maanantai 9. huhtikuuta 2018

My Fair Lady

Hyvää iltaa rakkaat lukijani. Olen taas ollut hiljaa liian kauan. Opinnot pitävät huolen, että vapaa-ajan ongelmia ei ole. Vapaa-aikaa, kun ei juurikaan ole. Mutta, olen taas ehtinyt teatteriin asti! Joten pitemmittä puheitta palatkaamme ajassa viime viikon perjantaihin. Virallinen blogiyhteistyöni päättyi vuodenvaihteessa henkilön, johon olin ollut yhteydessä vaihduttua, mutta se ei silti estä minua kirjoittamasta tätä tekstiä.

Tarvottuani loskassa, ostettuani uudet kengät ja nakattuani entiset Rotuaarin roskikseen suuntasin taas kerran Jumprun ohi tuttua reittiä kohti Torinrantaa ja teatteria, jonka löysin uhkaavasti lähemmäs siirtyneen meren rannalta. Kahlattuani nilkkojani myöten rapakossa hienoisessa, joskin kylmässä lumisateessa ja kiittäen onneani, että ostin kumpparit teatterin lämmin aula oli kovin kutsuva.

En ollut näytelmän kanssa ennestään tuttu, tiesin että siinä on hahmo Eliza Doolittle ja että se sijoittuu Englantiin, mutta en tiennyt sen tarkemmin mistä on kyse. Intromusiikin lähtiessä soimaan yllätyin iloisesti sillä musiikkina oli kovin tuttu I could have danced all night. Tässä näytelmässä on siitä jännä rakenne, että pääosia näyttele eri iltoina eri henkilöt. Kyseisenä iltana lavalla Professori Higgingsinä ja Elizana olivat Janne Raudaskoski ja Yasmine Yamayako. Elizan isänä Alfred P. Doolittlena viihdytti oululaisen teatterin veteraani Hannu Pelkonen ja eversti Pickeringin roolissa Mikko Leskelä.

Tästä näytelmästä tuli hyvälle tuulelle. Näin kielenopettajaopiskelijan näkökulmasta Elizan äänteiden opettelu oli erittäin viihdyttävää. Se oli niin irti tavoista, joilla englantia oikeasti opetetaan. Eturivissä hihitti lisäkseni kahdeksan puolivalmista  kieltenopettajaa. Minun korvaani hieman särähti välillä se, että Eliza kuulosti olevan Tampereelta, mutta kun kääntää murteita Suomeen ne pitää ottaa sieltä mistä niitä löytyy ja mennä stereotypioiden pohjalta. Musikaalit ovat aina upeita ja tämäkään ei pettänyt. Vauhtia riitti ja välillä ei tiennyt mihin suuntaan pitäisi katsoa, kun joka puolella lavaa tapahtui jotakin. En ymmärrä tanssista mitään, mutta koreografioissa oli sen verran vauhtia, että tiedän sen, että tämän kokoon saaminen on varmasti vaatinut enemmän, kuin paljon harjoittelua. Näin neulojana kiinnitin myös huomiota yhden tanssijan aivan ihanaan hartiahuiviin ja ehkä saatoin välillä käyttää liikaa aikaa siihen, että koetin opetella ulkoa sen kuviota (jonka olen jo unohtanut).

Musiikki tässä musikaalissa oli taas erittäin hyvin käännettyä. Ihan jo käännöksen näkökulmasta on ihan uskomaton suoritus saada käännetyä lauluja siten, että ne paitsi ovat hyviä käännöksiä sanoituksen puolesta, ne myös istuvat musiikkiin kuten alkuperäisessä versiossa. Laulujen kääntäminen joko osuu nappiin tai menee ohi, nyt osui. Nostan fiktiivistä hattuani.

Käsiohjelma oli nätti, siinä on tarrakiinnitys ja se tuntuu niin kivalta, että siliteltiin sitä porukalla. Kuva otettu baarissa ja pimeässä.

Aiemmin mainitsin jo yhden tanssijan huivin, mutta puvustuksessa oli paljon muutakin hienoa. Ompelijakoulun käyneenä minusta on aina kiehtovaa seurata näytelmien pukuja ja ne olivat taas hienoja ja sopivat aikakauteen. Varsinki Ascot kohtauksessa nähtiin yksi aivan upea musta luomus muistaakseni Lady Higgingsin päällä ja jollakin taustalla olleella hahmolla oli myös todella ihana kimaltava puku. Harakka minussa ihaili sitä kimmellystä. En ennen teatteriin menoa tiennyt kuka puvut on suunnitellut, mutta käsiohjelmaa selatessani en yllättynyt, kun sieltä löytyi tuttu nimi Pasi Räbinä.

Myös lava oli taas hyvässä käytössä. Lavasteet vaihtuivat todella saumattomasti ja välillä kesti hetki tajuta mistä tuo tuli, kun jotakin lavalla tapahtuvaa hahmojen välistä kanssakäymistä seuratessa jostakin vain ilmestyi asioita, esimerkiksi talon julkisivu ja muuta pientä.
Välillä näytelmä myös jalkautui orkesterimontun tälle puolelle ja me eturiviläiset olimme ajoittain hyvin tietoisia jalkojemme sijainnista; tiukasti penkkimme alla.

Kuten olette varmaan huomanneet, arvosteluni ovat lähinä suitsutusta ja se johtuu ihan oikeasti vain siitä, että mulla ei ole mitään negatiivista sanottavaa. Sanon tämän taas kerran: menkää sinne teatteriin ja pitäkää se elossa. Minusta meillä on aivan upea teatteri jonne menee todella mielellään. Tämä näytelmä taitaa olla kevään osalta aika loppuunmyyty, kuulemma pari päivää sitten oli vielä 9.5. näytökseen tilaa. Syksyllä jatkunee? Viime vuonna taisin blogini kautta käydä katsomassa kaikki muut paitsi lastennäytelmän ja Saiturin, johon sain lipun synttärilahjaksi.

Onnellinen pieni ihminen teatterin jälkeen

torstai 21. joulukuuta 2017

Matka kandiksi: askel 5

Se on... valmis. Tai no, lukemista ja kirjoitusvirheiden korjausta vailla, mutta se on tekstinä valmis. V-A-L-M-I-S! 7622 sanaa, 45 152 merkkiä. Voisin varmaan hioa tätä maailman fiktiiviseen tappiin asti, mutta nyt alan olla tyytyväinen. Liika asia vaikeutta ennestäänkin monimutkaisen asian hahmottamista enstisestään, joten en lisänne enää mitään. Aktiivinen tiedonhaun ja kirjoittamisen vaihe kesti yhteensä hieman päälle 4 kuukautta, mutta ideaahan olen kehitellyt ja lukenut materiaalejani aika tasan vuoden. Joulukuussa 2016 tämä idea kehittyi ja siitä asti sitä kohti on menty.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Matka kandiksi: askel 4

Taas yksi viiva ylitetty. Sanamäärä, joka täytyy kirjoittaa minimisanamäärän saavuttamiseksi on 317 sanan päässä kolminumeroisesta. Kyllä tämä oikeasti ehkä valmistuu! On tämä ollut työmaa ja vielä on sarkaa jäljellä.

Vaan on tämä ollut haastavuutensa lisäksi myös erittäin palkitseva prosessi. Olen saanut tutkia lempikirjailijani teoksia ja ymmärrän niitä nyt paljon syvällisemmin kuin ennen ja löydän niistä ihan uusia puolia ja toisaalta on ollut ihanaa huomata, että saan kasaan yli 6000 sanaa tekstiä melko kivuttomasti. Ainakin ilman henkistä kipua, fyysistä kyllä on riittänyt.

Nyt alkaa tulla se piste että meinaa tökätä ja selaan kirjoja ja muistiinpanojani, siinä toivossa, että löytäisin jonkun näkökulman, johon en ole vielä tarttunut. Kokonaissanamäärä tällä hetkellä on 6184/7500-8000 sanaa. Lupaan ja vannon, rakkaat lukijat, että sunnuntai-iltana minulla on tiedosto, jossa on vähintään 7500 sanaa.

Samalla olen myös valmistellut joulua. Leivoin tänään noin kilon verran vaaleita pipareita ja viime viikolla leivottiin tummia pipareita porukalla. Maanantaina lähden vanhemmilleni ja viimeistelen tämän kandihirviön siellä, sekä leivon mahdollisesti vielä pullaa jouluksi. Lahjojakin pitäisi vilä pari paketoida. Olen tehnyt veljentytölleni käsin joululahjaa, mutta koska käteni otti ja meni rikki on äitini tehnyt sen loppuun ja minä saan vain paketoida. Saatte kuvan siitä, kunhan se on annettu. lapsi itse ei nettiä käytä, mutta joululahjoja ei kuulu näyttää etukäteen. Myös kummipojan ja hänen isosiskonsa lahjat odottavat vielä paketointia ja antamista. Saanen ne ujutettua salassa lasten äidille Phoenixille, kunhan pääsemme maailmanparannus- ja angstisubeille ensi viikolla.

The joulukalenteria mukaillen It's hard to be an enkunopiskelija.

Palataan asiaan vielä ennen joulua!

maanantai 27. marraskuuta 2017

Matka kandiksi: askel 3

Olen saavuttanut puolivälin! 4000 sanaa on rikkoutunut. Noin kuukausihan tässä on vielä aikaa naputella. Yhdeksällä sormella... Ongelmia on viime aikoina aiheuttanut kipeytynyt peukalo, enkä ole pariin viikkoon edennyt oikeastaan lainkaan. Tänään ajattelin koettaa vielä tykittää 500-1000 sanaa. Mutta jännä nähdä tuleeko tässä eteen vielä leikkaus. Toivottavasti ei. Tammikuussa on seuraava aika lääkäriin.

Toivon kyllä kovasti, että kyseessä olisi vain joku rasituksesta aiheutunut tulehdus nivelessä eikä esim. nivelrikko, mutta pahoin pelkään, että se pitää jäykistää. Olen nyt tulehduskipulääkekuurilla ja katsotaan auttaako se. Lääkäri ehdotti lastaa, mutta side tuntui tekevän enemmän hallaa kuin hyötyä, koska se nivel ei saanut olla siinä asennossa kuin halusi, vaan side tuki sitä tiettyyn asentoon. Otin pois ja heti helpotti. Onhan se tiedetty aina, että leikkaus on edessä joskus. Kysymys on aina ollut milloin se täytyy leikata, ei, jos se täytyy leikata. Kahdesti se on lapsena leikattu, mutta viimeinen korjaus jätettiin siihen, kunnes lakkaan kasvamasta ja/tai se aiheuttaa ongelmia. No nyt sen aika on sitten ilmeisesti tullut ensi vuoden kuluessa.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Pieleen meni taas


Juhlimme eilen ystäväni Phoenixin kanssa hieman etukäteen edessä häämöttävää vanhenemistani käymällä katsomassa Pieleen Meni Oulun Kaupunginteatterissa. Olen itse näytelmän käynyt katsomassa jo ensi-illassa, mutta kyllä se iski taas ihan yhtä lujaa. Oli aika tehokas vatsa- ja poskilihastreeni, kun pari tuntia räkätettiin lähes tauotta. Winston-Rambo, tosin voisin vannoa sen olleen viimeksi Rambo-Winston, oli taas hukassa. Tällä kertaa oman pienen lisämausteensa toi se, että yleisöstä revittiin lavaa pystyssä pitämään yksi yleisön jäsen. Hieman huokaisimme, että onneksi ollaan toisessa rivissä, eikä siinä sopivasti hollilla keskellä edessä. 

Kattavamman arvion voi lukea aiemmasta blogipostauksestani, sekä Phoenixin Elämää blogista hänen kokemuksensa näytelmästä. Näytelmän jälkeen kävimme syömässä vakipaikassamme Park Buffetissa Rotuaarilla ja suuntasimme Valkeaan haahuilukierrokselle ja Arnoldsin herkuille.

Sain Phoenixilta myös mahtavan synttärilahjan: lepakkohiuspinnejä, kallon muotoisen juomalasin joka sisälsi suklaata, pillerin näköisiä korostuskyniä sekä kallokynttilän. Päätyvät varmasti käyttöön. Olen pyhäinpäivän lapsi ja se on minulle vuoden kohokohta. Mitenkäs se Addamsissa sanottiinkaan: "Christmas and Easter bring wonderful treasures, spirits and pumpkins bring far greater pleasures". Pidän kyllä joulustakin todella kovasti, mutta minun ei niin salainen synkkä puoleni rakastaa pyhäinpäivän (ja Halloweenin/Samhainin) estetiikkaa, pimeyttä, vaeltavia sieluja ja taikoja. 

Fruitie ja lemonade, ihana lahja ja harvinaisesti ekalla filmille vedetty pakollinen teatteriselfie.




tiistai 10. lokakuuta 2017

Vampyyrin puheilla

Tänään järjestettiin Oulun yliopistolla verenluovutustempaus. Minäkin uskaltauduin vuodattamaan vertani ensimmäistä kertaa. Aluksi pelotti enemmän, kuin paljon. Tärisin vielä siinä tuolissa, mutta kun neula tuli esiin tuli kai se point of no return ja tuli aika rento olo.

Nyt on vähän palveleva ja tärisevä olo ja käsivartta ihan vähän särkee, mutta taju ei lähtenyt eikä sattunut kovin paljon. Hyvä vampyyri osui kerralla nätisti suoneen.

Uskallan uudestaankin. :) Olen myös lisännyt blogin alalaitaan Veripalvelun veribatometrin, josta näkee mikä on veren tarve juuri tänä päivänä.
Ei käyny kipiää

Lisäporkkana

perjantai 6. lokakuuta 2017

Matka kandiksi 2 ja kohtaamisia teatterilta


Olen saanut valmiiksi tutkimussuunitelmani ja jonkinlaiseen päätökseen sen, mitä aion oikeasti olla tekemässä. Tarkoituksenani on tutkia J.R.R. Tolkienin ensimmäisessä tragediassa ja siitä muotoutuneessa Turin Turambarin hahmossa näkyvää Kalevalan vaikutusta. Rakenne on jokseenkin selvillä. Voisi olettaa, että loppu on aika lailla sihteerin työtä? Tai sitten ei, mutta aina saa haaveilla.

Tällä viikolla oli yliopistolla myös todella kiva kohtaaminen. Meillä oli kunnia saada viarailevaksi luennoitsijaksi Kari-Pekka Toivonen. Oulun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja ja näyttelijä. (Joo mä kirjoitan nykyään tosi paljon teatterista, mutta ei, mulle ei makseta tästä spämmäyksestä. Hehkutan ihan siksi, koska tykkään meidän teatterista! Saattepa ainakin lukea, jos ette mene.) Uskalsin lopulta käydä juttelemassa, useamman ensi-illan olen asiaa jo harkinnut, mutta rohkeus on pettänyt ja olen tyynyt potkimaan itseäni, että miksi olen näin ujo. Oli oikeasti kiva lopulta tavata ihminen, joka on vienyt teatteria parempaan suuntaan ja oli tosi mielenkiintoista kuunnella mitä hän oikeasti tekee työkseen ja millaista se on.

Keskustelussa pohdittiin myös miten nuoria saisi enemmän teatterille ja yleisöstäkin tuli ihan hyviä pointteja. Mainostan nyt sitten tässäkin, että jos olette haaveilleet menevänne, mutta yksin ei oikein kehtaa niin teatteri järjestää teatteritreffejä joissa ollaan yksin yhdessä. Itselläni on todella helppoa mennä yksinkin, mutta kyllä mä muistan, että se eka kerta silloin just ja just 18-vuotiaana (tai 19, ei voi muistaa) oli sellainen, että hiivin vähän seinän vieriä pitkin tennareissani ja lepakkokuosisessa fiftarimekossani ja mietin, että olen ihan hulluna nuorempi kuin muut ja kuka ei kuulu tänne korkokenkien ja hienojen vaatteiden joukkoon. Jäi kuitenkin sen verran positiivinen fiilis, että onhan tuolla tullut ravattua tämän blogiyhteistyön merkeissä. En ehkä olisi voinut olla iloisempi tästä yhteistyökuviosta vaikka olisin yrittänyt. Facebookin messenger lauloi, kun kolmelta yöllä huomasin sähköpostin.

Seuraavan kerran olisi tarkoitus mennä katsomaan uudestaan Pieleen Meni (lukekaa aiheesta *tästä*) rakkaan ystäväni Phoenixin kanssa 21.10. kun vanhenen hieman sen jälkeen.

Tässä vielä kuvallista todistetta (sori kännykän laatu) ja kiitän vielä kerran teatteria ja Kari-Pekka Toivosta mielenkiintoisesta luennosta, joka jäi monelta väliin huolimatta huuteluista eri medioissa. :C