maanantai 27. marraskuuta 2017

Matka kandiksi: askel 3

Olen saavuttanut puolivälin! 4000 sanaa on rikkoutunut. Noin kuukausihan tässä on vielä aikaa naputella. Yhdeksällä sormella... Ongelmia on viime aikoina aiheuttanut kipeytynyt peukalo, enkä ole pariin viikkoon edennyt oikeastaan lainkaan. Tänään ajattelin koettaa vielä tykittää 500-1000 sanaa. Mutta jännä nähdä tuleeko tässä eteen vielä leikkaus. Toivottavasti ei. Tammikuussa on seuraava aika lääkäriin.

Toivon kyllä kovasti, että kyseessä olisi vain joku rasituksesta aiheutunut tulehdus nivelessä eikä esim. nivelrikko, mutta pahoin pelkään, että se pitää jäykistää. Olen nyt tulehduskipulääkekuurilla ja katsotaan auttaako se. Lääkäri ehdotti lastaa, mutta side tuntui tekevän enemmän hallaa kuin hyötyä, koska se nivel ei saanut olla siinä asennossa kuin halusi, vaan side tuki sitä tiettyyn asentoon. Otin pois ja heti helpotti. Onhan se tiedetty aina, että leikkaus on edessä joskus. Kysymys on aina ollut milloin se täytyy leikata, ei, jos se täytyy leikata. Kahdesti se on lapsena leikattu, mutta viimeinen korjaus jätettiin siihen, kunnes lakkaan kasvamasta ja/tai se aiheuttaa ongelmia. No nyt sen aika on sitten ilmeisesti tullut ensi vuoden kuluessa.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Pieleen meni taas


Juhlimme eilen ystäväni Phoenixin kanssa hieman etukäteen edessä häämöttävää vanhenemistani käymällä katsomassa Pieleen Meni Oulun Kaupunginteatterissa. Olen itse näytelmän käynyt katsomassa jo ensi-illassa, mutta kyllä se iski taas ihan yhtä lujaa. Oli aika tehokas vatsa- ja poskilihastreeni, kun pari tuntia räkätettiin lähes tauotta. Winston-Rambo, tosin voisin vannoa sen olleen viimeksi Rambo-Winston, oli taas hukassa. Tällä kertaa oman pienen lisämausteensa toi se, että yleisöstä revittiin lavaa pystyssä pitämään yksi yleisön jäsen. Hieman huokaisimme, että onneksi ollaan toisessa rivissä, eikä siinä sopivasti hollilla keskellä edessä. 

Kattavamman arvion voi lukea aiemmasta blogipostauksestani, sekä Phoenixin Elämää blogista hänen kokemuksensa näytelmästä. Näytelmän jälkeen kävimme syömässä vakipaikassamme Park Buffetissa Rotuaarilla ja suuntasimme Valkeaan haahuilukierrokselle ja Arnoldsin herkuille.

Sain Phoenixilta myös mahtavan synttärilahjan: lepakkohiuspinnejä, kallon muotoisen juomalasin joka sisälsi suklaata, pillerin näköisiä korostuskyniä sekä kallokynttilän. Päätyvät varmasti käyttöön. Olen pyhäinpäivän lapsi ja se on minulle vuoden kohokohta. Mitenkäs se Addamsissa sanottiinkaan: "Christmas and Easter bring wonderful treasures, spirits and pumpkins bring far greater pleasures". Pidän kyllä joulustakin todella kovasti, mutta minun ei niin salainen synkkä puoleni rakastaa pyhäinpäivän (ja Halloweenin/Samhainin) estetiikkaa, pimeyttä, vaeltavia sieluja ja taikoja. 

Fruitie ja lemonade, ihana lahja ja harvinaisesti ekalla filmille vedetty pakollinen teatteriselfie.




tiistai 10. lokakuuta 2017

Vampyyrin puheilla

Tänään järjestettiin Oulun yliopistolla verenluovutustempaus. Minäkin uskaltauduin vuodattamaan vertani ensimmäistä kertaa. Aluksi pelotti enemmän, kuin paljon. Tärisin vielä siinä tuolissa, mutta kun neula tuli esiin tuli kai se point of no return ja tuli aika rento olo.

Nyt on vähän palveleva ja tärisevä olo ja käsivartta ihan vähän särkee, mutta taju ei lähtenyt eikä sattunut kovin paljon. Hyvä vampyyri osui kerralla nätisti suoneen.

Uskallan uudestaankin. :) Olen myös lisännyt blogin alalaitaan Veripalvelun veribatometrin, josta näkee mikä on veren tarve juuri tänä päivänä.
Ei käyny kipiää

Lisäporkkana

perjantai 6. lokakuuta 2017

Matka kandiksi 2 ja kohtaamisia teatterilta


Olen saanut valmiiksi tutkimussuunitelmani ja jonkinlaiseen päätökseen sen, mitä aion oikeasti olla tekemässä. Tarkoituksenani on tutkia J.R.R. Tolkienin ensimmäisessä tragediassa ja siitä muotoutuneessa Turin Turambarin hahmossa näkyvää Kalevalan vaikutusta. Rakenne on jokseenkin selvillä. Voisi olettaa, että loppu on aika lailla sihteerin työtä? Tai sitten ei, mutta aina saa haaveilla.

Tällä viikolla oli yliopistolla myös todella kiva kohtaaminen. Meillä oli kunnia saada viarailevaksi luennoitsijaksi Kari-Pekka Toivonen. Oulun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja ja näyttelijä. (Joo mä kirjoitan nykyään tosi paljon teatterista, mutta ei, mulle ei makseta tästä spämmäyksestä. Hehkutan ihan siksi, koska tykkään meidän teatterista! Saattepa ainakin lukea, jos ette mene.) Uskalsin lopulta käydä juttelemassa, useamman ensi-illan olen asiaa jo harkinnut, mutta rohkeus on pettänyt ja olen tyynyt potkimaan itseäni, että miksi olen näin ujo. Oli oikeasti kiva lopulta tavata ihminen, joka on vienyt teatteria parempaan suuntaan ja oli tosi mielenkiintoista kuunnella mitä hän oikeasti tekee työkseen ja millaista se on.

Keskustelussa pohdittiin myös miten nuoria saisi enemmän teatterille ja yleisöstäkin tuli ihan hyviä pointteja. Mainostan nyt sitten tässäkin, että jos olette haaveilleet menevänne, mutta yksin ei oikein kehtaa niin teatteri järjestää teatteritreffejä joissa ollaan yksin yhdessä. Itselläni on todella helppoa mennä yksinkin, mutta kyllä mä muistan, että se eka kerta silloin just ja just 18-vuotiaana (tai 19, ei voi muistaa) oli sellainen, että hiivin vähän seinän vieriä pitkin tennareissani ja lepakkokuosisessa fiftarimekossani ja mietin, että olen ihan hulluna nuorempi kuin muut ja kuka ei kuulu tänne korkokenkien ja hienojen vaatteiden joukkoon. Jäi kuitenkin sen verran positiivinen fiilis, että onhan tuolla tullut ravattua tämän blogiyhteistyön merkeissä. En ehkä olisi voinut olla iloisempi tästä yhteistyökuviosta vaikka olisin yrittänyt. Facebookin messenger lauloi, kun kolmelta yöllä huomasin sähköpostin.

Seuraavan kerran olisi tarkoitus mennä katsomaan uudestaan Pieleen Meni (lukekaa aiheesta *tästä*) rakkaan ystäväni Phoenixin kanssa 21.10. kun vanhenen hieman sen jälkeen.

Tässä vielä kuvallista todistetta (sori kännykän laatu) ja kiitän vielä kerran teatteria ja Kari-Pekka Toivosta mielenkiintoisesta luennosta, joka jäi monelta väliin huolimatta huuteluista eri medioissa. :C




maanantai 18. syyskuuta 2017

Matka kandiksi, askel 1

Kandi... tuo sana on vainonnut kahta opiskeluvuottani niissä "sitten joskus" puheissa. Se on ollut kaukainen asia, joka on häämöttänyt niin kaukana tulevaisuudessa, että sitä ei ole kannattanut juuri edes ajatella, mutta sitä kohti ollaan silti pyritty kurssi kerrallaan. Nyt se on muuttunut kaukaisesta pienestä mäestä joka ylitetään sitten joskus, suureksi vuoreksi joka pitäisi valloittaa jotakin kautta ja sen sisällä on vähintään Smaugin kokoinen lohikäärme: valmistuminen.

Viisitoista viikkoa aikaa saada kasaan 20-25 sivuinen lärpäke, joka tällä hetkellä vaikuttaa huomattavasti suuremmalta urakalta, kuin se varmaan oikeasti on. Olen tällä hetkellä suhteellisen jumissa asian kanssa, en tiedä mistä aloittaa ja mitä kuuluisi tehdä. Olenko tarpeeksi hyvä kirjoittamaan aiheestani ja osaanko kirjoittaa tarpeeksi akateemisesti, ovat kaksi kysymystä päällimmäisenä mielessä. Toisaalta tiedän aiheestani J.R.R. Tolkienista juuri niin paljon, kuin ihminen joka on lukenut Hobitin ensimmäisen kerran ala-asteella voi tietää ja Kalevalaa minulle on luettu lapsena iltasaduksi, mutta niiden kahden yhdistäminen ja oikean akateemisen tekstin aikaan saaminen tässä mittakaavassa on täysin uusi juttu.

Eli siis, hieman jännittää mikä tästä tulee ja stressitaso on pilvissä kaiken epätietoisuuden vuoksi, mutta tästä se lähtee. Blogi tulee luultavasti seuraavat kuukaudet käsittelemään lähinnä tätä aihetta, sillä muun koulun vuoksi aikaa liikenee varmaan hyvin vähän mihinkään muuhun.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Rautatie

Oikein hyvää alkanutta syyskuuta kaikille. Tämän postauksen aioin oikeasti tehdä jo noin viikko sitten, mutta maanantana alkanut koulu ja flunssa haittasivat taas harrastuksia ja sen sijaan kävinkin tentissä, kirjoitin esseen ja tutustuin uusiin fukseihin erilaisissa tapahtumissa.

Mutta asiaan. Kävin viime viikon lauantaina teatterissa Juhani Ahon Rautatien ensi-illassa. Oli taas kerran elämys. Kyseiseen teokseen olen tutustunut aiemmin vain elokuvamuodossa, eli en osaa sanoa miten se vastasi kirjaa, mutta uskaltaisin väittää toisessa näytöksessä olleen tyylillisiä eroja.

Heta Haanpään ohjaama Rautatie on tarina Korvenperän Matista (Mikko Leskelä) ja Liisasta (Merja Pietilä), jotka lähtevät katsomaan rautatietä naapurikylälle. Se on omalla tavallaan tarina modernisoitumisesta ja siitä miten maailma muuttuu ja kyydissä täytyy vain yrittää pysyä. Ennen näytöstä olleessa keskustelutilaisuudessa kirjastolla asiasta kerrottiin hyvin. Jokaisella aikakaudella on oma rautatiensä. Nykyisin se olisi varmaan valokuitu ja älypuhelimet joita ilman sinnikkäimmät yhä elävät. Tai se jo surullisen kuuluisa länsimetro.

Näytelmä oli omalla tavallaan hieman hämmentävä. Näytelmä on tietyllä tavalla "tarina tarinan sisällä", sitä kerrotaan yleisölle näyttelijöiden odotellessa jo lavalla yleisön saapuessa ja alkaessa kertoa Matista ja Liisasta. Se myös sisälsi hyvin paljon tanssia, jolla kuvattiin ajan kulkua ja matkan tekoa ja minulla kesti hetki päästä käsitykseen mitä sillä haetaan. Itse en ymmärrä tanssista rehellisesti sanottuna mitään, mutta se oli silti ihan viihdyttävää seurattavaa ja paikoin tuntui, kuin tanssilla olisi pikakelattu sen paikasta toiseen kävelyn ja vuodenaikojen vaihtelun yli. Itse nautin suuresti siitä, että näytelmän musiikki oli kolmen muusikon soittamaa ja osin improvisoitua, mikään näytös ei siis ole täysin samanlainen musiikin puolesta. Mielenkiintoinen ratkaisu oli myös se, että tiettyjä asioita ei oltu tehty perinteisesti lavasteilla, vaan esimerkiksi lennätintolppaa näytteli ihminen.

Ensimmänen näytös oli uskollinen ajalleen ja teokselle. Matti ja Liisa elivät ajassa jolloin pirtti valaistiin päreillä ja lanka kehrättiin käsin. Vaatetus oli sosiaaliluokasta toiseen tyypillistä 1800-luvun puolivälin vaatetusta ja sosiaaliluokat olivat selvästi eroteltuja maattomasta Matleenasta, torppari Mattiin ja talolliseen rovastiin. Matti ja Liisa kuulevat arvostamiltaan rovastilta ja ruustinnalta tarinoita rautatiestä ja hyvin suomalaiseen tapaan he koettavat hillitä uteliaisuuttaan ja olla kuin se olisi vain naapuripitäjän kotkotuksia ja jonninjoutavuuksia. Vähitellen heidän uteliaisuutensa tuota lähes myyttistä käsitettä kohtaan käy liian suureksi ja he päättävät lähteä (hieman salassa) rautatietä katsomaan. Ehkä, jos hurjaksi heittäytyy, sillä voisi jopa matkustaa yhden asemanvälin!

Toinen näytös oli hieman yllättävämpi. Tarina kirjaimellisesti modernisoituu rautatielle tullessa. Vaatteet vaihtuvat nykyaikaisempaan ja näkyypä lavalla sähköbassokin (väittäisin muodon puolesta perus Fender jazz-bassoksi). Juna itse on erittäin hauskasti toteutettu filminauhan avustuksella lavan taustascreenillä ja se toi tunnetta liikkeestä. Junan oranssit penkit toivat mieleen sen ajatuksen, että onko tämä kyseinen rautatie oikeasti nyt viittaus länsimetron suuntaan. Sen tarpeellisuuttahan tässä on viime vuodet ihmetelty ja odoteltu sinne pääsyä vähän samaan tapaan, kuin Matti ja Liisa Lapinlahden rautatietä alkuperäisteoksessa 1800-luvulla.

Suosittelisin tätäkin näytelmää. Jos et pidä tanssista voi tämä kaksituntinen olla aika pitkä, mutta jos tanssin paljous ei ole ongelma tästä aika varmasti pitää. Lippuja pääsee ostamaan tästä.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Kalevala CAL

Hyvää iltaa. Tai huomenta. Onhan kello jo 2:09 aamulla.

Moni teistä lienee kuullut Kalevala CAL peittoprojektista. Virkkaajien omasta Suomi 100 juhlavuoden haasteesta. Minäkin päädyin lähtemään siihen mukaan ja marssin tänään lankakaupoille. Mukaan tarttui kolmea väriä 7 veljestä, joista peiton teen. Sain juuri ensimmäisen palan virkattua ja täytyy todeta, että noin pieneksi työksi, yhdeksi palaseksi, harvoin olen virkannut yhtä vaikeaa asiaa. Mutta vaikeuksien kautta voittoon ja tässä se nyt on! Ilmatar.