Uusia tekniikoita

Huh, sehän on jo marraskuu ja tilannepäivityksen paikka. 

Tämä muinaispukuprojekti on vienyt ihan uusille vesille ja olen käyttänyt syksyn uusien tekniikoiden opetteluun.

Se itse mekko vastustaa edelleen, joten päädyin ratkaisuun, että tilasin mekon Rautaportista. Väriksi valikoitui punainen. En minä saa tätä tehtyä ilman, että saan tutkia valmista mekkoa, ja sen rakennetta ja mittoja. Tänään lähden kangaskauppaan ostamaan kankaat joko sen päälle tulevaan liivimekkoon tai hameeseen. En ole vielä ihan päättänyt kumman teen.

Olen opetellut myös neulakinnas tekniikan. Tässä on ensimmäinen harjoitustyöni. Täynnä virheitä, mutta olen nyt tajunnut sen idean ja seuraavaksi hommaan paremman värisen langan ja teen sen oikean version. En usko, että rautakaudella tunnettiin persikan väristä lankaa. 🤔

Lopullinen versio tulee ehkä luonnonharmaasta. 

Toinen uusi asia, joka piti opetella, on nauhakangaspuilla kutominen. En muistanut kuvata harjoitusta, joten tässä on jo oikea versio tulossa. Tästä tulee vyö joskus. Toiveissa olisi tehdä tämä joululomalla valmiiksi, mutta voi jäädä toiveeksi. 

Väreinä tässä on musta, viininpunainen, pinkki, keltainen ja valkoinen. Olen löytänyt myös kupurasoljet, joihin pitäisi vielä tehdä ketjulaitteet. Niiden teko on vielä vähän mysteeri materiaalien suhteen. 

Seuraava vaihe on kuitenkin tehdä mekon päälle jonkinlainen toinen mekko tai hame. 

Projektina muinaispuku

Tämä on ensimmäinen osa projektissa, josta luultavasti tulee pitkä. Sain ajatuksen, että haluan ommella muinaispuvun ja sen kaveriksi ehkä jotain hieman modernimpia asusteita, joilla sen käyttömahdollisuuksia voi laajentaa. Niin kiva kuin olisi mennä aina töihin täydessä viikinkivarustuksessa, niin se ei aina ole ihan käytännöllisin vaihtoehto.

Tavoite on siis saada aikaan seuraavaa:

1) pellavainen alusmekko ja kirjoa sen kaulus.

2) päälysmekko, materiaali vielä tuntematon

3) hame, jotakin hieman modernimpaa kangasta/leikkausta.

4) liivi, ehkä villakangasta tai paksua puuvillaa.

Teen myös kaavat täysin itse netistä löytämieni kuvien ja omien mittojeni pohjalta. Uhrasin jo yhden lakanan ja löysin pari ongelmaa, jotka pitää kaavoittaa uusiksi. Jos jollakin on antaa vinkkejä, niin niitä otetaan vastaan ilolla.

Pysykää kanavalla. 

Tupla ensi-ilta: Kuolema Venetsiassa ja Pienen hauen pyydystys

Oikein hyvää hiihtoloman viimeistä iltaa.  Näin loman lopuksi on hyvä taas puhua hieman teatterista. Tänä viikonloppuna ensi-iltansa sai jopa kaksi näytelmää Thomas Mannin romaaniin pohjautuva Kuolema Venetsiassa ja Juhani Karilan romaaniin pohjautuva Pienen hauen pyydystys.  Tämän julkaisu viivähti näemmä yöhön saakka, sillä toisen näytelmän vuoksi piti kaivaa hyllystä esiin muutama suomalaisen mytologian keskeinen teos ja palautella mieleen mitäs nämä olennot nyt olivatkaan. Siitä lisää myöhemmin. Kumpikin ensi-ilta esitettiin täydelle salille ja tunnelma oli varsin mainio. Tuttujakin näkyi. Mutta mennäänpä asiaan. 

Kuolema Venetsiassa

Tämän näytelmän tarina tuskin hirveästi esittelyjä kaipaa, sillä kirja ilmestyi yli 100 vuotta sitten, mutta kerrataan lyhyesti. Elämäänsä kyllästynyt kirjailija Gustav Von Aschenbach päättää suorittaa pienen irtioton, ja matkustaa lomalle Venetsiaan juuri, kun kolerapandemia on puhkemassa. Hän kohtaa siellä nuoren pojan, josta tulee hänen kaukaa ihailtava muusansa. Von Aschenbach saa tietää pandemiasta, mutta päättää ettei lähde, tai edes kerro ihailemansa pojan perheelle tästä vaanivasta uhasta. Teoksen nimi jo kertookin mihin tämä kaikki päättyy. Ennen koronapandemiaa olen aina pitänyt tätä kohtaa romaanissa epäuskottavana, koska eihän nyt kukaan jää tuntemattoman henkilön vuoksi vaarantamaan itseään tai jätä kertomatta muille, että nyt olisi tilanne päällä vain, koska siitä on heille jotakin henkilökohtaista hyötyä. Nykyään tiedän, että tämä on ehkä kirjan todenmukaisin asia. Ihmiset ovat juuri niin päättömiä. 

Oulun teatteri - Kuolema Venetsiassa. Kuvassa Tuula Väänänen, Merja Pietilä, Miika Alatupa, Anne Pajunen ja Pentti Korhonen. Kuva: Janne-Pekka Manninen

Näytelmä oli aluksi jokseenkin sekava, mutta kun ymmärsi, että Von Aschenbachin (Pentti Korhonen) ajatukset tuodaan ilmi kloonien muodossa se muuttui ymmärrettäväksi. Lavalla on välillä jopa neljä Aschenbachia, jotka käyvät keskustelua siitä mitä hänen päässään liikkuu. Välillä ne ovat sisäistä monologia, välillä vain irrallisia, toisiaan seuraavia ajatuksia, jotka vuorottelevat, havainnoivat ja piinaavat isäntäänsä. Tarina kerrotaan myös hyvin romaanimaiseen tyyliin kuvailemalla mitä hahmot tekevät ja mitä he näkevät ja aistivat. Dialogi on tässä näytelmässä lopulta hyvin pienessä roolissa, minä sopii kyllä näytelmään erittäin hyvin. Jossain määrin se kuitenkin tekee tarinasta aika jäykän. Toisaalta, jäykkä on päähenkilökin, eli se ei välttämättä ole huono asia.

Näytelmässä isossa roolissa on myös tanssi ja kehollisuus. Pitkiä pätkiä kuluu ilman, että kukaan sanoo mitään ja tunteet ja tapahtumat ilmaistaan tanssilla. Ohjaajana toimiikin koreografina tunnettu Carl Knif. Jos pidät nykytanssista on tämä juuri sopiva näytelmä. Jos taas et pidä tanssista ja se on mielestäsi epämääräistä heilumista, voit jo ennalta varautua, että tässä sitä on. Paljon. Minä en ole tanssija tai tiedä siitä juurikaan, joten en osaa analysoida tätä puolta tämän enempää. Se oli tanssia ja olihan se ihan hienoa. 

Oulun teatteri - Kuolema Venetsiassa. Kuvassa Miika Alatupa ja Pentti Korhonen Kuva: Janne-Pekka Manninen

Lavastus näytelmässä on hyvin minimalistista ja tilaa annetaan liikkeelle ja ilmaisulle. Valojen ja varjojen avulla luodaan erilaisia tunnelmia seesteisestä aamupäivästä rannalla aina koleran runtelemaan kaupunkiin. Ne sekä korostavat koreografiaa, että kertovat omanlaistaan tarinaa. Puvustuksessa on pysytty uskollisena aikakaudelle ja paikalle. 

Näytelmä on omanlaisensa kuvaus juuri siitä, miten paikalleen jämähtäminen ahdistaa, koska aika kuluu riippumatta siitä teemmekö jotain mielekästä vai istummeko nojatuolissa miettimässä, että jotain pitäisi tehdä, mutta mitä. Ajoittain liike pyörii paikallaan olevan Von Aschenbachin ympärillä ja samalla usein suoritetaan loikkaus ajassa. Maailma liikkui, hän seurasi sen liikettä. Koko näytelmän ajan hän on pitkälti tarkkailija. Hän seuraa puolalaisperhettä ja heidän poikaansa ja ajelehtii ajan virran mukana. Aika on armoton ja kuluu halusi sen kuluvan tai ei ja lopulta oma kuolevaisuutensa on kohdattava.

Tästä näytelmästä on vielä mainittava, että lavalla nähdään Tuula Väänänen, joka on ehdolla vuoden teatterinäyttelijäksi roolistaan näytelmässä En päässyt Juliaksi.

Pienen hauen pyydystys

Jos Kuoleman Venetsiassa kanssa olin jokseenkin välinpitämätön, niin tätä näytelmää minä rakastin. Tämä on yksinkertaisesti ihana. Pieni myyttitutkijan sieluni oli haltioissaan. Lavalle marssitettiin joukko suomalaisen ja saamelaisen mytologian hahmoja kuten näkki, peijooni ja hattara. Näitä harvemmin näkee yhtään missään. Maan väki on ehkä parasta mitä kansallisperinteellämme on meille tarjota ja tämä näytelmä toi niitä esiin aivan uskomattoman hienolla tavalla. Koetan olla kirjoittamatta tästä esseetä, sillä ette te ole täällä mytologialuennon vuoksi. Tai jos olette, ilmoittakaa se kommenteissa ja teen asiasta erillisen postauksen. Lyhyet kuvaukset olennoista ovat tekstin lopussa.

Oulun teatteri – Pienen hauen pyydystys. Kuvassa Henri Halkola, Asta Sveholm, Jaana Kahra ja Ella Lahdenmäki. Kuva Kati Leinonen.

Otetaanpas lyhyt tiivistelmä juonesta, että tiedätte missä mennään. Pienen hauen pyydystyksessä asian ydin on kirous, jonka vuoksi Elinan (Asta Sveholm) on joka vuosi nostettava hauki lammesta. Näkki (Juho Uusitalo) on muuttanut kyseiseen lampeen ja Elinan on hierottava sopimus toisen mystisen hahmon Moukku-Ollin (Henri Tuominen) kanssa, jotta Näkki voidaan häätää. Mukana on myös Elinaa pidättämään tullut komisario Janatuinen (Ella Lahdenmäki) ja hänen mukaansa lyöttäytynyt metsän henki, peijooni. Soppaa hämmentää myös joukko kyläläisiä ja pari noitaa, joista toinen on jo pahasti höpertymässä ja toinen manan majoilla.  

Mutta miksi se hauki sitten pitää pyydystää? No... Hauella on uskottu olevan yhteys manalaan. Se ui maailmojen väliä ja vie sieluja mennessään. Hauen suoleen joutunutta ei väkevinkään tietäjä enää nosta. Se on lopullinen kohtalo. Elinan kohtalo, jos hän ei nosta haukea kerran vuodessa ennen kuin hauki vie hänet. Hauki on suomalaisessa mytologiassa niin voimakas, että jopa sen syntysanat tiedetään aivan kuten karhunkin. Kun karhu syntyi Otavan olkapäillä, syntyi hauki hampun siemenen venyessä pyhässä virrassa tuulen tuudittamassa pyörteessä.

Näytelmän dialogi on pohjoisen asukkaille hyvin tuttua. Murre tuo näytelmän lähelle katsojiaan, sillä siellä vilisee Oulun murteestakin tuttuja piirteitä ja hassuhkojen maalaissetien keskustelun kulku on tuttua pikkukylien asukkaille. Kun jotain tapahtuu, se kerrotaan kavereille juurta jaksaen kahvikupposen ääressä. Kyläläisiä ei hätkäytä mikään toisin kuin komisario Janatuista. Asukkaat ovat tottuneet siihen, että metsässä asuu peijooneita ja laskevat kauanko on viimeisen Raitajalan näkemisestä. Kaupunkilaispoliisi Janatuinen on kaikesta ihmeissään, mutta päättää lopulta uskoa silmiään ja todeta, ettei kannata inttää vastaan vaan ottaa peijooni ajelulle. 

Näytelmä on jälleen toteutettu yhteistyössä OSYK:in kanssa ja nuoret näyttelijät tuovat näytelmään oman ulottuvuutensa. He luovat kehoillaan hirviöitä, illuusioita ja vievät tarinaa eteenpäin. Heillä on monia eri rooleja ja heidän työnsä vaatii täsmällistä ajoitusta, jotta illuusiot toteutuvat. Heidän ansiostaan hirviö tuntuu olevan joka puolella yhtä aikaa. Valoilla, varjoilla ja savulla tätä vaikutelmaa monikätisestä ja äänisestä oliosta vielä korostetaan. Paikoittain näytelmä on jopa hieman kauhumainen, kun varjoista lipuu lavalle olio, jota ei aivan näe, mutta jonka läsnäolon aistii. En löytänyt näytelmälle ikäsuositusta, mutta tämä on oikeasti välillä aika jännä äänien, valojen, savun ja kauhuelementtien kanssa, eli en aivan hirveän herkän lapsen kanssa ehkä menisi katsomaan. Myös kielenkäyttö on melkoisen värikästä.

Väkiyön kuvaus sai näin aikuisella kauhuleffojen ystävälläkin karvat nousemaan pystyyn, sillä kyseisen yön olemus oli saatu tuotua esiin erittäin hyvin. Väkiyö on nimensä mukaisesti yö, jolloin väki (pääosin kalman väki eli kuolleet) nousevat vaeltamaan. Juhannus on yksi tunnettu väkiyö, sillä juhannusyössä itsessään on vanhojen uskomusten mukaan voimakasta taikaa. Kun kalman väki normaalisti on vaarattomia henkiolentoja, on niillä tuona yönä voima viedä eläviä mukanaan Tuonen maille. Valoilla, puvustuksella ja nuorten heittäytymisellä hiiden väki nousi lavalle yhtä pelottavana kuin sen kuuluukin olla. 

Oulun teatteri – Pienen hauen pyydystys. Kuvassa Henri Tuominen. Kuva Kati Leinonen.

Lavastuksen puolesta tämä näytelmä on mahdollisesti isoin näkemäni. Liikkuvia osia on hirveästi mutta jotenkin ne toimivat saumattomasti. Koko lava on käytössä ja tapahtumia on hieman joka nurkalla. Visuaaliseti näytelmä on hyvin fantasiamainen. Siitä tulee paikoin mieleen Game of Thronesin maailma ja Näkin viimeisessä kohtauksessa on jopa jotakin tolkienmaista. Tai vähintäänkin Peter Jacksonin Taru sormusten herramaista. Siitä tulee jollain tasolla mieleen Gandalfin ja Sarumanin yhteenotto Rautapihan Orthang-tornin huipulla. Kaksi voimakasta hahmoa ottaa yhteen, mutta mikä on lopputulos? No kirjan lukeneet tietävät, teitä muita en spoilaa miten tämä kaikki päättyy.

Oulun teatteri – Pienen hauen pyydystys. Kuvassa Ella Lahdenmäki ja Sami Lalou. Kuva Kati Leinonen.

Kuten jo aiemmin mainitsin nautin suunnattomasti maagisesta realismista, jota teos tarjoaa. Tässä ollaan oltu suurimmaksi osaksi todella uskollisia mytologialle. Minun, ja uskoisin, että koko muunkin yleisön suosikki oli peijooni, joka rehellisyyden nimissä ei ole mytologisen esikuvansa kaltainen. Se ei halua olla. Peijooni on saamelaisen mytologian olio, joka liitetään kuolemaan. Se ei kuitenkaan ymmärrykseni mukaan varsinaisesti ole paha. Se on maan väkeä ja jokseenkin ilkikurinen ja vaikeuttaa asioita. Tämä peijooni muistutti pitkähäntäistä ja sarvekasta karhua, jolla on kultaisen noutajan luonne. Se on yksinkertaisesti valloittava olio. Se ei halua mitään pahaa, se vain haluaa osallistua ja paljastuukin varsin eteväksi apuriksi. Se ei myöskään halua asua kaltaistensa kanssa metsässä, vaan se haluaa olla ehta kaupunkilaispeijooni.

Näkki kuvataan usein jonakin epämääräisenä vesihirviönä, mutta tässä se oli kuvattu jopa hieman Game of Thronesin valkoisen kulkijan kaltaisena. Kylmä, vaarallinen ja huokui pahuutta, mutta oli silti todella elegantti ja sulavasti liikkuva. Näkki on suomalaisen mytologian vedenhenki, joka ottaa sen muodon, jonka arvelee katsojaa miellyttävän ja lumoaa kuulijan valtaansa. Se osaa olla ilkikurisen lisäksi myös julma ja pitkävihainen. Tässä teoksessa se toimi antagonistina, joka esti Elinan hauen kalastuksen.  Näkin kaltaisia hahmoja tunnetaan lähes jokaisessa kulttuurissa, jossa vesi on vahvasti läsnä. Kuten suomalaiselle mytologialle on ominaista, veden väki on voimakkainta, sillä vesi jo elementtinä voi olla kuolettava. Näkki houkuttaa uhrinsa lähelle esiintymällä ihmisenä ja paljastaa todellisen luontonsa vetää uhrinsa pinnan alle, kun on jo myöhäistä. Näytelmässä Näkki pitää kuitenkin todellisen muotonsa ja Elina ja muut päähenkilöt tietävät kenen kanssa ovat tekemisissä. Näkki ei yritä huijata heitä, se on rehellinen, että aikoo tappaa, jos he eivät poistu.  

Hattara oli hauska yllätys näin kirjaa lukemattomalle. Se on yksi suomalaisen mytologian olioista, johon harvemmin törmää. Hattara on riivaajahenki, josta vanhan runon mukaan edes jumala ei tiedä miten se hallitaan. Hattara on voimakas ajattara; paha naishenki tai jopa demoniksi kuvattu. Ajattara, eli hattara, on metsämiehiä ja muita kulkijoita harhaan johtava olio, jonka ainoa halu on tehdä pahaa. Sen hallinta ja vangitseminen on vaikeaa ja vaatii väkevän tietäjän. Tässä hattara on hahmoton kunnes ottaa jonkin olion haltuunsa. Sitten se saavuttaa voimansa ja muuttuu vaaralliseksi, sillä sen hallussa on isäntäolennon ruumis. Sen vangitseminen vaatii pari noitaa ja taikakeinoja. 

Meteli tunnetaan myös nimellä jatuli. Ne ovat pohjoisen versio jättiläisistä, joiden alkuperä saattaa olla saamelaisessa jiehtanas jättiläistarustossa. Ne ovat tarujen mukaan siirtyneet ihmisasutuksen levitessä yhä pohjoisemmaksi ja joko hävinneet tai muuttuneet hiidenväeksi.

Myös Moukku-Ollille löytyy tarina. Tarinan mukaan 50-luvulla joukkoa koulupoikia kairavuopiossa oli alkanut kiinnostaa tarina kirkkomaahan hautaamattomasta rengistä, Ollista. He olivat lähteneet Manolaissaareen etsimään hautaa ja tarina kertoo, että se oli löytynytkin. Pojat olivat omien sanojensa mukaan kuulleet kuorsausta ja paenneet. Tästä syntyi tarina, jonka mukaan Moukku-Olli elää saarella yhä.

Raitajalkaa internet ei tunne ja minäkään en ole siitä ennen kuullut, joten se lienee kirjailijan oma luomus.

Lippuja kumpaankin näytelmään näkyy edelleen olevan saatavilla. Tuttuun tapaan ne myydään suoraan teatterin omassa lippupisteessä ja Ticketmasterissa.

Lähteitä

Moukku Ollin tarina: https://www.kairavuopiolainen.fi/440370808

Hauen synty: https://valittujasanoja.blogspot.com/2011/06/hauen-synty.html

Mekko vastaan gradu 0-1

 Niinhän siinä kävi, että elämä tuli eteen eikä se iltapuku ole valmis ajallaan. Sairastuin influenssaan, vietin viikon sängyn pohjalla, jäin jälkeen gradun aikataulusta ja olin poissa luennoilta. Sen pitäisi olla valmis ensi lauantaina. Se ei ole. Teen siitä valmistujaismekon. Kai se gradu ja viimeinen kurssi ennen valmistumista ovat tärkeämmät hoitaa valmiiksi ajallaan, kun mekkoja saa myös kaupasta. Tässä vaiheessa opintoja ei enää oteta riskiä, että valmistuminen myöhästyisi. 

Gradukin etenee. Aiheeni koskee arkkityyppisiä sankareita Johanna Valkaman Kaukosaarten Ainossa. Olen ilmeisesti ensimmäinen tästä kirjasta tutkimusta tekevä, joten tietyllä tavalla ahdistaa. Ei ole aiempaa tutkimusta, johon nojautua. Kaikki mitä sanon on minun tulkintaani enkä voi perustella sitä kuin sillä teoksella ja teorialla. Aiemmassa Tolkien-tutkimuksessani oli niin paljon muuta tutkimusta, että saatoin helposti perustella omia ajatuksiani sillä, että joku muukin on tätä mieltä. Lisäksi ukko Tolkien ja muut asianosaiset ovat 2 metriä mullan alla, eli kukaan ei ikinä näe sitä tutkimustani. Tämän lähdeteokseni kirjailija on vahvasti elossa. On vaara, että hän törmää tähän, joten koetan olla jotenkin aivan tosi nohevana.

Tulen viikon päästä kertoilemaan sainko valmista. Pitäisi lähettää analyysiluvut luettavaksi oman aikataulutukseni mukaan viimeistään 5.2. ja minulta puuttuu vielä joku ehkä 15 sivua tekstiä. 

Ensi-ilta: Taikahuilu-ooppera

Oulun teatterissa sai eilen 13.1. ensi-iltansa Mozartin Taikahuilu. Uhkaavasta päivämäärästä perjantai 13. huolimatta, oli sali loppuunmyyty, eikä taivas pudonnut. Ensimmäisenä täytyy sanoa, että tämä Taikahuilu ei kuitenkaan ole se aivan perinteisin, joka pyrki jäljittelemään alkuperäistä kaikin puolin.  Tässä ennemminkin scifi kohtaa muinaisen Egyptin. Käsiohjelmaa lukiessa en aivan täysin ymmärtänyt miten neonvalot ja scifi-vaikutteet sopivat yhteen Mozartin kanssa, mutta tarina itsessään on niin ajaton, että näemmä sen voi siirtää myös tällaiseen miljööseen. 

Lavastuksesta tulee mieleen paikoin vanha ysärin scifi-suosikki Tähtiportti ja koko maailma on melko futuristinen. Pappien asuista mieleen tulivat vanhat kunnon Ajan Herrat Doctor Whosta. Lavastuksessa on käytetty paljon neonvaloja ja pyöreitä muotoja, jotka luovat illuusion ikkunoista tai porteista.  Puvustuksessa taas näkyy paljon nahkaa/tekonahkaa, jossa on jopa steampunkmaisia yksityiskohtia ja kimallusta. Pamina (Johanna Isokoski) on kuin pieni yksisarvinen hologrammin tavoin valoa heijastavine kellohelmoineen ja pastellisävyin raidoitetuissa hiuksissaan. Lavastuksen ja puvustuksen futuristisuus tuo hauskan kontrastin itse tarinaan, joka on Mozartin ajalle  tyypillisesti dramaattinen sankaritarina, jossa prinssi Tamino (Tuomas Miettola) pelastaa prinsessa Paminan hirviön kynsistä. 

Oulun teatteri – Taikahuilu-ooppera. Kuvassa Tuomas Miettola ja Marika Hölttä. Kuva Kati Leinonen.

Taikahuilu oli yksi Mozartin viimeisiä teoksia ja on aikansa tuote. Se valmistui syyskuussa 1791 ja Mozart kuoli saman vuoden joulukuussa. Lyhyesti Taikahuilussa on siis kyse Taminon ja Papagenon (Tomi Punkeri) neidonpelastusretkestä. Pamina on siepattu äidiltään, kuningattarelta (Marika Hölttä), temppeliin, jota johtaa julmuri Sarastro (Niklas Spånberg). Oppaakseen sankarit saavat kolme poikaa (Ilona Heikkilä/Greta Koldits, Aslak Kipinä/Touko Hukkanen ja Anniina Tuomela/Iivari Peltoniemi), jotka johtavat heitä mystisillä ja kaartelevilla neuvoillaan. Avukseen he saavat myös taikahuilun ja kellot, jotka pitävät heidät turvassa pahalta. Ne houkuttelevat paikalle myös heidän tosirakkautensa. Sangen kätevää. Sankarit saavuttavat temppelin ja ovat valmiina kohtaamaan hirviön, joksi Sarastroa on heille kuvailtu. Temppelissä he kohtaavat hirviön sijaan lauman mystisiä pappeja ja temppelin ylipapin, rauhallisen ja viisaan Sarastron, joka onkin pelastanut Paminan äidiltään. Paminan äitisuhde kokee kolauksen äidin ilmestyessä kertomaan, että jos et murhaa Sarastroa, niin et ole enää tyttäreni. Samaan aikaan Tamino ja Papageno käyvät läpi koetuksia vaihtelevalla menestyksellä ja Tamino saavuttaa viisauden ja vihkimyksen. Kumpikin saa tosirakkautensa rinnalleen ja elää onnellisena elämänsä loppuun saakka. 

Minulle tämä oli ensimmäinen kerta oopperassa ja täytyy todeta, että kun kielen ymmärsi, niin siitähän jopa nautti. Mozart säveltäjänä tietenkin on tuttu ja useat aariat olivat jossain määrin tuttuja melodialtaan, vaikka en ole osannut yhdistää niitä juuri tähän oopperaan. Teos esitetään siis Oulussa suomeksi ja näyttämön yläpuolella on vielä tekstitykset, joten sen seuraaminen oli hyvin vaivatonta, jopa oopperan hienouksiin ja saloihin vihkiytymättömälle. Yleisössä näkyi myös ilahduttava määrä nuoria ja lapsia.

Illan raikuvimmat aplodit sai ehdottomasti Yön kuningattaren aaria. Sain kirjaimellisesti kylmiä väreitä sitä kuunnellessani. Se on yksi tunnetuimmista aarioista ja Marika Hölttä esitti sen erittäin vaikuttavasti. Toinen paljon aplodeja ja nauruja yleisössä aikaan saanut asia teoksessa olivat kolme nuorta poikaa. He puikkelehtivat lavalla ja kuljettivat jollakin tavalla tarinaa eteenpäin sivusta, puuttuen tarvittaessa tilanteisiin, ja estäen tarinan muuttumisen tragediaksi. Nuorista näyttelijöistä ei huomannut, että heitä olisi jännittänyt astua näin suuriin saappaisiin, vaan he tekivät rooleista omansa ja hoitivat homman kotiin ammattitaidolla. 

Oulun teatteri – Taikahuilu-ooppera. Kuvassa Greta Koldits, Anniina Tuomela ja Aslak Kipinä. Kuva Kati Leinonen.

Linnustaja Papageno, joka nimensä mukaisesti muistuttaa papukaijaa, toi näytelmään toisen tason vakavan ja sankarillisen Taminon rinnalle. Tamino on hyvin perinteinen sadun sankari on Papageno jopa hieman antisankarimainen. Hän on pelokkaampi, opportunistinen ja puhuu liikaa ja liikoja. Hän haluaa palkinnon tekemättä työtä eikä kykene olemaan hiljaa vaikka pitäisi. Pohjimmiltaan hahmo on aika yksinäinen ja puhuu tauotta ja liioittelee, koska ei luota itseensä. Hän haluaisi vain perheen ja asettua aloilleen ilman sankaritekoja. Hän kuitenkin kasvaa tarinan myötä ihmisenä ja on lopulta vaimonsa Papagenan (Sadelilja Larimo) arvoinen. Tässä piilee kenties myös opetus siitä, että vaikka olet mies, sinulla ei automaattisesti ole oikeutta vaimoon, jos olet täysi retku. Edes 1700-luvulla. 

Oulun teatteri – Taikahuilu-ooppera. Kuvassa Tomi Punkeri. Kuva Kati Leinonen.

Solistit olivat myös kaikki muut todella taitavia. Minä en esitä olevani oopperan ammattilainen, koska en ole, joten osaan sanoa vain, että kuulosti erittäin kauniilta. Yleisössä edessäni olevalla rivillä pyyhittiin kyyneleitä monessa paikassa oopperaa.  Lavalla nähtiin paljon oululaisosaamista. Kuorossa kuullaan laulajia Oulun yliopiston sekakuoro Cassiopeiasta ja Oulun kamarikuorosta ja orkesterina on Oulun sinfonia. Mukana ovat myös Oulun ooppera sekä Oulun ammattikorkeakoulu, josta jälkimmäisestä ovat esimerkiksi koreografiat laatineet Essi Hiltunen ja Jatta Palmunen. Oopperan suositusikäraja on 7, ja se on luultavasti aika osuva. Oopperasta on kuitenkin lukutaidottoman hankala saada välillä tolkkua, sillä uskallan epäillä, että kaikki joille tarina ei ole aivan tuttu ovat välillä vilkuilleet tekstitystä ymmärtääkseen, että mitä tässä nyt on tekeillä. Siinä on myös useita hieman hurjia kohtauksia, kuten Paminan aie tehdä itsemurha, sekä paikoin kovia ääniä. En siis myöskään voi suositella kovin pienille tai muuten herkille lapsille, mutta kouluikäisille jo varmasti aivan hieno kokemus.  

Perinteisin versiointi Taikahuilusta tämä tosiaan ei ole, mutta se toimii paremmin kuin aluksi kuvittelin luettuani sanan scifi ja selattuani käsiohjelmasta kuvat, joista tosiaan tulee mieleen enemmän Tähtiportti tai Start Treck kuin Mozart. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin ooppera, jossa jo nimensä mukaisesti on taikahuilu ja paljon sadun elementtejä, joten sen siirtäminen tällaiseen ei ole liian irrallaan itse oopperasta. Kannatti mennä katsomaan ensimmäisenä oopperana. 

Ticketmasterin mukaan näytökset on jo loppuunmyyty tai lippuja on ainakin hyvin vähän jäljellä, joten jos haluat tämän nähdä, niin täytyy olla hyvin nopeana lippukaupoilla ja pitää silmällä peruutuspaikkoja.

Hei vaan pitkästä aikaa

Oho, tässähän on vierähtänyt jo hyvä tovi. Lähes vuosi. Niin se aika menee, kun eksyy töihin. 😬 Instan puolella seuraavat tietävätkin, että olen tehnyt viimeisen vuoden paljon open sijaisuuksia samalla, kun olen opiskellut. Ja tietysti tilausneuleita. Ja gradua. Viime keväänä päätoimitin Rattoradiota, enkä ehtinyt oikein päivitellä tänne enää keväällä mitään. Kesällä ei ollut oikeastaan mitään sanottavaa. Olin kotona ja kirjoitin esseitä enkä oikeastaan poistunut kuin kauppaan. Syksyllä olenkin ollut töissä ja koettanut rämpiä opintoja eteenpäin samalla. Nyt aloitin sellaisen projektin, että oksat pois. Iltapuku viidessä viikossa. Haluan dokumentoida sen vaiheet tännekin. Kyseessä on siis Armoniasta tehty puku helmikoristein. Puikot muistuttavat enemmän hammastikkuja... Lisänä tähän teen edelleen sitä gradua ja opiskelen. Valmistuminen olisi edessä huhtikuussa. Palaan pian päivittelemään kuvia, kunhan se on siinä vaiheessa, että kehtaan laittaa nettiin sovitus kuvan. Muissa asioissa: ostin joulukuussa juoksumaton ja ylitin viime vuoden lupaukseni tehdä 4 jämälankatyötä. Tein niitä 7 ja lankakoppa keveni kolmisen kiloa. 😁 Muuten minä olen ollut lähinnä töissä. Alkaa vähitellen tulla rutiinia opettamiseen, kun olen saanut tehdä sitä ilahduttavan paljon.

Ensi-ilta: Billy Elliot

Heipä hei taas!

Oulussa sai ensi-iltansa Billy Elliot, joka on varmasti kaikkien musikaalinystävien bucket list näytelmä. Se on pyörinyt Lontoossa vuodesta 2005 ja Suomessakin useassa teatterissa. Nyt Oulussa saatiin siitä ihan oma versio. Minä en harmillisesti Lontoossa ehtinyt katsomaan sitä, mutta uskallan väittää, että tämä suomenkielinen versio ei jää kakkoseksi alkuperäiselle. 

Tarina on varmasti monelle tuttu, sillä tästähän on olemassa myös elokuva, mutta otetaanpas kertauksena. Billy Elliot on kaivostyöläisen poika, joka haluaisi tanssia balettia. Valitettavasti pieni, lakkoileva kaivoskaupunki vuonna 1984 ei ollut otollisin paikka tällaiselle haaveelle. Pojista piti kasvaa miehiä ja Billyn isäkin halusi pojan ennemmin nyrkkeilevän ja kasvavan kunnon mieheksi. Billy kuitenkin kapinoi, käy salaa balettitunneilla ja alkaa tavoitella unelmaansa, jolla hän pääsisi pois kaupungista, jonka kohtalo näyttää synkältä. 

Ajallisesti näytelmä sijoittuu siis vuoden 1984-1985 kaivostyöläisten vuoden kestäneeseen lakkoon, jolla kaivosten työntekijät vastustivat Margaret Thatcherin hallinnon ajamaa kaivosten sulkemista ja hiilen tuontia ulkomailta. Samaan aikaan Britannia koetti toipua lamasta ja homous oli luokiteltu sairaudeksi. Ei siis ideaalinen aika olla poika, joka haluaa tanssia balettia. 

Oulun teatteri – Billy Elliot. Kuvassa mm. Juho Uusitalo, Aki Pelkonen ja Tuomo Tolvanen. Kuva Kati Leinonen.

Mutta se kertauksesta. Mennäänpäs itse näytelmään. Näytelmässä tapahtuu paikoin enemmän kuin yleisöstä ehtii nähdä. Lavalla pyörii yhtä aikaa kaivosmiehiä, poliiseja ja pieniä ballerinoja. Vauhtia ei todellakaan puutu. Musiikit ovat Elton Johnin säveltämiä ja tyypilliseen Elton Johnin musikaalisävellysten tapaan ne ovat todella vaikuttavia. Varsinkin näytelmän viimeinen laulu Entiset kuninkaat sai vaikuttavuudessaan kylmät väreet aikaan. 

Me osuimme ensi-iltaan, jossa Billyn roolissa nähtiin Kimi Lumme ja Michaelin roolissa Touko Hukkanen. Varsinkin Hukkanen erottui joukosta. Totesimme näytelmän jälkeen, että tästä pojasta tullaan todellakin vielä kuulemaan. Aivan uskomaton showmies jo noin nuorella iällä ja hän otti lavan haltuun ammattilaisen ottein. Kaikki lapsinäyttelijät olivat todella taitavia, mutta varsinkin Hukkasen suoritus Michaelina nousi esiin. 

Oulun teatteri – Billy Elliot. Kuvassa Touko Hukkanen. Kuva Kati Leinonen.

Näytelmässä kielenkäyttö on vähintäänkin värikästä, mutta vaikka kyseessä ovat lapset se ei tunnu mitenkään päälle liimatulta tai epäsopivalta. Se sopii näille hahmoille, jotka ovat kyllästyneet pieneen kaupunkiin ja aikuisten ongelmiin, jotka tulevat heidänkin elämiinsä. Lapsissa heijastuu elämän moninaisuus, he kiroilevat, kapinoivat ja kokeilevat rajojaan samalla, kun aikuiset taistelevat omien ongelmiensa kanssa. Rosoisuudesta huolimatta näytelmä on myös koskettava. Se tuo esille äitinsä menettäneen pojan kipuilun oman itsensä kanssa ja hatarasti kokoon kursitut perhesuhteet. 

Ei ole ihme, että näytelmä on Lontoossa pyörinyt jo pian 20 vuotta. Vaikka se sijoittuu tiettyihin vuosiin, itse tarina on ajaton ja kaiken ikäiset saavat siitä irti jotakin. Oulussa näytelmässä nähdään paikallisia lapsia ja melkoisen monta lahjakasta lasta yhteen kaupunkiin näkyy mahtuvan. Lavastuksen osalta teatterilla on taas tehty pieniä ihmeitä. Lavasteet muuntuvat tarpeen mukaan näppärästi Billyn kodista tanssistudioksi ja takaisin teatterin taialla. 

Tämä on näytelmä, joka kaikkien musikaalifanien tulisi nähdä ainakin kerran ja väitän, että Oulun versio on hyvä vaihtoehto. Kielenkäytön vuoksi näytelmää ei voi suositella aivan perheen pienimmille, mutta kouluikäisten kanssa sen voinee jo käydä katsomassa. 

Lippuja saa tuttuun tapaan suoraan teatterilta tai Ticketmasterista hintaan 48,50€ / 44€ / 35€