesta. Näkki (Juho Uusitalo) on muuttanut kyseiseen lampeen ja Elinan on hierottava sopimus toisen mystisen hahmon Moukku-Ollin (Henri Tuominen) kanssa, jotta Näkki voidaan häätää. Mukana on myös Elinaa pidättämään tullut komisario Janatuinen (Ella Lahdenmäki) ja hänen mukaansa lyöttäytynyt metsän henki, peijooni. Soppaa hämmentää myös joukko kyläläisiä ja pari noitaa, joista toinen on jo pahasti höpertymässä ja toinen manan majoilla.  

Mutta miksi se hauki sitten pitää pyydystää? No... Hauella on uskottu olevan yhteys manalaan. Se ui maailmojen väliä ja vie sieluja mennessään. Hauen suoleen joutunutta ei väkevinkään tietäjä enää nosta. Se on lopullinen kohtalo. Elinan kohtalo, jos hän ei nosta haukea kerran vuodessa ennen kuin hauki vie hänet. Hauki on suomalaisessa mytologiassa niin voimakas, että jopa sen syntysanat tiedetään aivan kuten karhunkin. Kun karhu syntyi Otavan olkapäillä, syntyi hauki hampun siemenen venyessä pyhässä virrassa tuulen tuudittamassa pyörteessä.

Näytelmän dialogi on pohjoisen asukkaille hyvin tuttua. Murre tuo näytelmän lähelle katsojiaan, sillä siellä vilisee Oulun murteestakin tuttuja piirteitä ja hassuhkojen maalaissetien keskustelun kulku on tuttua pikkukylien asukkaille. Kun jotain tapahtuu, se kerrotaan kavereille juurta jaksaen kahvikupposen ääressä. Kyläläisiä ei hätkäytä mikään toisin kuin komisario Janatuista. Asukkaat ovat tottuneet siihen, että metsässä asuu peijooneita ja laskevat kauanko on viimeisen Raitajalan näkemisestä. Kaupunkilaispoliisi Janatuinen on kaikesta ihmeissään, mutta päättää lopulta uskoa silmiään ja todeta, ettei kannata inttää vastaan vaan ottaa peijooni ajelulle. 

Näytelmä on jälleen toteutettu yhteistyössä OSYK:in kanssa ja nuoret näyttelijät tuovat näytelmään oman ulottuvuutensa. He luovat kehoillaan hirviöitä, illuusioita ja vievät tarinaa eteenpäin. Heillä on monia eri rooleja ja heidän työnsä vaatii täsmällistä ajoitusta, jotta illuusiot toteutuvat. Heidän ansiostaan hirviö tuntuu olevan joka puolella yhtä aikaa. Valoilla, varjoilla ja savulla tätä vaikutelmaa monikätisestä ja äänisestä oliosta vielä korostetaan. Paikoittain näytelmä on jopa hieman kauhumainen, kun varjoista lipuu lavalle olio, jota ei aivan näe, mutta jonka läsnäolon aistii. En löytänyt näytelmälle ikäsuositusta, mutta tämä on oikeasti välillä aika jännä äänien, valojen, savun ja kauhuelementtien kanssa, eli en aivan hirveän herkän lapsen kanssa ehkä menisi katsomaan. Myös kielenkäyttö on melkoisen värikästä.

Väkiyön kuvaus sai näin aikuisella kauhuleffojen ystävälläkin karvat nousemaan pystyyn, sillä kyseisen yön olemus oli saatu tuotua esiin erittäin hyvin. Väkiyö on nimensä mukaisesti yö, jolloin väki (pääosin kalman väki eli kuolleet) nousevat vaeltamaan. Juhannus on yksi tunnettu väkiyö, sillä juhannusyössä itsessään on vanhojen uskomusten mukaan voimakasta taikaa. Kun kalman väki normaalisti on vaarattomia henkiolentoja, on niillä tuona yönä voima viedä eläviä mukanaan Tuonen maille. Valoilla, puvustuksella ja nuorten heittäytymisellä hiiden väki nousi lavalle yhtä pelottavana kuin sen kuuluukin olla. 

Oulun teatteri – Pienen hauen pyydystys. Kuvassa Henri Tuominen. Kuva Kati Leinonen.

Lavastuksen puolesta tämä näytelmä on mahdollisesti isoin näkemäni. Liikkuvia osia on hirveästi mutta jotenkin ne toimivat saumattomasti. Koko lava on käytössä ja tapahtumia on hieman joka nurkalla. Visuaaliseti näytelmä on hyvin fantasiamainen. Siitä tulee paikoin mieleen Game of Thronesin maailma ja Näkin viimeisessä kohtauksessa on jopa jotakin tolkienmaista. Tai vähintäänkin Peter Jacksonin Taru sormusten herramaista. Siitä tulee jollain tasolla mieleen Gandalfin ja Sarumanin yhteenotto Rautapihan Orthang-tornin huipulla. Kaksi voimakasta hahmoa ottaa yhteen, mutta mikä on lopputulos? No kirjan lukeneet tietävät, teitä muita en spoilaa miten tämä kaikki päättyy.

Oulun teatteri – Pienen hauen pyydystys. Kuvassa Ella Lahdenmäki ja Sami Lalou. Kuva Kati Leinonen.

Kuten jo aiemmin mainitsin nautin suunnattomasti maagisesta realismista, jota teos tarjoaa. Tässä ollaan oltu suurimmaksi osaksi todella uskollisia mytologialle. Minun, ja uskoisin, että koko muunkin yleisön suosikki oli peijooni, joka rehellisyyden nimissä ei ole mytologisen esikuvansa kaltainen. Se ei halua olla. Peijooni on saamelaisen mytologian olio, joka liitetään kuolemaan. Se ei kuitenkaan ymmärrykseni mukaan varsinaisesti ole paha. Se on maan väkeä ja jokseenkin ilkikurinen ja vaikeuttaa asioita. Tämä peijooni muistutti pitkähäntäistä ja sarvekasta karhua, jolla on kultaisen noutajan luonne. Se on yksinkertaisesti valloittava olio. Se ei halua mitään pahaa, se vain haluaa osallistua ja paljastuukin varsin eteväksi apuriksi. Se ei myöskään halua asua kaltaistensa kanssa metsässä, vaan se haluaa olla ehta kaupunkilaispeijooni.

Näkki kuvataan usein jonakin epämääräisenä vesihirviönä, mutta tässä se oli kuvattu jopa hieman Game of Thronesin valkoisen kulkijan kaltaisena. Kylmä, vaarallinen ja huokui pahuutta, mutta oli silti todella elegantti ja sulavasti liikkuva. Näkki on suomalaisen mytologian vedenhenki, joka ottaa sen muodon, jonka arvelee katsojaa miellyttävän ja lumoaa kuulijan valtaansa. Se osaa olla ilkikurisen lisäksi myös julma ja pitkävihainen. Tässä teoksessa se toimi antagonistina, joka esti Elinan hauen kalastuksen.  Näkin kaltaisia hahmoja tunnetaan lähes jokaisessa kulttuurissa, jossa vesi on vahvasti läsnä. Kuten suomalaiselle mytologialle on ominaista, veden väki on voimakkainta, sillä vesi jo elementtinä voi olla kuolettava. Näkki houkuttaa uhrinsa lähelle esiintymällä ihmisenä ja paljastaa todellisen luontonsa vetää uhrinsa pinnan alle, kun on jo myöhäistä. Näytelmässä Näkki pitää kuitenkin todellisen muotonsa ja Elina ja muut päähenkilöt tietävät kenen kanssa ovat tekemisissä. Näkki ei yritä huijata heitä, se on rehellinen, että aikoo tappaa, jos he eivät poistu.  

Hattara oli hauska yllätys näin kirjaa lukemattomalle. Se on yksi suomalaisen mytologian olioista, johon harvemmin törmää. Hattara on riivaajahenki, josta vanhan runon mukaan edes jumala ei tiedä miten se hallitaan. Hattara on voimakas ajattara; paha naishenki tai jopa demoniksi kuvattu. Ajattara, eli hattara, on metsämiehiä ja muita kulkijoita harhaan johtava olio, jonka ainoa halu on tehdä pahaa. Sen hallinta ja vangitseminen on vaikeaa ja vaatii väkevän tietäjän. Tässä hattara on hahmoton kunnes ottaa jonkin olion haltuunsa. Sitten se saavuttaa voimansa ja muuttuu vaaralliseksi, sillä sen hallussa on isäntäolennon ruumis. Sen vangitseminen vaatii pari noitaa ja taikakeinoja. 

Meteli tunnetaan myös nimellä jatuli. Ne ovat pohjoisen versio jättiläisistä, joiden alkuperä saattaa olla saamelaisessa jiehtanas jättiläistarustossa. Ne ovat tarujen mukaan siirtyneet ihmisasutuksen levitessä yhä pohjoisemmaksi ja joko hävinneet tai muuttuneet hiidenväeksi.

Myös Moukku-Ollille löytyy tarina. Tarinan mukaan 50-luvulla joukkoa koulupoikia kairavuopiossa oli alkanut kiinnostaa tarina kirkkomaahan hautaamattomasta rengistä, Ollista. He olivat lähteneet Manolaissaareen etsimään hautaa ja tarina kertoo, että se oli löytynytkin. Pojat olivat omien sanojensa mukaan kuulleet kuorsausta ja paenneet. Tästä syntyi tarina, jonka mukaan Moukku-Olli elää saarella yhä.

Raitajalkaa internet ei tunne ja minäkään en ole siitä ennen kuullut, joten se lienee kirjailijan oma luomus.

Lippuja kumpaankin näytelmään näkyy edelleen olevan saatavilla. Tuttuun tapaan ne myydään suoraan teatterin omassa lippupisteessä ja Ticketmasterissa.

Lähteitä

Moukku Ollin tarina: https://www.kairavuopiolainen.fi/440370808

Hauen synty: https://valittujasanoja.blogspot.com/2011/06/hauen-synty.html