torstai 17. elokuuta 2017

Pitkästä aikaa

Hei vain taas ja anteeksi. Ollut aivan hullu vuosi. Käsitöitä en ole juuri ehtinyt tehdä tai saanut aikaiseksi muutakaan. Olen sen sijaan lukenut noin 30 romaania ja tenttinyt hulluna, seurustellut ja eronnut ja sairastanut kierteessä.

Nyt elämä kuitenkin alkaa taas hymyillä ja aikaa riittää tännekin. Onkohan mulla enää yhtään lukijoita jäljellä?

Palaan tarkemmin käsitöihin, kunhan saan jotain tehtyä.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Pieleen meni - Kulissit kaatava kohelluskomedia



Oulun kaupunginteatterin produktio Pieleen meni on suomennos englantilaisesta Olivier palkitusta The play that goes wrong näytelmästä, joka pyörii Lontoon West Endissä tänäkin päivänä ja onpa sitä esitetty myös Broadwaylla New Yorkissa. Pääosisssa sekoilivat  Janne Raudaskoski, Elina Keinonen, Mikko Leskelä, Joose Mikkonen, Mika Nuojua, Aki Pelkonen, Heli Haapalainen ja Timo Reinikka

Pieleen meni on komedia, joka soveltuu kohelluskomedian ja sekoilun ystäville. Tyyliltään siinä on yhtäläisyyksiä esimerkiksi Monty Pythoniin ja Mr. Beaniin, eli jos olet vain älykkään huumorin ystävä tämä näytelmä ei välttämättä tarjoa juuri mitään. Se on hyvin slapstick painotteinen ja kuten sanottua, hirveätä kohellusta ja tarkoituksella näytelty yli ja muussakin kuin näyttelijäntyössä kaikki mitä on voitu, on vedetty överiksi. Minuun tämä vetosi, mutta salista poistuessani kuulin parinkin ihmisen kommentoivan, ettei näytelmä oikein iskenyt ja etteivät he ymmärtäneet miksi tämä on muka niin hyvä. Ymmärrän tämänkin näkökulman, jos on olettanut menevänsä katsomaan Olivier palkittua komediaa tietämättä ideasta taustalla se saattaa vaikuttaa vain kaoottiselta. The play that goes wrong tekijäryhmä Mischief Theatre on Englannissa tehnyt samalla idealla useampiakin tuotantoja, esimerkiksi BBC One kanavalle Peter Pan goes wrong.

Saavuttuamme teatteriin tapahtumat alkoivat jo ennen salin ovien avautumista; lämpiössä kuului tavallisesta poikkeavia kuulutuksia ja teatterin työntekijöitä näyttelevät hahmot seikkailivat yleisön seassa suorittamassa omia ennen näytöstä tehtäviä viime hetken valmisteluja ja ovien avauduttua lavalla käynnissä olivat saman teeman mukaiset valmistelut. Idea toimi mielestäni hyvin, sillä koko näytelmän ideahan on olla niin sanotusti teatterikokemus teatterikokemuksen sisällä. Kerroksia löytyy jopa kolme: näyttelijät näyttelemässä näyttelijöitä ja vielä se näytelmä, whodunnit -tyyppinen Murha Havershamin kartanossa murhamysteeri, jossa heidän roolihahmonsa näyttelevät.
Hahmot olivat jokseenkin sympaattisia unohdellessaan olevansa näytelmässä ja lipsuessaan rooleistaan ja intoillessaan ensimmäisestä ensi-illastaan ja koettaessaan parhaan improvisaatiokykynsä mukaan selvitä tapahtumista jotka uhkaavat pilata koko ensi-illan.  Näyttelijät tekivät hienon roolityön näytellessään huonoja näyttelijöitä. Juoni näytelmässä on ovela, se on lähes satiirinen katsaus siihen mitä Murphyn laki ja kehnon puoleiset näyttelijät saavat aikaan teatterissa.
Alkuperäisen näytelmän tekijäryhmä on toistanut samaa konseptia useammassakin näytelmässä ja muussa tv-esiintymisessä ja se on saatu hyvin siirrettyä tähän käännökseen. Hauska lisä oli myös käsiohjelman ”näyttelijöiden” esittely. Lyhyet tekstit toivat lisää syvyyttä hahmoihin ja auttoivat ymmärtämään miksi kukakin lavalla käyttäytyi, kuten käyttäytyi. Toinen näytös meni omaan makuuni jo liiankin sekoiluksi, paino oli ehkä hieman liikaa siellä slapstickin ja överiyden puolella, mutta jälleen kerran: sehän tässä näytelmässä vähän oli ideana. Pidin silti ja näytelmän aikana minä ja moni muukin yleisön jäsen pyyhki naurunkyyneleitä. Päivän vatsalihastreenikin tuli hoidettua kätevästi teatterin penkissä.

Puvustuksen puolelta sanoisin, että puvustamo oli jälleen kerran tehnyt erittäin hienoa työtä. Asut seurasivat aika tarkasti alkuperäisiä ja olivat onnistuneita replikoita noin 20-luvun englantilaisesta pukeutumisesta.  

Lyhyesti voisi siis sanoa, että jos nautit kohelluksesta ja Monty Python ja Mr. Bean tyyppisestä huumorista tämä näytelmä on sinua varten. Muuten tästä ei ehkä saa irti niin paljon, kuin voisi ja lavan toiminta saattaa vaikuttaa aika päättömältä ja oudolta. Ainoa kysymys joka mieleeni jäi on: mihin katosi Rambo/Winston?

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Vuoden pahin maanantai

Tämä alkuvuosi on ollut yksi pitkä maanantai. Voin sanoa, että oikeasti alkas loppua hermot ja jaksaminen.

Olen tällä hetkellä vuoden toisella antibioottikuurilla. Joulupäivänä minulle nousi kuume ja koko joululoman koetin olla, kuin mitään ei olisikaan. Neljän viikon itsepetoksen jälkeen menin lopulta lääkäriin, missä mulla todettiin melko ärhäkkä korvatulehdus ja poskiontelotulehdus.

Siitä huolimatta olen ravannut keikoilla, Verban tapahtumissa, kokouksissa ja teatterissa ja ulkona muutenkin. Ei ole ehkä auttanut asiaa kovin paljon. Eilen alkoi antibioottikuuri numero kaksi ja jos tämä ei pure, niin seuraavaksi on vuorossa tärykalvopisto. Nyt taitaa olla aika todeta, että itseasiassa mullakin on lupa välillä hellittää ja koettaa toipua.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Merenkulkija

Pahoittelen myöhästynyttä arvostelua, seuraava ajoissa.

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa näytelmän Merenkulkijan viimeisen näytöksen. Tämän artikkelin kirjottamisessa on kestänyt, koska en oikeastaan vieläkään ihan tiedä mitä mieltä olin näytelmästä. Toisaalta pidin siitä, mutta toisaalta en vieläkään ymmärrä näkemääni.

Näytelmä kertoi joukosta irlantilaisia, jotka ryyppäsivät koko joulun kodissaan Dublinissa. Näytelmä oli ihan viihdyttävä, mutta jotenkin se ei ihan auennut minulle. Kukaan ei oikeastaan kasvanut ihmisenä eikä myöskään oppinut mitään, enkä saanut henkilökohtaisesti oikein mitään otetta muihin kuin päähenkilö Jamesiin, joka oli porukan ainoa absolutisti. Itsekin absolutistina voin samaistua siihen ärsytykseen, joka syntyy kuunnella ryyppyporukan juttuja ainoana selvin päin olevana.  Kellään ei mennyt hyvin ja kaikki velloivat itsesäälissä kuka sokeutumisen, kuka avio-ongelmien tai milloin minkäkin vuoksi. Näytelmän nimi oli myös Merenkulkija, mutta merenkäynti ei itseasiassa liittynyt mitenkään mihinkään. Nautin kuitenkin näytelmästä, se toimi hyvin kevyenä viihteenä ja pienet elementit tekivät siitä mielenkiintoisen.

Näytelmän alussa levyltä soineet uillean pipes -pillit säväyttivät minua erityisesti, sillä niiden ääni on lumoava ja erityisen irlantilainen ja tunnistettava. Uillean pipes on irlantilainen versio skotlantilaisesta säkkipillistä, mutta palkeet joilla ääni tuotetaan ovat käsivarsien alla ja sen ääni on paljon pehmeämpi kuin tunnetummalla skotlantilaisella serkullaan. Myös näytelmän lopussa soineet reelit viehättivät ja päättivät välillä melko synkissäkin vesissä kulkenee näytelmän hilpeään tunnelman ja palautti yleisön takaisin todellisuuteen.

Näytelmässä oli myös yliluonnollisia elementtejä itse paholaisen ilmestyessä illanviettoon ja vaatien Jamesin sielua omakseen, mikäli hän voittaa tämän korttipelissä. Loppu näytelmä oli hienosti rakennettu tämän ympärille sanaleikein, jotka yleisö ymmärsi, mutta muut hahmot pysyivät autuaan tietämättöminä mitä pelissä on panoksena.

Lavastukseltaan ja puvustukseltaan näytelmä oli hyvin yksinkertainen, hahmojen koti näytti hieman irlantilaiselta pubilta ja puvustus oli kuten voisi olettaa alaluokan tuohon aikaan pukeutuneen, hieman kärsinyttä, mutta siistiä.

Tästä näytelmästä on vaikea kirjoittaa, koska kuten sanoin, en ihan täysin käsittänyt näkemääni enkä ole ikinä katsonut myöskään alkuperäistä englanninkielistä näytelmää tai lukenut sen käsikirjoitusta. Ja kuten sanottu, tämä oli viimein näytös, mutta jos tämä pyörii joskus uudelleen tai jopa jossain muussa teatterissa on se katsomisen arvoinen silti. merenkulkijahan perustuu irlantilaisen näytelmäkirjailija Conor McPhersonin näytelmään The Seafarer.




torstai 19. tammikuuta 2017

Kultakausi –100 vuotta suomalaisuutta

Hyvää iltaa, rakkaat lukijat. On taas kulttuurihetken aika. Uhmasin Oulussa riehuvaa tuulta ja suuntasin kulkuni yliopistolta Torinrantaan kohti teatterin violettina hehkuvaa tornia. Ytimiä hyytävässä tuulessa se näytti hyvin kutsuvalta ja liian kaukaiselta. Jos joku ei siis tiedä, Oulussa tuulee aina ja se tuuli on kumpaankin suuntaan vastatuuli.



Mutta asiaan. Kävin näytelmän Kultakausi ensi-illassa ja täytyy myöntää, että kokemus oli melkoinen. Kultakausi kertoo satiirin keinoin suomalaisesta sielunmaisemasta ja politiikasta sellaisena, kuin se nykyään on: puhdasta komediaa. Pääosassa ovat poliitikot, suomibrändi ja Suomen 100 vuotta itsenäisyyttä. Näytelmä onkin osa Suomi 100 -juhlavuotta ja tehty sitä silmällä pitäen. Suomen 100-vuotis juhlavuoden teema on "yhdessä" ja tämä näytelmäkin on syntynyt yhteistyössä Kemin, Kajaanin ja ruotsalaisten Riksteaternin ja Norrbotensteaternin kanssa.
Rooleissa olivat Perttu Hallikainen (Kajaani), Mikko Korsulainen (Oulu), Annina Rokka (Oulu), Satu Tala (Kemi) ja Kimmo Tetri (Riksteatern).

Ensimmäistä kertaa ensi-illassa. Oli jännää.

Vaikka kyseessä on komedia suomalaisuuden ydintä pohditaan näytelmässä välillä hyvinkin syvällisesti. Siitä huokuu se, miten ylpeitä me sisäisesti olemme omasta pienestä maastamme, joka on muulle maailmalle suhteellisen huomaamaton ja mitä oikeastaan on olla suomalainen. Alussa oli suo, kuokka ja Jussi, mutta mitä on vuonna 2017?
 Tämä heijastuu hyvin kärjistettyyn vastakkainasetteluun suomalaisen ja ruotsalaisen välillä ja iloluontoinen, ruotsinsuomalainen Matts onkin hyvä kontrasti perisuomalaisille hahmoille kuten Väinö tai Pirkko. Tätä hiljaista ylpeyttä korosti hienosti myös taustan valkokankaalle heijastetut kuvat suomalaisten taiteilijoiden maalauksista kuten Hugo Simbergin Halla, Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen Äiti ja monet muut tunnetut teokset historiamme varrelta. Suomen kaksi virallista kieltä oli myös otettu huomioon ja näytelmä oli puhuttu suomeksi ja ruotsiksi ja taustakankaan yläreunassa pyöri tekstitykset, jotta kummankin kielen edustajat ymmärtäisivät koko näytelmän.

Jos näytelmän taustalla onkin 100 vuotta historiaa ei nykypäivääkään unohdettu. Osansa saivat niin Stubb, Berner ja Suomen vimmattu brändääminen maailmalla, oikeastaan kaikki joka on viimeaikoina vallannut alaa lehtien otsikoissa oli ujutettu mukaan dialogiin. Tämä oli mielestäni hyvin toimiva idea, koska se jätti tilaa muutokselle, näytelmän käsikirjoitusta voitaisiin periaatteessa muuttaa aina sen mukaan mikä on sillä hetkellä tapetilla Suomessa ihan vain muutamaa sanaa vaihtamalla.

Rakenteellisesti näytelmä oli hauskasti toteutettu. 1800-luvun realismin aikaan suosituksi tullen niin sanotun, neljän seinän teatterin sijaan tämä näytelmä sai yleisön osallistumaan ja pallo oli, täysin kirjaimellisesti, välillä katsomon puolella.  Jos olet kovin ujo suosittelen välttämään paria etummaista riviä, mikäli et missään nimessä halua sanoa sanaakaan. Näytelmä myös tavallaan pysyi käynnissä koko ajan. Tullessani teatterille noin kymmentä minuuttia ennen näytelmän alkua yksi päänäyttelijöistä oli teatteriravintolassa keräämässä yleisöltä sloganeja aiheesta suomibrändi. Myös väliajan päättyessä toinen hahmo oli ikään kuin poliitikon ominaisuudessa kyselemässä ihmisiltä asioita, mutta olin hieman liian kaukana saadakseni täysin selvää mistä oli kyse, mutta se toi oman pienen mausteensa asiaan.

Visuaaliselta puoleltaan Kultakausi toteutti "less is more" periaatetta ja lavastus oli hyvin yksinkertainen ja koruton. Mitään ylimääräistä ei ollut.  Se toimi paristakin syystä. Se ei vienyt huomiota pois näytelmän tapahtumilta eikä taustan valkokankaalta ja tarina sijoittui ruotsinlaivalle, jotka ovat ymmärrykseni mukaan suhteellisen koruttomia ja välillä melko retrojakin paikkoja. Tai ainakin stereotypiat sanovat näin ja niillähän tässä leikittiin. Puvustuksellisesti näytelmässä ei ollut mitään erikoista, hahmot olivat aika tavallisia sen suhteen.

Salakuuntelin väliajalla ja salista poistuessani yleisön kommentteja enkä kuullut ainoatakaan negatiivista kommenttia. Yleisö lähti todella hienosti mukaan silloin kun tilanne sitä vaati ja nauroi lopun ajan vedet silmissä. Kultakausi oli aika hyvää terapiaa hetkessä, jolloin hallituksen toimille tekisi lähinnä mieli itkeä.

Jos saatte tilaisuuden käydä katsomassa niin oikeasti: menkää. Näytelmä leikkii politiikan hiekkalaatikolla, mutta jopa minä, joka pysyn visusti erossa kaikesta politiikkaan liittyvästä, nautin näytelmästä kovasti. Tasoon suhteutettuna Oulussa on halvat teatteriliput, tulette saamaan rahoillenne vastinetta.

Kultakausi tulee ensi-iltaan myös yhteistyöteattereissa Kajaanissa (26.1.), Kemissä (2.2.) ja ruotsin teattereissa syyskuussa.







keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Muodonmuutos vol 2

Hiuksista paljastui aamun auringossa (tai siis siinä pienessä päivän kalpeudessa) punaisen sävyjä. Siitä siis oikeasti lähti jotakin! Lisäksi tyvikasvuni ja värjätyn osion raja ei ole yhtään niin jyrkkä kuin se oli aiemmin ja siitä johtuen myös oma juureni ei loista niin kultaisena, vaan sekin taittaa hieman ruskeaan nyt, kun ei ole jyrkkää eroa blondi ja musta.

Pitkä matka tässä vielä on, mutta kyllä minä tämän taistelun voitan ja saan näistä hyvännäköiset kaksiväriset leikkaamatta. Tosin jos jatkan tähän malliin näitä omia kokeilujani täältä alta saattaa paljastua vielä vaikka mitä, sillä viimeisen kahden vuoden kuluessa hiuksissani on ollut violettia, mustaa, punaista, yhdessä välissä ne meni vaalennuksesta aika keltaiseksi. Eli jos menette maaliostoksille voin lähteä mukaan, värikartta löytyy. :)


Päätin tähän samaan syssyyn aloittaa muunkin muodonuutoksen. Tämän vuoden aikana olisi tarkoitus kehittä jonkin verran voimaa, sillä mä en oikeasti meinaa jaksaa kantaa edes kauppakasseja 300 metrin päästä kaupasta välillä ja tavoite olisi pudottaa 15kg. Aloitan helpolla tavoitteella pääsiäiseen mennessä jos lähtis vaikka 5 niin olisin yläkuloinen. Sitä varten tarvisi vain keksiä terveellinen tapa pudottaa se. Mun yleinen keino on rääkätä itseäni ensin hulluna, luovuttaa koska minä vihaan liikuntaa erittäin suuresti (kiitos koululiikunta, verenmaku suussa pakottaminen siihenkin mihin ei fyysisesti pysty), olla pari viikkoa lähes syömättä ja palata entiseen, koska olo on niin huono ja voimat vähissä.


tiistai 17. tammikuuta 2017

Hiusten muodonmuutos

Noniin. Olen nyt vähän saanut sotasuunnitelmaa koskien hiuspehkoani laadittua ja olen käynyt taistoon.

Aloitin leikkaamalla näistä 20cm pois. Tietäjät tietävät, että hiukseni yksivät lantiolle ja niissä oli vuodien värikerrostumat. Päästyäni niistä eroon marssin tänään apteekkiin ja ostin askorbiinohappoa. Myrkytön keino purkaa hiuksista väriä.

Olin hieman skeptinen, vaikka olenkin kuullut sen toimivan, mutta kokeilin sitä silti ja sehän toimi! Hiukseni vaalenivat hieman. Nyt on yö ja pimeää joten lopullinen tulos jää aamun valoon asti pimentoon, mutta pientä muutosta voi havaita jopa keittiöni kelmeän loisteputken valossa.
Katsokaa vaikka itse.

Ennen 

Jälkeen hieman vielä kosteana.

Jännä nähdä mitä aamu tuo tullessaan.