sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Pieleen meni taas


Juhlimme eilen ystäväni Phoenixin kanssa hieman etukäteen edessä häämöttävää vanhenemistani käymällä katsomassa Pieleen Meni Oulun Kaupunginteatterissa. Olen itse näytelmän käynyt katsomassa jo ensi-illassa, mutta kyllä se iski taas ihan yhtä lujaa. Oli aika tehokas vatsa- ja poskilihastreeni, kun pari tuntia räkätettiin lähes tauotta. Winston-Rambo, tosin voisin vannoa sen olleen viimeksi Rambo-Winston, oli taas hukassa. Tällä kertaa oman pienen lisämausteensa toi se, että yleisöstä revittiin lavaa pystyssä pitämään yksi yleisön jäsen. Hieman huokaisimme, että onneksi ollaan toisessa rivissä, eikä siinä sopivasti hollilla keskellä edessä. 

Kattavamman arvion voi lukea aiemmasta blogipostauksestani, sekä Phoenixin Elämää blogista hänen kokemuksensa näytelmästä. Näytelmän jälkeen kävimme syömässä vakipaikassamme Park Buffetissa Rotuaarilla ja suuntasimme Valkeaan haahuilukierrokselle ja Arnoldsin herkuille.

Sain Phoenixilta myös mahtavan synttärilahjan: lepakkohispinnejä, kallon muotoisen juomalasin joka sisälsi suklaata, pillerin näköisiä korostuskyniä sekä kallokynttilän. Päätyvät varmasti käyttöön. Olen pyhäinpäivän lapsi ja se on minulle vuoden kohokohta. Mitenkäs se Addamsissa sanottiinkaan: "Christmas and Easter bring wonderful treasures, spirits and pumpkins bring far greater pleasures". karkeasti suomennettuna. Pidän kyllä joulustakin todella kovasti, mutta minun ei niin salainen synkkä puoleni rakastaa pyhäinpäivän (ja Halloweenin/Samhainin) estetiikkaa, pimeyttä, vaeltavia sieluja ja taikoja. 

Fruitie ja lemonade, ihana lahja ja harvinaisesti ekalla filmille vedetty pakollinen teatteriselfie.




tiistai 10. lokakuuta 2017

Vampyyrin puheilla

Tänään järjestettiin Oulun yliopistolla verenluovutustempaus. Minäkin uskaltauduin vuodattamaan vertani ensimmäistä kertaa. Aluksi pelotti enemmän, kuin paljon. Tärisin vielä siinä tuolissa, mutta kun neula tuli esiin tuli kai se point of no return ja tuli aika rento olo.

Nyt on vähän palveleva ja tärisevä olo ja käsivartta ihan vähän särkee, mutta taju ei lähtenyt eikä sattunut kovin paljon. Hyvä vampyyri osui kerralla nätisti suoneen.

Uskallan uudestaankin. :) Olen myös lisännyt blogin alalaitaan Veripalvelun veribatometrin, josta näkee mikä on veren tarve juuri tänä päivänä.
Ei käyny kipiää

Lisäporkkana

perjantai 6. lokakuuta 2017

Matka kandiksi 2 ja kohtaamisia teatterilta


Olen saanut valmiiksi tutkimussuunitelmani ja jonkinlaiseen päätökseen sen, mitä aion oikeasti olla tekemässä. Tarkoituksenani on tutkia J.R.R. Tolkienin ensimmäisessä tragediassa ja siitä muotoutuneessa Turin Turambarin hahmossa näkyvää Kalevalan vaikutusta. Rakenne on jokseenkin selvillä. Voisi olettaa, että loppu on aika lailla sihteerin työtä? Tai sitten ei, mutta aina saa haaveilla.

Tällä viikolla oli yliopistolla myös todella kiva kohtaaminen. Meillä oli kunnia saada viarailevaksi luennoitsijaksi Kari-Pekka Toivonen. Oulun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja ja näyttelijä. (Joo mä kirjoitan nykyään tosi paljon teatterista, mutta ei, mulle ei makseta tästä spämmäyksestä. Hehkutan ihan siksi, koska tykkään meidän teatterista! Saattepa ainakin lukea, jos ette mene.) Uskalsin lopulta käydä juttelemassa, useamman ensi-illan olen asiaa jo harkinnut, mutta rohkeus on pettänyt ja olen tyynyt potkimaan itseäni, että miksi olen näin ujo. Oli oikeasti kiva lopulta tavata ihminen, joka on vienyt teatteria parempaan suuntaan ja oli tosi mielenkiintoista kuunnella mitä hän oikeasti tekee työkseen ja millaista se on.

Keskustelussa pohdittiin myös miten nuoria saisi enemmän teatterille ja yleisöstäkin tuli ihan hyviä pointteja. Mainostan nyt sitten tässäkin, että jos olette haaveilleet menevänne, mutta yksin ei oikein kehtaa niin teatteri järjestää teatteritreffejä joissa ollaan yksin yhdessä. Itselläni on todella helppoa mennä yksinkin, mutta kyllä mä muistan, että se eka kerta silloin just ja just 18-vuotiaana (tai 19, ei voi muistaa) oli sellainen, että hiivin vähän seinän vieriä pitkin tennareissani ja lepakkokuosisessa fiftarimekossani ja mietin, että olen ihan hulluna nuorempi kuin muut ja kuka ei kuulu tänne korkokenkien ja hienojen vaatteiden joukkoon. Jäi kuitenkin sen verran positiivinen fiilis, että onhan tuolla tullut ravattua tämän blogiyhteistyön merkeissä. En ehkä olisi voinut olla iloisempi tästä yhteistyökuviosta vaikka olisin yrittänyt. Facebookin messenger lauloi, kun kolmelta yöllä huomasin sähköpostin.

Seuraavan kerran olisi tarkoitus mennä katsomaan uudestaan Pieleen Meni (lukekaa aiheesta *tästä*) rakkaan ystäväni Phoenixin kanssa 21.10. kun vanhenen hieman sen jälkeen.

Tässä vielä kuvallista todistetta (sori kännykän laatu) ja kiitän vielä kerran teatteria ja Kari-Pekka Toivosta mielenkiintoisesta luennosta, joka jäi monelta väliin huolimatta huuteluista eri medioissa. :C




maanantai 18. syyskuuta 2017

Matka kandiksi, askel 1

Kandi... tuo sana on vainonnut kahta opiskeluvuottani niissä "sitten joskus" puheissa. Se on ollut kaukainen asia, joka on häämöttänyt niin kaukana tulevaisuudessa, että sitä ei ole kannattanut juuri edes ajatella, mutta sitä kohti ollaan silti pyritty kurssi kerrallaan. Nyt se on muuttunut kaukaisesta pienestä mäestä joka ylitetään sitten joskus, suureksi vuoreksi joka pitäisi valloittaa jotakin kautta ja sen sisällä on vähintään Smaugin kokoinen lohikäärme: valmistuminen.

Viisitoista viikkoa aikaa saada kasaan 20-25 sivuinen lärpäke, joka tällä hetkellä vaikuttaa huomattavasti suuremmalta urakalta, kuin se varmaan oikeasti on. Olen tällä hetkellä suhteellisen jumissa asian kanssa, en tiedä mistä aloittaa ja mitä kuuluisi tehdä. Olenko tarpeeksi hyvä kirjoittamaan aiheestani ja osaanko kirjoittaa tarpeeksi akateemisesti, ovat kaksi kysymystä päällimmäisenä mielessä. Toisaalta tiedän aiheestani J.R.R. Tolkienista juuri niin paljon, kuin ihminen joka on lukenut Hobitin ensimmäisen kerran ala-asteella voi tietää ja Kalevalaa minulle on luettu lapsena iltasaduksi, mutta niiden kahden yhdistäminen ja oikean akateemisen tekstin aikaan saaminen tässä mittakaavassa on täysin uusi juttu.

Eli siis, hieman jännittää mikä tästä tulee ja stressitaso on pilvissä kaiken epätietoisuuden vuoksi, mutta tästä se lähtee. Blogi tulee luultavasti seuraavat kuukaudet käsittelemään lähinnä tätä aihetta, sillä muun koulun vuoksi aikaa liikenee varmaan hyvin vähän mihinkään muuhun.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Rautatie

Oikein hyvää alkanutta syyskuuta kaikille. Tämän postauksen aioin oikeasti tehdä jo noin viikko sitten, mutta maanantana alkanut koulu ja flunssa haittasivat taas harrastuksia ja sen sijaan kävinkin tentissä, kirjoitin esseen ja tutustuin uusiin fukseihin erilaisissa tapahtumissa.

Mutta asiaan. Kävin viime viikon lauantaina teatterissa Juhani Ahon Rautatien ensi-illassa. Oli taas kerran elämys. Kyseiseen teokseen olen tutustunut aiemmin vain elokuvamuodossa, eli en osaa sanoa miten se vastasi kirjaa, mutta uskaltaisin väittää toisessa näytöksessä olleen tyylillisiä eroja.

Heta Haanpään ohjaama Rautatie on tarina Korvenperän Matista (Mikko Leskelä) ja Liisasta (Merja Pietilä), jotka lähtevät katsomaan rautatietä naapurikylälle. Se on omalla tavallaan tarina modernisoitumisesta ja siitä miten maailma muuttuu ja kyydissä täytyy vain yrittää pysyä. Ennen näytöstä olleessa keskustelutilaisuudessa kirjastolla asiasta kerrottiin hyvin. Jokaisella aikakaudella on oma rautatiensä. Nykyisin se olisi varmaan valokuitu ja älypuhelimet joita ilman sinnikkäimmät yhä elävät. Tai se jo surullisen kuuluisa länsimetro.

Näytelmä oli omalla tavallaan hieman hämmentävä. Näytelmä on tietyllä tavalla "tarina tarinan sisällä", sitä kerrotaan yleisölle näyttelijöiden odotellessa jo lavalla yleisön saapuessa ja alkaessa kertoa Matista ja Liisasta. Se myös sisälsi hyvin paljon tanssia, jolla kuvattiin ajan kulkua ja matkan tekoa ja minulla kesti hetki päästä käsitykseen mitä sillä haetaan. Itse en ymmärrä tanssista rehellisesti sanottuna mitään, mutta se oli silti ihan viihdyttävää seurattavaa ja paikoin tuntui, kuin tanssilla olisi pikakelattu sen paikasta toiseen kävelyn ja vuodenaikojen vaihtelun yli. Itse nautin suuresti siitä, että näytelmän musiikki oli kolmen muusikon soittamaa ja osin improvisoitua, mikään näytös ei siis ole täysin samanlainen musiikin puolesta. Mielenkiintoinen ratkaisu oli myös se, että tiettyjä asioita ei oltu tehty perinteisesti lavasteilla, vaan esimerkiksi lennätintolppaa näytteli ihminen.

Ensimmänen näytös oli uskollinen ajalleen ja teokselle. Matti ja Liisa elivät ajassa jolloin pirtti valaistiin päreillä ja lanka kehrättiin käsin. Vaatetus oli sosiaaliluokasta toiseen tyypillistä 1800-luvun puolivälin vaatetusta ja sosiaaliluokat olivat selvästi eroteltuja maattomasta Matleenasta, torppari Mattiin ja talolliseen rovastiin. Matti ja Liisa kuulevat arvostamiltaan rovastilta ja ruustinnalta tarinoita rautatiestä ja hyvin suomalaiseen tapaan he koettavat hillitä uteliaisuuttaan ja olla kuin se olisi vain naapuripitäjän kotkotuksia ja jonninjoutavuuksia. Vähitellen heidän uteliaisuutensa tuota lähes myyttistä käsitettä kohtaan käy liian suureksi ja he päättävät lähteä (hieman salassa) rautatietä katsomaan. Ehkä, jos hurjaksi heittäytyy, sillä voisi jopa matkustaa yhden asemanvälin!

Toinen näytös oli hieman yllättävämpi. Tarina kirjaimellisesti modernisoituu rautatielle tullessa. Vaatteet vaihtuvat nykyaikaisempaan ja näkyypä lavalla sähköbassokin (väittäisin muodon puolesta perus Fender jazz-bassoksi). Juna itse on erittäin hauskasti toteutettu filminauhan avustuksella lavan taustascreenillä ja se toi tunnetta liikkeestä. Junan oranssit penkit toivat mieleen sen ajatuksen, että onko tämä kyseinen rautatie oikeasti nyt viittaus länsimetron suuntaan. Sen tarpeellisuuttahan tässä on viime vuodet ihmetelty ja odoteltu sinne pääsyä vähän samaan tapaan, kuin Matti ja Liisa Lapinlahden rautatietä alkuperäisteoksessa 1800-luvulla.

Suosittelisin tätäkin näytelmää. Jos et pidä tanssista voi tämä kaksituntinen olla aika pitkä, mutta jos tanssin paljous ei ole ongelma tästä aika varmasti pitää. Lippuja pääsee ostamaan tästä.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Kalevala CAL

Hyvää iltaa. Tai huomenta. Onhan kello jo 2:09 aamulla.

Moni teistä lienee kuullut Kalevala CAL peittoprojektista. Virkkaajien omasta Suomi 100 juhlavuoden haasteesta. Minäkin päädyin lähtemään siihen mukaan ja marssin tänään lankakaupoille. Mukaan tarttui kolmea väriä 7 veljestä, joista peiton teen. Sain juuri ensimmäisen palan virkattua ja täytyy todeta, että noin pieneksi työksi, yhdeksi palaseksi, harvoin olen virkannut yhtä vaikeaa asiaa. Mutta vaikeuksien kautta voittoon ja tässä se nyt on! Ilmatar.

torstai 24. elokuuta 2017

Joulu alkaa elokuussa

Palatakseni siihen, mitä tämä blogi joskus oli esittelen teille parit käsityön alut. Juuri mitään valmistahan en ole saanut tehtyä sitten viime joulun. Muutaman pienen jutun. Tässä nyt kuitenkin taas pari alkua, näiden olisi tarkoitus valmistua jouluun mennessä. :)

Tästä ensimmäisestä tulee kai jonkin sortin viltti. Lankana on joku Tokmannin alekorin akryylilanka. olemassaolevat eivät riitä, eli jos en löydä lisää tämä menee varmaankin ihanalle veljentyttärelleni.


Tämä toinen on pöytäliinan alku. Tekniikkana on minulle vielä outo neulapitsi. Tein viime jouluna pari lumihiutaletta joulukuuseen, mutta tämä on ensimmäinen oikea työni.


Nämä seuraavat ovat niitä valmiiksi asti saatuja. Nämä villahousut tein ystäväni Phoenixin (Phoenixin elämää -blogi) vanhimmalle lapselle. Ovat ollet ilmeisen hyvät, sillä kyseinen neiti on kuulemma jopa nukkunut näissä kesää myöten. :D Ohje löytyi jostain blogista, en muista neää mistä, mutta Googlella löysin mörköhousujen nimellä.


Nallelangasta valmistui kaulahuivi. Jäi vähän pieneksi hartiahuivikäyttöön, mutta käy kyllä ihan kaulahuivista.


Tämä seuraava on Pirjo Iivosen Unelmien huivit kirjasta. Mallin nimi Kehrä. Tämä lanka on aivan ihanaa. Louhittaren luolan Ilmatarta sävyssä metsä. En ole ikinä neulonut pehmeämpää lankaa!


Nämä ylipolvenvillasukat piti olla Anelmaiset, mutta ajatus lähti laukalle ja noh... ei niillä ole enää tekemistä Anelmaisten kanssa. :D



Nyt kesällä ompelin itselleni tämän mekon Qstockiin. Kangas löytyi Eurokankaan vitosen päiviltä. Aivan ihanaa ja laskeutuvaa viskoositrikoota.



Muuta valmista ei kai ole syntynytkään koko vuonna.

maanantai 21. elokuuta 2017

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja


Oulun kaupunginteatterissa pienellä näyttämöllä näki päivänvalon perjantaina 18.8.2017 Tuomas Kyrön teokseen Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja perustuva ja nimeä kantava näytelmä. Kävin katsomassa sen ensi-illassa ja olen siitä asti pohtinut elämää yllättävän syvällisestä näkökulmasta.


Näytelmä on humoristinen katsaus sukupolvien väliseen kuiluun ja siihen miten helppoa kaikki nykyään on, sekä kertomus isän ja pojan väleistä ja miten vaikeaa joskus on olla sukua. Mielensäpahoittajan (Hannu Pelkonen) hahmossa on jotain hyvin tuttua. Hän on se yksi jääräpäinen sukulainen, joka meistä hyvin monella on. Väliajalla kuulin ihmisten keskustelevan näytelmästä ja hyvin monelta tuntui löytyvän joku vanhempi sukulainen tai tuttava, joka on ilmetty Mielenspahoittaja. Hän, jonka mielestä ennen oli kaikki paremmin ja nykyajan hapatukset ovat turhuutta, perunoita ja ruskeaa kastiketta (ja voissa ei säästellä!) sen olla pitää ja TV:ssä riittää Yle 1 ja Yle 2, mutta joka kuitenkin on pohjimmiltaan hyväsydäminen. Perisuomalainen luonteenlaatu siis. Näin kaupungin valojen ulkopuolella pikkupaikkakunnalla kasvaneena tässä hahmossa on jopa ulkonäöllisesti jotain kovin tuttua. Karvalakki ja saappaat tuntuvat olevan Suomessa talonisäntien tunnusmerkki. Hyvin onnistunutta puvustusta siis!

Visuaalisesti näytelmä on muutenkin miellyttävä. Lavastus on riittävän yksinkertainen, että se tukee tarinaa, mutta ei vie huomiota itse tapahtumilta vaikka lavastus välillä muuttuu hahmojen siirtyessä paikasta toiseen. Se toimi aika saumattomasti siirtymissäkin vaikka tukena ei ole suuren näyttämön kaltaista pyörivää alustaa vaan kaikki tapahtuu manuaalisesti. Myös käsiohjelma on mielestäni erittäin sympaattinen.

Tuomas Kyrön kirja ja käsiohjelma


Tarinaan voisi varmaan suhtautua kahdelta kannalta. Vanhempi polvi tietää mistä hahmo puhuu ja on mahdollisesti kokenut samoja asioita. He voivat muistaa Väätäisen juoksun ja ajan kun Kekkonen oli presidentti tai mitä oli elää Neuvostolliton varjossa sodan jälkeen. Itse kuulun siihen toiseen näkökulmaan ja lähestyin tarinaa enemmän Mielensäpahoittajan pojan (Antti Launonen) kautta näkökulmasta joka ei ole itse kokenut mitään, mutta on kuullut kaikki isovanhempien ja vanhempien tarinat. Sukupolvien välinen kuilu on tarinassa melko korostuneessa asemassa. Mielensäpahoittaja on jäärä ja pihalla nykylaitteista kuten älypuhelin ja hänen poikansa ensimmäiseksi eksyttyään kaivaa esiin Google Mapsin.

Sukupolvien välinen ero näkyi myös siten, että näytelmä sisälsi melko paljon huumoria ja viittauksia menneisiin tapahtumiin, joten se ei kaikin paikoin täysin auennut minulle. Syntyessäni Martti Ahtisaaresta oli saman vuoden alussa tullut presidentti ja Neuvostoliitto oli  hajonnut. En siis kaikin paikoin ymmärtänyt viittauksia esimerkiksi urheilusuoritukseen joka ilmeisesti oli suuri asia noin 20 vuotta ennen syntymääni tai Neuvostoaikoihin, mutta uskoisin vanhemman polven katsojakunnan saavan näytelmästä tältä osin irti vieläkin enemmän.

Toinen asia jota näytelmä pohtii on oliko ennen kaikki oikeasti paremmin. Ihmisen elämä loppuu aikanaan ja tämän tiedostaa myös Mielensäpahoittaja, joka valmistautuu omaan kuolemaansa kirjoittamalla oman muistokirjoituksensa ja rakentamalla arkun, koska kyllähän itse tehtynä saa aina parempaa, ja pohtii samalla miten asiat olivat ennen ja ne vertautuvat samalla nykyaikaan johon tarina sijoittuu. Ennen kerrottiin kuulumiset kynällä ja paperilla ja viesteillä oli merkitys, koska niiden kirjoittaminen vei aikaa. Nyt lähetetään viesti (tai kissavideo) Facebookissa, ennen elettiin yksinkertaisesti ja nykyään kaikki on salasanojen ja sähköisten laitteiden takana näkymättömissä.

Viime viikon lopun surulliset tapahtumat Espanjassa, Suomessa, Saksassa ja Venäjällä herättivät yhdessä näytelmän kanssa minun pienessä mielessäni sen pohdinnan kumpi oikeastaan on parempi; nykyinen vai mennyt. Elämä oli toki ennen raskaampaa ja ihmisillä ei ollut samanlaista tiedonkulkua tai kanavaa tuoda mielipiteensä julki. Kyllä ei ennen voinut tehdä niin, sanomisensa julkaisussa oli sen verran tekemistä, että asioita ja ulosantia mietittiin enemmän. Nykyään elämä on koneiden ja laitteiden ansiosta helpompaa ja kommunikointi on reaaliaikaista, mutta toisaalta ihmiset voivat nykyään huonommin ja reaaliaikainen tiedonvälitys ja mahdollisuus kirjoittaa kaikki tajunnanvirta koko maan luettavaksi on luultavasti vielä lisännyt ihmisten pahoinvointia. Toisaalta nykynuorison keskuudessa on lisääntynyt menneisyyden ihannointi, kädentaidot ja perinteiset arvot. Tämänkin tekstin sisältöä on pohdittu mustikkametsässä ja mehumaijan ääressä.

Tiivistetysti voisi sanoa, että näytelmä vastaa todella hyvin kirjaa johon se pohjautuu ja jos pidät Tuomas Kyrön teksteistä tulet pitämään myös näytelmästä. Luonnollisesti siinä esiintyy myös Kyrön Mielensäpahoittajan tunnuslauseiksi tekemiä lausahduksia "Kyllä ei..." ja "Kyllä minä niin mieleni pahoitin". Huumori on hyvin suomalaista, hillittyä ja hienovaraista eikä yritetä liikaa. Nuorempi katsojakunta ei vältämättä ymmärrä kaikkia viittauksia, mutta itseäni se ei ainakaan haitannut vaikka pieni kysymysmerkki pääni päällä saattoikin olla havaittavissa. Teatterista poistuttuani huomasin siirtyneeni Googleen ja oppineeni jopa jotakin uutta Suomen kultturihistoriasta. Herätti siis ajatuksia ja sehän on aina merkki siitä, että jotain tehään oikein, kun katsoja jää pohtimaan asioita. Kuten aiemmin mainittu puvustus on onnistunutta ja hyvin yksityiskohtaista, Annukka Valta on taas tehnyt erittäin hyvää jälkeä.

Jos kiinnostuit niin täältä näkee esityskalenterin ja silläkin uhalla, että toistan itseäni jälleen kerran: Oulussa on ammattimaisuuden tasoon nähden erittäin halpaa käydä teatterissa. Suosittelen!


torstai 17. elokuuta 2017

Pitkästä aikaa

Hei vain taas ja anteeksi. Ollut aivan hullu vuosi. Käsitöitä en ole juuri ehtinyt tehdä tai saanut aikaiseksi muutakaan. Olen sen sijaan lukenut noin 30 romaania ja tenttinyt hulluna, seurustellut ja eronnut ja sairastanut kierteessä.

Nyt elämä kuitenkin alkaa taas hymyillä ja aikaa riittää tännekin. Onkohan mulla enää yhtään lukijoita jäljellä?

Palaan tarkemmin käsitöihin, kunhan saan jotain tehtyä.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Pieleen meni - Kulissit kaatava kohelluskomedia



Oulun kaupunginteatterin produktio Pieleen meni on suomennos englantilaisesta Olivier palkitusta The play that goes wrong näytelmästä, joka pyörii Lontoon West Endissä tänäkin päivänä ja onpa sitä esitetty myös Broadwaylla New Yorkissa. Pääosisssa sekoilivat  Janne Raudaskoski, Elina Keinonen, Mikko Leskelä, Joose Mikkonen, Mika Nuojua, Aki Pelkonen, Heli Haapalainen ja Timo Reinikka

Pieleen meni on komedia, joka soveltuu kohelluskomedian ja sekoilun ystäville. Tyyliltään siinä on yhtäläisyyksiä esimerkiksi Monty Pythoniin ja Mr. Beaniin, eli jos olet vain älykkään huumorin ystävä tämä näytelmä ei välttämättä tarjoa juuri mitään. Se on hyvin slapstick painotteinen ja kuten sanottua, hirveätä kohellusta ja tarkoituksella näytelty yli ja muussakin kuin näyttelijäntyössä kaikki mitä on voitu, on vedetty överiksi. Minuun tämä vetosi, mutta salista poistuessani kuulin parinkin ihmisen kommentoivan, ettei näytelmä oikein iskenyt ja etteivät he ymmärtäneet miksi tämä on muka niin hyvä. Ymmärrän tämänkin näkökulman, jos on olettanut menevänsä katsomaan Olivier palkittua komediaa tietämättä ideasta taustalla se saattaa vaikuttaa vain kaoottiselta. The play that goes wrong tekijäryhmä Mischief Theatre on Englannissa tehnyt samalla idealla useampiakin tuotantoja, esimerkiksi BBC One kanavalle Peter Pan goes wrong.

Saavuttuamme teatteriin tapahtumat alkoivat jo ennen salin ovien avautumista; lämpiössä kuului tavallisesta poikkeavia kuulutuksia ja teatterin työntekijöitä näyttelevät hahmot seikkailivat yleisön seassa suorittamassa omia ennen näytöstä tehtäviä viime hetken valmisteluja ja ovien avauduttua lavalla käynnissä olivat saman teeman mukaiset valmistelut. Idea toimi mielestäni hyvin, sillä koko näytelmän ideahan on olla niin sanotusti teatterikokemus teatterikokemuksen sisällä. Kerroksia löytyy jopa kolme: näyttelijät näyttelemässä näyttelijöitä ja vielä se näytelmä, whodunnit -tyyppinen Murha Havershamin kartanossa murhamysteeri, jossa heidän roolihahmonsa näyttelevät.
Hahmot olivat jokseenkin sympaattisia unohdellessaan olevansa näytelmässä ja lipsuessaan rooleistaan ja intoillessaan ensimmäisestä ensi-illastaan ja koettaessaan parhaan improvisaatiokykynsä mukaan selvitä tapahtumista jotka uhkaavat pilata koko ensi-illan.  Näyttelijät tekivät hienon roolityön näytellessään huonoja näyttelijöitä. Juoni näytelmässä on ovela, se on lähes satiirinen katsaus siihen mitä Murphyn laki ja kehnon puoleiset näyttelijät saavat aikaan teatterissa.
Alkuperäisen näytelmän tekijäryhmä on toistanut samaa konseptia useammassakin näytelmässä ja muussa tv-esiintymisessä ja se on saatu hyvin siirrettyä tähän käännökseen. Hauska lisä oli myös käsiohjelman ”näyttelijöiden” esittely. Lyhyet tekstit toivat lisää syvyyttä hahmoihin ja auttoivat ymmärtämään miksi kukakin lavalla käyttäytyi, kuten käyttäytyi. Toinen näytös meni omaan makuuni jo liiankin sekoiluksi, paino oli ehkä hieman liikaa siellä slapstickin ja överiyden puolella, mutta jälleen kerran: sehän tässä näytelmässä vähän oli ideana. Pidin silti ja näytelmän aikana minä ja moni muukin yleisön jäsen pyyhki naurunkyyneleitä. Päivän vatsalihastreenikin tuli hoidettua kätevästi teatterin penkissä.

Puvustuksen puolelta sanoisin, että puvustamo oli jälleen kerran tehnyt erittäin hienoa työtä. Asut seurasivat aika tarkasti alkuperäisiä ja olivat onnistuneita replikoita noin 20-luvun englantilaisesta pukeutumisesta.  

Lyhyesti voisi siis sanoa, että jos nautit kohelluksesta ja Monty Python ja Mr. Bean tyyppisestä huumorista tämä näytelmä on sinua varten. Muuten tästä ei ehkä saa irti niin paljon, kuin voisi ja lavan toiminta saattaa vaikuttaa aika päättömältä ja oudolta. Ainoa kysymys joka mieleeni jäi on: mihin katosi Rambo/Winston?

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Vuoden pahin maanantai

Tämä alkuvuosi on ollut yksi pitkä maanantai. Voin sanoa, että oikeasti alkas loppua hermot ja jaksaminen.

Olen tällä hetkellä vuoden toisella antibioottikuurilla. Joulupäivänä minulle nousi kuume ja koko joululoman koetin olla, kuin mitään ei olisikaan. Neljän viikon itsepetoksen jälkeen menin lopulta lääkäriin, missä mulla todettiin melko ärhäkkä korvatulehdus ja poskiontelotulehdus.

Siitä huolimatta olen ravannut keikoilla, Verban tapahtumissa, kokouksissa ja teatterissa ja ulkona muutenkin. Ei ole ehkä auttanut asiaa kovin paljon. Eilen alkoi antibioottikuuri numero kaksi ja jos tämä ei pure, niin seuraavaksi on vuorossa tärykalvopisto. Nyt taitaa olla aika todeta, että itseasiassa mullakin on lupa välillä hellittää ja koettaa toipua.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Merenkulkija

Pahoittelen myöhästynyttä arvostelua, seuraava ajoissa.

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa näytelmän Merenkulkijan viimeisen näytöksen. Tämän artikkelin kirjottamisessa on kestänyt, koska en oikeastaan vieläkään ihan tiedä mitä mieltä olin näytelmästä. Toisaalta pidin siitä, mutta toisaalta en vieläkään ymmärrä näkemääni.

Näytelmä kertoi joukosta irlantilaisia, jotka ryyppäsivät koko joulun kodissaan Dublinissa. Näytelmä oli ihan viihdyttävä, mutta jotenkin se ei ihan auennut minulle. Kukaan ei oikeastaan kasvanut ihmisenä eikä myöskään oppinut mitään, enkä saanut henkilökohtaisesti oikein mitään otetta muihin kuin päähenkilö Jamesiin, joka oli porukan ainoa absolutisti. Itsekin absolutistina voin samaistua siihen ärsytykseen, joka syntyy kuunnella ryyppyporukan juttuja ainoana selvin päin olevana.  Kellään ei mennyt hyvin ja kaikki velloivat itsesäälissä kuka sokeutumisen, kuka avio-ongelmien tai milloin minkäkin vuoksi. Näytelmän nimi oli myös Merenkulkija, mutta merenkäynti ei itseasiassa liittynyt mitenkään mihinkään. Nautin kuitenkin näytelmästä, se toimi hyvin kevyenä viihteenä ja pienet elementit tekivät siitä mielenkiintoisen.

Näytelmän alussa levyltä soineet uillean pipes -pillit säväyttivät minua erityisesti, sillä niiden ääni on lumoava ja erityisen irlantilainen ja tunnistettava. Uillean pipes on irlantilainen versio skotlantilaisesta säkkipillistä, mutta palkeet joilla ääni tuotetaan ovat käsivarsien alla ja sen ääni on paljon pehmeämpi kuin tunnetummalla skotlantilaisella serkullaan. Myös näytelmän lopussa soineet reelit viehättivät ja päättivät välillä melko synkissäkin vesissä kulkenee näytelmän hilpeään tunnelman ja palautti yleisön takaisin todellisuuteen.

Näytelmässä oli myös yliluonnollisia elementtejä itse paholaisen ilmestyessä illanviettoon ja vaatien Jamesin sielua omakseen, mikäli hän voittaa tämän korttipelissä. Loppu näytelmä oli hienosti rakennettu tämän ympärille sanaleikein, jotka yleisö ymmärsi, mutta muut hahmot pysyivät autuaan tietämättöminä mitä pelissä on panoksena.

Lavastukseltaan ja puvustukseltaan näytelmä oli hyvin yksinkertainen, hahmojen koti näytti hieman irlantilaiselta pubilta ja puvustus oli kuten voisi olettaa alaluokan tuohon aikaan pukeutuneen, hieman kärsinyttä, mutta siistiä.

Tästä näytelmästä on vaikea kirjoittaa, koska kuten sanoin, en ihan täysin käsittänyt näkemääni enkä ole ikinä katsonut myöskään alkuperäistä englanninkielistä näytelmää tai lukenut sen käsikirjoitusta. Ja kuten sanottu, tämä oli viimein näytös, mutta jos tämä pyörii joskus uudelleen tai jopa jossain muussa teatterissa on se katsomisen arvoinen silti. merenkulkijahan perustuu irlantilaisen näytelmäkirjailija Conor McPhersonin näytelmään The Seafarer.




torstai 19. tammikuuta 2017

Kultakausi –100 vuotta suomalaisuutta

Hyvää iltaa, rakkaat lukijat. On taas kulttuurihetken aika. Uhmasin Oulussa riehuvaa tuulta ja suuntasin kulkuni yliopistolta Torinrantaan kohti teatterin violettina hehkuvaa tornia. Ytimiä hyytävässä tuulessa se näytti hyvin kutsuvalta ja liian kaukaiselta. Jos joku ei siis tiedä, Oulussa tuulee aina ja se tuuli on kumpaankin suuntaan vastatuuli.



Mutta asiaan. Kävin näytelmän Kultakausi ensi-illassa ja täytyy myöntää, että kokemus oli melkoinen. Kultakausi kertoo satiirin keinoin suomalaisesta sielunmaisemasta ja politiikasta sellaisena, kuin se nykyään on: puhdasta komediaa. Pääosassa ovat poliitikot, suomibrändi ja Suomen 100 vuotta itsenäisyyttä. Näytelmä onkin osa Suomi 100 -juhlavuotta ja tehty sitä silmällä pitäen. Suomen 100-vuotis juhlavuoden teema on "yhdessä" ja tämä näytelmäkin on syntynyt yhteistyössä Kemin, Kajaanin ja ruotsalaisten Riksteaternin ja Norrbotensteaternin kanssa.
Rooleissa olivat Perttu Hallikainen (Kajaani), Mikko Korsulainen (Oulu), Annina Rokka (Oulu), Satu Tala (Kemi) ja Kimmo Tetri (Riksteatern).

Ensimmäistä kertaa ensi-illassa. Oli jännää.

Vaikka kyseessä on komedia suomalaisuuden ydintä pohditaan näytelmässä välillä hyvinkin syvällisesti. Siitä huokuu se, miten ylpeitä me sisäisesti olemme omasta pienestä maastamme, joka on muulle maailmalle suhteellisen huomaamaton ja mitä oikeastaan on olla suomalainen. Alussa oli suo, kuokka ja Jussi, mutta mitä on vuonna 2017?
 Tämä heijastuu hyvin kärjistettyyn vastakkainasetteluun suomalaisen ja ruotsalaisen välillä ja iloluontoinen, ruotsinsuomalainen Matts onkin hyvä kontrasti perisuomalaisille hahmoille kuten Väinö tai Pirkko. Tätä hiljaista ylpeyttä korosti hienosti myös taustan valkokankaalle heijastetut kuvat suomalaisten taiteilijoiden maalauksista kuten Hugo Simbergin Halla, Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen Äiti ja monet muut tunnetut teokset historiamme varrelta. Suomen kaksi virallista kieltä oli myös otettu huomioon ja näytelmä oli puhuttu suomeksi ja ruotsiksi ja taustakankaan yläreunassa pyöri tekstitykset, jotta kummankin kielen edustajat ymmärtäisivät koko näytelmän.

Jos näytelmän taustalla onkin 100 vuotta historiaa ei nykypäivääkään unohdettu. Osansa saivat niin Stubb, Berner ja Suomen vimmattu brändääminen maailmalla, oikeastaan kaikki joka on viimeaikoina vallannut alaa lehtien otsikoissa oli ujutettu mukaan dialogiin. Tämä oli mielestäni hyvin toimiva idea, koska se jätti tilaa muutokselle, näytelmän käsikirjoitusta voitaisiin periaatteessa muuttaa aina sen mukaan mikä on sillä hetkellä tapetilla Suomessa ihan vain muutamaa sanaa vaihtamalla.

Rakenteellisesti näytelmä oli hauskasti toteutettu. 1800-luvun realismin aikaan suosituksi tullen niin sanotun, neljän seinän teatterin sijaan tämä näytelmä sai yleisön osallistumaan ja pallo oli, täysin kirjaimellisesti, välillä katsomon puolella.  Jos olet kovin ujo suosittelen välttämään paria etummaista riviä, mikäli et missään nimessä halua sanoa sanaakaan. Näytelmä myös tavallaan pysyi käynnissä koko ajan. Tullessani teatterille noin kymmentä minuuttia ennen näytelmän alkua yksi päänäyttelijöistä oli teatteriravintolassa keräämässä yleisöltä sloganeja aiheesta suomibrändi. Myös väliajan päättyessä toinen hahmo oli ikään kuin poliitikon ominaisuudessa kyselemässä ihmisiltä asioita, mutta olin hieman liian kaukana saadakseni täysin selvää mistä oli kyse, mutta se toi oman pienen mausteensa asiaan.

Visuaaliselta puoleltaan Kultakausi toteutti "less is more" periaatetta ja lavastus oli hyvin yksinkertainen ja koruton. Mitään ylimääräistä ei ollut.  Se toimi paristakin syystä. Se ei vienyt huomiota pois näytelmän tapahtumilta eikä taustan valkokankaalta ja tarina sijoittui ruotsinlaivalle, jotka ovat ymmärrykseni mukaan suhteellisen koruttomia ja välillä melko retrojakin paikkoja. Tai ainakin stereotypiat sanovat näin ja niillähän tässä leikittiin. Puvustuksellisesti näytelmässä ei ollut mitään erikoista, hahmot olivat aika tavallisia sen suhteen.

Salakuuntelin väliajalla ja salista poistuessani yleisön kommentteja enkä kuullut ainoatakaan negatiivista kommenttia. Yleisö lähti todella hienosti mukaan silloin kun tilanne sitä vaati ja nauroi lopun ajan vedet silmissä. Kultakausi oli aika hyvää terapiaa hetkessä, jolloin hallituksen toimille tekisi lähinnä mieli itkeä.

Jos saatte tilaisuuden käydä katsomassa niin oikeasti: menkää. Näytelmä leikkii politiikan hiekkalaatikolla, mutta jopa minä, joka pysyn visusti erossa kaikesta politiikkaan liittyvästä, nautin näytelmästä kovasti. Tasoon suhteutettuna Oulussa on halvat teatteriliput, tulette saamaan rahoillenne vastinetta.

Kultakausi tulee ensi-iltaan myös yhteistyöteattereissa Kajaanissa (26.1.), Kemissä (2.2.) ja ruotsin teattereissa syyskuussa.







keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Muodonmuutos vol 2

Hiuksista paljastui aamun auringossa (tai siis siinä pienessä päivän kalpeudessa) punaisen sävyjä. Siitä siis oikeasti lähti jotakin! Lisäksi tyvikasvuni ja värjätyn osion raja ei ole yhtään niin jyrkkä kuin se oli aiemmin ja siitä johtuen myös oma juureni ei loista niin kultaisena, vaan sekin taittaa hieman ruskeaan nyt, kun ei ole jyrkkää eroa blondi ja musta.

Pitkä matka tässä vielä on, mutta kyllä minä tämän taistelun voitan ja saan näistä hyvännäköiset kaksiväriset leikkaamatta. Tosin jos jatkan tähän malliin näitä omia kokeilujani täältä alta saattaa paljastua vielä vaikka mitä, sillä viimeisen kahden vuoden kuluessa hiuksissani on ollut violettia, mustaa, punaista, yhdessä välissä ne meni vaalennuksesta aika keltaiseksi. Eli jos menette maaliostoksille voin lähteä mukaan, värikartta löytyy. :)


Päätin tähän samaan syssyyn aloittaa muunkin muodonuutoksen. Tämän vuoden aikana olisi tarkoitus kehittä jonkin verran voimaa, sillä mä en oikeasti meinaa jaksaa kantaa edes kauppakasseja 300 metrin päästä kaupasta välillä ja tavoite olisi pudottaa 15kg. Aloitan helpolla tavoitteella pääsiäiseen mennessä jos lähtis vaikka 5 niin olisin yläkuloinen. Sitä varten tarvisi vain keksiä terveellinen tapa pudottaa se. Mun yleinen keino on rääkätä itseäni ensin hulluna, luovuttaa koska minä vihaan liikuntaa erittäin suuresti (kiitos koululiikunta, verenmaku suussa pakottaminen siihenkin mihin ei fyysisesti pysty), olla pari viikkoa lähes syömättä ja palata entiseen, koska olo on niin huono ja voimat vähissä.


tiistai 17. tammikuuta 2017

Hiusten muodonmuutos

Noniin. Olen nyt vähän saanut sotasuunnitelmaa koskien hiuspehkoani laadittua ja olen käynyt taistoon.

Aloitin leikkaamalla näistä 20cm pois. Tietäjät tietävät, että hiukseni yksivät lantiolle ja niissä oli vuodien värikerrostumat. Päästyäni niistä eroon marssin tänään apteekkiin ja ostin askorbiinohappoa. Myrkytön keino purkaa hiuksista väriä.

Olin hieman skeptinen, vaikka olenkin kuullut sen toimivan, mutta kokeilin sitä silti ja sehän toimi! Hiukseni vaalenivat hieman. Nyt on yö ja pimeää joten lopullinen tulos jää aamun valoon asti pimentoon, mutta pientä muutosta voi havaita jopa keittiöni kelmeän loisteputken valossa.
Katsokaa vaikka itse.

Ennen 

Jälkeen hieman vielä kosteana.

Jännä nähdä mitä aamu tuo tullessaan.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Loma tuli

Ja loma lähes menikin jo. Sairastin lähes koko loman. Jouluaattona kipeytyi kurkku ja joulupäivänä nousi noin 38 asteen kuume ja vielä tammikuun alkupäivät meni niiskuttaessa.

Lyhyenä tiivistelmänä voisin sanoa, että pukki toi keikkalippuja Sonata Sinfonicaan ja Koiteli Elää 2017 festarille, pari ihanaa Doctor Who aiheista kaulakorua ja... pianon! Ihka oikea sähköpiano. <3 Se on ihana. Itse ostin itselleni Tarja-reissulla pari tinapilliä lisää. Naapurit kiittää. ☺ Tarja keikasta ja sen hämmentävyydestä lisää kuvien jälkeen.

Vuosi vaihtui raketteja katsoessa ja niiskuttaessa ja tämä vuosi tuo paljon uutta. Minusta tuli ainejärjestöni Verba ry:n tiedotusvastaava ja toinen mediavastaavista, eli siinä riittää työsarkaa. Lisäksi, aikani tummahiuksisena on tullut päätökseensä. 

Aloin saamaan allergisia oireita, joten seinä tuli vastaan. Oman terveyteni vuoksi en enää uskalla värjätä. Sitten onkin jäljellä se päätös, miten palaan takaisin omaan väriini, tätä mustaa on nimittäin reilusti yli puolen metrin verran. Leikkaus ei oo ensimmäinen vaihtoehto ja blondaustakaan en mielelläni tekisi. Tässäpä projektia vuodelle 2017, kuvia tulee olemaan aina välillä. Jännä seurata miten tyyli tulee vuodessa muuttumaan. Onneksi mun hiukset on nopeasti kasvavaa tyyppiä. Kyllä tästä hyvä saadaan, vaikka onhan siinä tottuminen. 

Joulun jätkänkynttilä ja uuden vuoden raketteja



Joulun kohokohta ja lievästi sanottuna oudoin keikka jolla olen ollut, mutta toisaalta myös ehkä hauskin. Tarja unohteli sanoja, sen kurkkuun selvästi sattui, bändi ei osannu aina soittaa, vierailijat lauloi väärin tai näytti siltä että tahtoo pois ja Tarjan yritys saada yleisö laulamaan kuoli alkuunsa. Meitä tuttuja eturivissä se yritti ihan erityisesti ja me koitettiin vajota penkkiin et laula ihan itse vaan. Mä muka vähä yritin, mut en kehdannut, kun kukaan muu ei ollut yhtään mukana enkä osannut sitä joululauluakaan kuin kertosäettä vähän. Monta kertaa myös mietin, että kumpi meistä muistaa sanat väärin. Mut Tarja oli silti Tarja ja heitti yhtä sekavaa spiikkiä kuin aina ja oli oma outo itsensä. Vähän tää nyt kyllä silti valitettavasti tuntuu lopun alulta joulukeikoille, koska sali oli vaan puoliksi myyty. 
Mutta Tarja on silti aina Tarja. <3 Ensi vuonna paremmin.