Tupla ensi-ilta: Kuolema Venetsiassa ja Pienen hauen pyydystys

Oikein hyvää hiihtoloman viimeistä iltaa.  Näin loman lopuksi on hyvä taas puhua hieman teatterista. Tänä viikonloppuna ensi-iltansa sai jopa kaksi näytelmää Thomas Mannin romaaniin pohjautuva Kuolema Venetsiassa ja Juhani Karilan romaaniin pohjautuva Pienen hauen pyydystys.  Tämän julkaisu viivähti näemmä yöhön saakka, sillä toisen näytelmän vuoksi piti kaivaa hyllystä esiin muutama suomalaisen mytologian keskeinen teos ja palautella mieleen mitäs nämä olennot nyt olivatkaan. Siitä lisää myöhemmin. Kumpikin ensi-ilta esitettiin täydelle salille ja tunnelma oli varsin mainio. Tuttujakin näkyi. Mutta mennäänpä asiaan. 

Kuolema Venetsiassa

Tämän näytelmän tarina tuskin hirveästi esittelyjä kaipaa, sillä kirja ilmestyi yli 100 vuotta sitten, mutta kerrataan lyhyesti. Elämäänsä kyllästynyt kirjailija Gustav Von Aschenbach päättää suorittaa pienen irtioton, ja matkustaa lomalle Venetsiaan juuri, kun kolerapandemia on puhkemassa. Hän kohtaa siellä nuoren pojan, josta tulee hänen kaukaa ihailtava muusansa. Von Aschenbach saa tietää pandemiasta, mutta päättää ettei lähde, tai edes kerro ihailemansa pojan perheelle tästä vaanivasta uhasta. Teoksen nimi jo kertookin mihin tämä kaikki päättyy. Ennen koronapandemiaa olen aina pitänyt tätä kohtaa romaanissa epäuskottavana, koska eihän nyt kukaan jää tuntemattoman henkilön vuoksi vaarantamaan itseään tai jätä kertomatta muille, että nyt olisi tilanne päällä vain, koska siitä on heille jotakin henkilökohtaista hyötyä. Nykyään tiedän, että tämä on ehkä kirjan todenmukaisin asia. Ihmiset ovat juuri niin päättömiä. 

Oulun teatteri - Kuolema Venetsiassa. Kuvassa Tuula Väänänen, Merja Pietilä, Miika Alatupa, Anne Pajunen ja Pentti Korhonen. Kuva: Janne-Pekka Manninen

Näytelmä oli aluksi jokseenkin sekava, mutta kun ymmärsi, että Von Aschenbachin (Pentti Korhonen) ajatukset tuodaan ilmi kloonien muodossa se muuttui ymmärrettäväksi. Lavalla on välillä jopa neljä Aschenbachia, jotka käyvät keskustelua siitä mitä hänen päässään liikkuu. Välillä ne ovat sisäistä monologia, välillä vain irrallisia, toisiaan seuraavia ajatuksia, jotka vuorottelevat, havainnoivat ja piinaavat isäntäänsä. Tarina kerrotaan myös hyvin romaanimaiseen tyyliin kuvailemalla mitä hahmot tekevät ja mitä he näkevät ja aistivat. Dialogi on tässä näytelmässä lopulta hyvin pienessä roolissa, minä sopii kyllä näytelmään erittäin hyvin. Jossain määrin se kuitenkin tekee tarinasta aika jäykän. Toisaalta, jäykkä on päähenkilökin, eli se ei välttämättä ole huono asia.

Näytelmässä isossa roolissa on myös tanssi ja kehollisuus. Pitkiä pätkiä kuluu ilman, että kukaan sanoo mitään ja tunteet ja tapahtumat ilmaistaan tanssilla. Ohjaajana toimiikin koreografina tunnettu Carl Knif. Jos pidät nykytanssista on tämä juuri sopiva näytelmä. Jos taas et pidä tanssista ja se on mielestäsi epämääräistä heilumista, voit jo ennalta varautua, että tässä sitä on. Paljon. Minä en ole tanssija tai tiedä siitä juurikaan, joten en osaa analysoida tätä puolta tämän enempää. Se oli tanssia ja olihan se ihan hienoa. 

Oulun teatteri - Kuolema Venetsiassa. Kuvassa Miika Alatupa ja Pentti Korhonen Kuva: Janne-Pekka Manninen

Lavastus näytelmässä on hyvin minimalistista ja tilaa annetaan liikkeelle ja ilmaisulle. Valojen ja varjojen avulla luodaan erilaisia tunnelmia seesteisestä aamupäivästä rannalla aina koleran runtelemaan kaupunkiin. Ne sekä korostavat koreografiaa, että kertovat omanlaistaan tarinaa. Puvustuksessa on pysytty uskollisena aikakaudelle ja paikalle. 

Näytelmä on omanlaisensa kuvaus juuri siitä, miten paikalleen jämähtäminen ahdistaa, koska aika kuluu riippumatta siitä teemmekö jotain mielekästä vai istummeko nojatuolissa miettimässä, että jotain pitäisi tehdä, mutta mitä. Ajoittain liike pyörii paikallaan olevan Von Aschenbachin ympärillä ja samalla usein suoritetaan loikkaus ajassa. Maailma liikkui, hän seurasi sen liikettä. Koko näytelmän ajan hän on pitkälti tarkkailija. Hän seuraa puolalaisperhettä ja heidän poikaansa ja ajelehtii ajan virran mukana. Aika on armoton ja kuluu halusi sen kuluvan tai ei ja lopulta oma kuolevaisuutensa on kohdattava.

Tästä näytelmästä on vielä mainittava, että lavalla nähdään Tuula Väänänen, joka on ehdolla vuoden teatterinäyttelijäksi roolistaan näytelmässä En päässyt Juliaksi.

Pienen hauen pyydystys

Jos Kuoleman Venetsiassa kanssa olin jokseenkin välinpitämätön, niin tätä näytelmää minä rakastin. Tämä on yksinkertaisesti ihana. Pieni myyttitutkijan sieluni oli haltioissaan. Lavalle marssitettiin joukko suomalaisen ja saamelaisen mytologian hahmoja kuten näkki, peijooni ja hattara. Näitä harvemmin näkee yhtään missään. Maan väki on ehkä parasta mitä kansallisperinteellämme on meille tarjota ja tämä näytelmä toi niitä esiin aivan uskomattoman hienolla tavalla. Koetan olla kirjoittamatta tästä esseetä, sillä ette te ole täällä mytologialuennon vuoksi. Tai jos olette, ilmoittakaa se kommenteissa ja teen asiasta erillisen postauksen. Lyhyet kuvaukset olennoista ovat tekstin lopussa.

Oulun teatteri – Pienen hauen pyydystys. Kuvassa Henri Halkola, Asta Sveholm, Jaana Kahra ja Ella Lahdenmäki. Kuva Kati Leinonen.

Otetaanpas lyhyt tiivistelmä juonesta, että tiedätte missä mennään. Pienen hauen pyydystyksessä asian ydin on kirous, jonka vuoksi Elinan (Asta Sveholm) on joka vuosi nostettava hauki lammesta. Näkki (Juho Uusitalo) on muuttanut kyseiseen lampeen ja Elinan on hierottava sopimus toisen mystisen hahmon Moukku-Ollin (Henri Tuominen) kanssa, jotta Näkki voidaan häätää. Mukana on myös Elinaa pidättämään tullut komisario Janatuinen (Ella Lahdenmäki) ja hänen mukaansa lyöttäytynyt metsän henki, peijooni. Soppaa hämmentää myös joukko kyläläisiä ja pari noitaa, joista toinen on jo pahasti höpertymässä ja toinen manan majoilla.  

Mutta miksi se hauki sitten pitää pyydystää? No... Hauella on uskottu olevan yhteys manalaan. Se ui maailmojen väliä ja vie sieluja mennessään. Hauen suoleen joutunutta ei väkevinkään tietäjä enää nosta. Se on lopullinen kohtalo. Elinan kohtalo, jos hän ei nosta haukea kerran vuodessa ennen kuin hauki vie hänet. Hauki on suomalaisessa mytologiassa niin voimakas, että jopa sen syntysanat tiedetään aivan kuten karhunkin. Kun karhu syntyi Otavan olkapäillä, syntyi hauki hampun siemenen venyessä pyhässä virrassa tuulen tuudittamassa pyörteessä.

Näytelmän dialogi on pohjoisen asukkaille hyvin tuttua. Murre tuo näytelmän lähelle katsojiaan, sillä siellä vilisee Oulun murteestakin tuttuja piirteitä ja hassuhkojen maalaissetien keskustelun kulku on tuttua pikkukylien asukkaille. Kun jotain tapahtuu, se kerrotaan kavereille juurta jaksaen kahvikupposen ääressä. Kyläläisiä ei hätkäytä mikään toisin kuin komisario Janatuista. Asukkaat ovat tottuneet siihen, että metsässä asuu peijooneita ja laskevat kauanko on viimeisen Raitajalan näkemisestä. Kaupunkilaispoliisi Janatuinen on kaikesta ihmeissään, mutta päättää lopulta uskoa silmiään ja todeta, ettei kannata inttää vastaan vaan ottaa peijooni ajelulle. 

Näytelmä on jälleen toteutettu yhteistyössä OSYK:in kanssa ja nuoret näyttelijät tuovat näytelmään oman ulottuvuutensa. He luovat kehoillaan hirviöitä, illuusioita ja vievät tarinaa eteenpäin. Heillä on monia eri rooleja ja heidän työnsä vaatii täsmällistä ajoitusta, jotta illuusiot toteutuvat. Heidän ansiostaan hirviö tuntuu olevan joka puolella yhtä aikaa. Valoilla, varjoilla ja savulla tätä vaikutelmaa monikätisestä ja äänisestä oliosta vielä korostetaan. Paikoittain näytelmä on jopa hieman kauhumainen, kun varjoista lipuu lavalle olio, jota ei aivan näe, mutta jonka läsnäolon aistii. En löytänyt näytelmälle ikäsuositusta, mutta tämä on oikeasti välillä aika jännä äänien, valojen, savun ja kauhuelementtien kanssa, eli en aivan hirveän herkän lapsen kanssa ehkä menisi katsomaan. Myös kielenkäyttö on melkoisen värikästä.

Väkiyön kuvaus sai näin aikuisella kauhuleffojen ystävälläkin karvat nousemaan pystyyn, sillä kyseisen yön olemus oli saatu tuotua esiin erittäin hyvin. Väkiyö on nimensä mukaisesti yö, jolloin väki (pääosin kalman väki eli kuolleet) nousevat vaeltamaan. Juhannus on yksi tunnettu väkiyö, sillä juhannusyössä itsessään on vanhojen uskomusten mukaan voimakasta taikaa. Kun kalman väki normaalisti on vaarattomia henkiolentoja, on niillä tuona yönä voima viedä eläviä mukanaan Tuonen maille. Valoilla, puvustuksella ja nuorten heittäytymisellä hiiden väki nousi lavalle yhtä pelottavana kuin sen kuuluukin olla. 

Oulun teatteri – Pienen hauen pyydystys. Kuvassa Henri Tuominen. Kuva Kati Leinonen.

Lavastuksen puolesta tämä näytelmä on mahdollisesti isoin näkemäni. Liikkuvia osia on hirveästi mutta jotenkin ne toimivat saumattomasti. Koko lava on käytössä ja tapahtumia on hieman joka nurkalla. Visuaaliseti näytelmä on hyvin fantasiamainen. Siitä tulee paikoin mieleen Game of Thronesin maailma ja Näkin viimeisessä kohtauksessa on jopa jotakin tolkienmaista. Tai vähintäänkin Peter Jacksonin Taru sormusten herramaista. Siitä tulee jollain tasolla mieleen Gandalfin ja Sarumanin yhteenotto Rautapihan Orthang-tornin huipulla. Kaksi voimakasta hahmoa ottaa yhteen, mutta mikä on lopputulos? No kirjan lukeneet tietävät, teitä muita en spoilaa miten tämä kaikki päättyy.

Oulun teatteri – Pienen hauen pyydystys. Kuvassa Ella Lahdenmäki ja Sami Lalou. Kuva Kati Leinonen.

Kuten jo aiemmin mainitsin nautin suunnattomasti maagisesta realismista, jota teos tarjoaa. Tässä ollaan oltu suurimmaksi osaksi todella uskollisia mytologialle. Minun, ja uskoisin, että koko muunkin yleisön suosikki oli peijooni, joka rehellisyyden nimissä ei ole mytologisen esikuvansa kaltainen. Se ei halua olla. Peijooni on saamelaisen mytologian olio, joka liitetään kuolemaan. Se ei kuitenkaan ymmärrykseni mukaan varsinaisesti ole paha. Se on maan väkeä ja jokseenkin ilkikurinen ja vaikeuttaa asioita. Tämä peijooni muistutti pitkähäntäistä ja sarvekasta karhua, jolla on kultaisen noutajan luonne. Se on yksinkertaisesti valloittava olio. Se ei halua mitään pahaa, se vain haluaa osallistua ja paljastuukin varsin eteväksi apuriksi. Se ei myöskään halua asua kaltaistensa kanssa metsässä, vaan se haluaa olla ehta kaupunkilaispeijooni.

Näkki kuvataan usein jonakin epämääräisenä vesihirviönä, mutta tässä se oli kuvattu jopa hieman Game of Thronesin valkoisen kulkijan kaltaisena. Kylmä, vaarallinen ja huokui pahuutta, mutta oli silti todella elegantti ja sulavasti liikkuva. Näkki on suomalaisen mytologian vedenhenki, joka ottaa sen muodon, jonka arvelee katsojaa miellyttävän ja lumoaa kuulijan valtaansa. Se osaa olla ilkikurisen lisäksi myös julma ja pitkävihainen. Tässä teoksessa se toimi antagonistina, joka esti Elinan hauen kalastuksen.  Näkin kaltaisia hahmoja tunnetaan lähes jokaisessa kulttuurissa, jossa vesi on vahvasti läsnä. Kuten suomalaiselle mytologialle on ominaista, veden väki on voimakkainta, sillä vesi jo elementtinä voi olla kuolettava. Näkki houkuttaa uhrinsa lähelle esiintymällä ihmisenä ja paljastaa todellisen luontonsa vetää uhrinsa pinnan alle, kun on jo myöhäistä. Näytelmässä Näkki pitää kuitenkin todellisen muotonsa ja Elina ja muut päähenkilöt tietävät kenen kanssa ovat tekemisissä. Näkki ei yritä huijata heitä, se on rehellinen, että aikoo tappaa, jos he eivät poistu.  

Hattara oli hauska yllätys näin kirjaa lukemattomalle. Se on yksi suomalaisen mytologian olioista, johon harvemmin törmää. Hattara on riivaajahenki, josta vanhan runon mukaan edes jumala ei tiedä miten se hallitaan. Hattara on voimakas ajattara; paha naishenki tai jopa demoniksi kuvattu. Ajattara, eli hattara, on metsämiehiä ja muita kulkijoita harhaan johtava olio, jonka ainoa halu on tehdä pahaa. Sen hallinta ja vangitseminen on vaikeaa ja vaatii väkevän tietäjän. Tässä hattara on hahmoton kunnes ottaa jonkin olion haltuunsa. Sitten se saavuttaa voimansa ja muuttuu vaaralliseksi, sillä sen hallussa on isäntäolennon ruumis. Sen vangitseminen vaatii pari noitaa ja taikakeinoja. 

Meteli tunnetaan myös nimellä jatuli. Ne ovat pohjoisen versio jättiläisistä, joiden alkuperä saattaa olla saamelaisessa jiehtanas jättiläistarustossa. Ne ovat tarujen mukaan siirtyneet ihmisasutuksen levitessä yhä pohjoisemmaksi ja joko hävinneet tai muuttuneet hiidenväeksi.

Myös Moukku-Ollille löytyy tarina. Tarinan mukaan 50-luvulla joukkoa koulupoikia kairavuopiossa oli alkanut kiinnostaa tarina kirkkomaahan hautaamattomasta rengistä, Ollista. He olivat lähteneet Manolaissaareen etsimään hautaa ja tarina kertoo, että se oli löytynytkin. Pojat olivat omien sanojensa mukaan kuulleet kuorsausta ja paenneet. Tästä syntyi tarina, jonka mukaan Moukku-Olli elää saarella yhä.

Raitajalkaa internet ei tunne ja minäkään en ole siitä ennen kuullut, joten se lienee kirjailijan oma luomus.

Lippuja kumpaankin näytelmään näkyy edelleen olevan saatavilla. Tuttuun tapaan ne myydään suoraan teatterin omassa lippupisteessä ja Ticketmasterissa.

Lähteitä

Moukku Ollin tarina: https://www.kairavuopiolainen.fi/440370808

Hauen synty: https://valittujasanoja.blogspot.com/2011/06/hauen-synty.html

Ensi-ilta: Billy Elliot

Heipä hei taas!

Oulussa sai ensi-iltansa Billy Elliot, joka on varmasti kaikkien musikaalinystävien bucket list näytelmä. Se on pyörinyt Lontoossa vuodesta 2005 ja Suomessakin useassa teatterissa. Nyt Oulussa saatiin siitä ihan oma versio. Minä en harmillisesti Lontoossa ehtinyt katsomaan sitä, mutta uskallan väittää, että tämä suomenkielinen versio ei jää kakkoseksi alkuperäiselle. 

Tarina on varmasti monelle tuttu, sillä tästähän on olemassa myös elokuva, mutta otetaanpas kertauksena. Billy Elliot on kaivostyöläisen poika, joka haluaisi tanssia balettia. Valitettavasti pieni, lakkoileva kaivoskaupunki vuonna 1984 ei ollut otollisin paikka tällaiselle haaveelle. Pojista piti kasvaa miehiä ja Billyn isäkin halusi pojan ennemmin nyrkkeilevän ja kasvavan kunnon mieheksi. Billy kuitenkin kapinoi, käy salaa balettitunneilla ja alkaa tavoitella unelmaansa, jolla hän pääsisi pois kaupungista, jonka kohtalo näyttää synkältä. 

Ajallisesti näytelmä sijoittuu siis vuoden 1984-1985 kaivostyöläisten vuoden kestäneeseen lakkoon, jolla kaivosten työntekijät vastustivat Margaret Thatcherin hallinnon ajamaa kaivosten sulkemista ja hiilen tuontia ulkomailta. Samaan aikaan Britannia koetti toipua lamasta ja homous oli luokiteltu sairaudeksi. Ei siis ideaalinen aika olla poika, joka haluaa tanssia balettia. 

Oulun teatteri – Billy Elliot. Kuvassa mm. Juho Uusitalo, Aki Pelkonen ja Tuomo Tolvanen. Kuva Kati Leinonen.

Mutta se kertauksesta. Mennäänpäs itse näytelmään. Näytelmässä tapahtuu paikoin enemmän kuin yleisöstä ehtii nähdä. Lavalla pyörii yhtä aikaa kaivosmiehiä, poliiseja ja pieniä ballerinoja. Vauhtia ei todellakaan puutu. Musiikit ovat Elton Johnin säveltämiä ja tyypilliseen Elton Johnin musikaalisävellysten tapaan ne ovat todella vaikuttavia. Varsinkin näytelmän viimeinen laulu Entiset kuninkaat sai vaikuttavuudessaan kylmät väreet aikaan. 

Me osuimme ensi-iltaan, jossa Billyn roolissa nähtiin Kimi Lumme ja Michaelin roolissa Touko Hukkanen. Varsinkin Hukkanen erottui joukosta. Totesimme näytelmän jälkeen, että tästä pojasta tullaan todellakin vielä kuulemaan. Aivan uskomaton showmies jo noin nuorella iällä ja hän otti lavan haltuun ammattilaisen ottein. Kaikki lapsinäyttelijät olivat todella taitavia, mutta varsinkin Hukkasen suoritus Michaelina nousi esiin. 

Oulun teatteri – Billy Elliot. Kuvassa Touko Hukkanen. Kuva Kati Leinonen.

Näytelmässä kielenkäyttö on vähintäänkin värikästä, mutta vaikka kyseessä ovat lapset se ei tunnu mitenkään päälle liimatulta tai epäsopivalta. Se sopii näille hahmoille, jotka ovat kyllästyneet pieneen kaupunkiin ja aikuisten ongelmiin, jotka tulevat heidänkin elämiinsä. Lapsissa heijastuu elämän moninaisuus, he kiroilevat, kapinoivat ja kokeilevat rajojaan samalla, kun aikuiset taistelevat omien ongelmiensa kanssa. Rosoisuudesta huolimatta näytelmä on myös koskettava. Se tuo esille äitinsä menettäneen pojan kipuilun oman itsensä kanssa ja hatarasti kokoon kursitut perhesuhteet. 

Ei ole ihme, että näytelmä on Lontoossa pyörinyt jo pian 20 vuotta. Vaikka se sijoittuu tiettyihin vuosiin, itse tarina on ajaton ja kaiken ikäiset saavat siitä irti jotakin. Oulussa näytelmässä nähdään paikallisia lapsia ja melkoisen monta lahjakasta lasta yhteen kaupunkiin näkyy mahtuvan. Lavastuksen osalta teatterilla on taas tehty pieniä ihmeitä. Lavasteet muuntuvat tarpeen mukaan näppärästi Billyn kodista tanssistudioksi ja takaisin teatterin taialla. 

Tämä on näytelmä, joka kaikkien musikaalifanien tulisi nähdä ainakin kerran ja väitän, että Oulun versio on hyvä vaihtoehto. Kielenkäytön vuoksi näytelmää ei voi suositella aivan perheen pienimmille, mutta kouluikäisten kanssa sen voinee jo käydä katsomassa. 

Lippuja saa tuttuun tapaan suoraan teatterilta tai Ticketmasterista hintaan 48,50€ / 44€ / 35€

Ensi-ilta: Tahto

Erittäin hyvää lauantaita ja pyhäinpäivää hyvät lukijat. Taas olisi aika teatterijutuille. Perinteiseen tapaan kipitin eilen Oulun teatterille pimeän ja sateisen Oulun keskustan halki, ja teatterin valot ja lämpö olivat taas kutsuvat. Ihan alkuun vielä kerran teatterille kiitokset kutsusta.

Aina Bergrothin kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrénin ohjaama Tahto-näytelmä pohjautuu Pekka Holopaisen samannimiseen teokseen, joka avaa hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisen  uraa ja elämää kulissien takana. Itse en ole kirjaa lukenut, joten en voi ottaa kantaa miten paljon teos on matkalla romaanista lavalle muuttunut ja painottaako se jotakin osa-aluetta enemmän kuin elämäkerta. 

Tähän alkuun haluan sanoa, että minä en seuraa hiihtoa. Saarinen, Kuitunen ja muut suomalaisen huippuhiihdon nimet ovat minulle nimiä, jotka olen kuullut, ja tiedän hiihdosta sen, että siihen tarvitaan sukset (mielellään voidellut), kaveria ei saa huitoa sauvalla ja tarkoitus on olla maalissa ensimmäisenä. Teksti tulee olemaan melko lyhyt ja ytimekäs, sillä en halua spekuloida ja maalailla liikaa silloin, kun kyseessä on oikean ihmisen elämä. 

Oulun teatteri – Tahto. Kuvassa Maija Andersson, Timo Pesonen ja Pia Andersson, kuva Kati Leinonen.

Näytelmä maalaa kuvan Aino-Kaisa Saarisesta (Maija Andersson) henkilönä, joka ei anna ilkeiden kielten tai muiden vastustuksen estää itseään ja tuo esiin sen, että hänet on laitettu elämässään aina kilpailuasetelmaan jopa siskonsa kanssa. Kilpailu ja tavoitteellisuus ovat tärkeitä ja mitään ei tehdä puolitehoilla. Tämä lapsuudesta nouseva kilpa-asetelma siskoa vastaan kantaa hänen uransa läpi ja toimii jonkinlaisena alustana, josta ponnistaa. Aina voi olla parempi, kerätä 100 marjaa enemmän ja juosta tai hiihtää sekunnin nopeammin kuin joku muu. Sitkeys on usein toistuva termi.

Kuten kirjan alaotsikko Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot antaa ymmärtää on myös näytelmässä kaksi puolta. On hiihtäjä Aikku Saarinen ja henkilö Aino-Kaisa Saarinen. Näistä ensimmäinen on ensisijaisesti urheilija, joka kulkee määrätietoisesti kohti unelmaansa muiden ja oman kehon vastustuksesta huolimatta, ja pyrkii pois toisen hiihtäjän Virpi Kuitusen (Susanna Pukkila) varjosta seisomaan yksin maailman huipulla. Toinen koettaa olla tytär, vaimo, sisko ja äiti huippu-urheilun ja kameroiden paineessa ja kokee ajoittain epävarmuutta siitä, tuleeko tästä yhtään mitään. Taustalla tukevat ja väliin epäilevät vanhemmat, sisko ja mies, jotka eivät aina ymmärrä miksi hänen täytyy hiihtää, ja eikö olisi parempi vain opiskella joku ammatti. Sisäisenä äänenä kyseenalaistamassa kaiken mielekkyyttä nähdään 80-luvun Andre Agassi (Antti Launonen). Näytelmä kuvaa ammattiurheilijan elämää realistisesti kaikkine ala- ja ylämäkineen ja miten jopa yksilölajissa ei oikeasti pärjää yksin.

Tahto pureutuu myös Saarisen ja Virpi Kuitusen väleihin ja Kuitunen onkin näytelmän yksi tärkeimpiä henkilöitä. Heidän kilpailuasetelmansa on suomalaisessa hiihdossa hyvin tunnettu asia ja heidän välisensä kulisseissa puhaltanut hyinen tuuli käydään läpi lavalla. Saarinen kuvaa Kuitusta kirjassa esikuvakseen, johtajakseen, latistajakseen, unettomien öidensä lähteeksi ja mörökseen. Hän on aina hieman edellä ja hänen voittamisensa vaikuttaa mahdottomalta ja kaksikon välit ovat hyvin myrskyisät. 

Näytelmä käy tietysti läpi myös suomalaiselle hiihdolle merkityksellisiä hetkiä ja skandaaleja. Näistä saisi varmaan enemmän irti, jos on aikoinaan kiinnittänyt niihin huomiota. Minulla ei esimerkiksi ollut aavistustakaan Suomen hiihtomaajoukkueen väleistä, tai oikeastaan käsitystä mitä Lahdessa tapahtui vuonna 2001. En seurannut hiihtoa ja Lahden kisojen aikaan olin 7-vuotias, joten muistikuvat ovat hatarat. Toki se on minunkin mieleeni jossakin mittakaavassa piirtynyt, kuten varmaan kaikkien suomalaisten, sillä siitä puhuttiin kansallisena häpeänä ja kehdataanko tässä enää naamaamme näyttää missään kisoissa. 

Näytelmä oli jälleen toteutettu erittäin hienosti. Suuren näyttämön kapasiteettia on hyödynnetty ja lavan pyörivä osio toimi kätevästi hiihtolatuna, kun tila muuten on rajattu, mutta näytelmässä keskeisenä osana on hiihto. Näytelmä myös yhdisti videota perinteiseen lavalla tapahtuvaan näyttelemiseen ja esimerkiksi dramatisoinnit pressitilaisuuksista heijastettiin erittäin hienosti muotoillulle valkokankaalle, joka ei näytä ollenkaan valkokankaalta. 

Lavalla nähtiin myös uusia tulokkaita Oulun Suomalaisen Yhteiskoulun lukiosta. OSYK on hyvin taidepainotteinen lukio, jossa voi esimerkiksi opiskella teatteria ja roolituksessa oli mukana muutama nuori näyttelijä. Kaikilla heillä oli useampia rooleja. Kaksosia Aino-Kaisaa ja Maija-Siskoa lapsina näyttelivät Adele Okkonen ja Maria Suopajärvi, toimitsijana ja baarityöntekijänä oli Kain Annunen, hiihtäjä Riikka Sirviön roolissa nähtiin Riina Keskitalo, Sami Jauhojärvenä oli Eeli Jurvelin ja valmentaja Ismo Hämäläisenä Aatu Ahonen.  

Oulun teatteri – Tahto. Kuvassa Adele Okkonen, Maria Suopajärvi, Salli Halkola, Maija Andersson, Aatu Ahonen, Riina Keskitalo, Kain Annunen ja Eeli Jurvelin, kuva Kaisa Tiri.

Näytelmää suosittaisin erityisesti heille, jotka seuraavat hiihtomaailmaa ja tietävät nämä henkilöt ja heidän saavutuksensa, sillä henkilökuvan ohella käydään läpi suomalaisen hiihdon historiaa. He saavat siitä varmaan irti vielä enemmän kuin me, joille hiihto käsitteenä on jotakin, joka tapahtuu tammikuussa terveellisen elämän aloittamiseen kuuluvana asiana ja hiihdämme viikon ajan perinteistä vuorohiihtoa järveä ympäri ja luovutamme, koska ei ole terveellinen, vaan aika kipeä olo. Näytelmä sopii silti myös hiihdosta tietämättömille ja itse viihdyin sen parissa kovasti. 

Lippuja saa Ticketmasterista tai suoraan teatterin myyntipalvelusta hintaan 37 € /34 € / 19,50 €. Hyvä lahja yhteiseksi tekemiseksi vaikka isälle isänpäivänä.

Kalenteritytöt ensi-ilta

Hei taas, johan siitä on ainakin viisi minuuttia kun viimeksi postasin. Teatterijutut jatkuu! Lauantaina vuorossa oli näytelmä Kalenteritytöt (ohjaus Taava Hakala, käsikirjoitus  Tim Firth, suomennos Aino Piirola).

Oulun teatteri – Kalenteritytöt. Kuvassa Riitta Toropainen, Tuula Väänänen, Anne Syysmaa, Annina Rokka, Annika Aapalahti ja Jaana Kahra, kuva © Kati Leinonen

Kyseessä on tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan perustuva näytelmä. En ole itse nähnyt kyseistä elokuvaa joten en voi verrata niitä keskenään. Olen kuitenkin ollut tietoinen kyseisestä elokuvasta ja siihen johtaneista tapahtumista. Tarina näytelmän takana on tapahtunut vuosituhannen taitteessa, kun Rylstonen naisyhdistys Pohjois-Yorkshiressa päätti alkaa kerätä varoja leukemiatutkimukselle ystävänsä ja erään jäsenen aviomiehen Johnin muistoksi ja toteutti vitsinä eläneen ajatuksensa kalenterista, joka olisi vaihtoehto perinteisille lampaille ja maisemille.

Elokuva ja näytelmä ovat muuttaneet joitakin yksityiskohtia, mutta pääasia on yhä sama. Näytelmä kertoo tarinan Knapeleyn naisyhdistyksestä, joka päättää hyväntekeväisyyden nimissä tehdä tyttökalenterin puheenjohtajansa selän takana. Komedian alta löytyy myös vakava ja surullinen puoli ja se koskettaa. Sana syöpä on läsnä, mutta se elää sopivasti huumorin varjossa. Näytelmä käsittelee aihetta siten, että se ei tunnu katsojasta epämukavalta vaikka harva siitä haluaa puhua, jos ei ole pakko. Pääasiallisesti näytelmä on kuitenkin erittäin hauska ja olin salaa iloinen, että ripsivärini on vedenkestävä.

Tapahtumat sijoittuvat Britanniaan, Yorkshiren maaseudulle. Huumori on hyvin englantilaista ja ainakin minuun se vetosi. Suomalaiseen yleisöön se vetoaa varmasti muutenkin sillä englantilainen huumori on jokseenkin samanlaista kuin suomalainen ja lisäksi se on meille hyvin tuttua vuosikymmenten TV-tarjonnan vuoksi. Huumori on hieman sarkastista ja kuivaa, mutta silti hahmojen välit ovat lämpimät ja kaikki sanotaan tarkoitamatta mitään pahaa. Huumoria revitään myös asioista, jotka saattavat olla suomalaisille vieraampia kuten maaseutunäyttelyistä ja sen etiketistä, jotka ovat siellä hieman erilaisia kuin maalaismarkkinat Suomessa ja kauppaketju Tescosta. Itseeni tämäkin upposi, sillä olen viettänyt Englannissa paljon aikaa ja Tesco oli vakiokauppani siellä asuessani, mutta nämä saattavat jäädä hieman hämäriksi jos ei ole mitään tietoa mikä Tesco on (paikallinen K-market).

Puvustus näytelmässä on taas todella onnistunut ja hahmot näyttivät Englantilaisilta. Sitä on vaikea kuvailla, mutta Englannissa paljon aikaa viettäneet tunnistavat puvustuksesta elementtejä jotka ovat kovin tuttuja. Englanti on yhä luokkiin jakautunut maa ja siellä pukeutuminenkin on usein, varsinkin Suomeen verattuna, jakautuneempaa riippuen pankkitilin saldosta. Erityisesti Chris (Annika Aapalahti) ja Celia (Tuula Väänänen) tuntuivat jotenkin hyvin tutuilta. Chris on räväkkä keskiluokkainen nainen, joka pukeutuu mielellään farkkuihin ja tennareihin ja Celia on yläluokkainen, mutta vähintään yhtä räväkkä persoona, jota ei haittaa istua piknikillä Armanin housuissa, koska ainahan voi ostaa uudet. Oikeastaan voisin hyvin kuvitella kaikki hahmot Canterburyn kaduille. Puvustuksesta näytelmässä vastaa Ulla-Maija Peltola.

Pidän tässä tarinassa myös symboliikasta. Kalenteritytöissä, sekä todellisuudessa että näytelmässä, auringonkukka on vahvasti läsnä. Auringonkukka symboloi toivoa, uskollisuutta ja iloa. Tarinan inspiroineet naiset käyttävät tänäkin päivänä julkisesti esiintyessään auringonkukkia rintapielessään. Ilmeisesti oikean elämän John kasvatti auringonkukkia ja antoi niitä ystävilleen sairastumisensa jälkeen ja toivoi, että paranee ennen kuin ne kukkivat ja siitä muodostui heidän oma symbolinsa hänen muistolleen.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin. Näytelmä on hyvin kevyttä viihdettä eikä vaadi juuri ajatustyötä. Voi vain istua ja nauttia illasta. Oikeastaan täysi vastakohta näytelmälle Isä, josta puhuin edellisessä postauksessa.

Kalenterityttöjen lippuja saa tuttuun tapaan joko teatterin lippupisteestä tai Ticketmasterista.

Liput 37 € / 34 € / 19,50 €

Isä, kun mieli pettää

Hyvää maaliskuista iltapäivää. Hillittömän opiskelurupeaman jälkeen olen palannut, sekä tänne, että teatterille. Viikonloppuna oli kaksi ensi-iltaa ja toisesta näytelmästä tulee vielä erillinen postaus heti perään.

Tämä postaus on pitkän työn tulos enkä silti osaa sanoa mitään kovin syvällistä. Kävin perjantaina taas ensi-illassa ja on sanottava, että olen pohtinut kaksi päivää mitä minä tästä osaan sanoa. Näytelmä, jonka katsoin oli Isä (ohjaus Mikko Korsulainen, suomennos Reita Lounatvuori) ja se jätti minut jokseenkin ristiriitaisiin tunnelmiin.

Isä perustuu Florian Zellerin romaaniin ja kertoo tarinan Andrésta (Timo Reinikka), joka kärsii dementiasta ja hänen tyttärestään Annesta (Elina Korhonen), joka koettaa selviytyä isänsä kanssa samalla eläen omaa elämäänsä.

Oulun teatteri – Isä. Kuvassa Timo Reinikka, kuva © Kaisa Tiri

Ihan ensiksi sanon, että jos läheiselläsi on dementia tämä näytelmä menee ihon alle ja voi olla varsin raskastakin katsottavaa. Tämä ei ole kevyt näytelmä vaan se tuo esiin sen karun todellisuuden, kun ihmisen mieli pettää. Se laskeutuu koko ajan syvemmälle sirpaleisen tajunnan syövereihin ja muuttuu synkemmäksi. Itse en tässä tilanteessa ole ikinä varsinaisesti ollut, mutta voisin kuvitella, että jos samojen asioiden kanssa painii tämä ei välttämättä ole aivan helpoimmasta päästä katsoa ja käsitellä. Toisaalta se voi toimia jonkinlaisena vertaistukena. Muuten tämä on kyllä ajatuksia herättävä näytelmä ja suosittelen sitä vahvasti.

Näytelmä tuo hyvin esiin sen, millaista se voi olla, kun muisti pettää. Se hyppii ajasta toiseen ja on rakenteeltaan sirpaleinen. Kohtausten järjestyksessä ei välillä ole logiikkaa, ikään kuin välistä puuttuisi pala ja juuri kun katsoja luulee tietävänsä mitä tapahtuu käy ilmi, että oikeasti ei ole kartalla. Voisin kuvitella, että tämä on myös se tunne, kun ei muista mitä on juuri tapahtunut ja kaikki tuntuu oudolta. Tietyllä tavalla ahdistavaa. Tätä ei voi seurata aivot narikassa vaan se vaatii aktiivista aivotyöskentelyä, jotta ymmärtäisi edes suunnilleen mitä täällä tapahtuu. 

Sävyltään näytelmä on synkeä. Välillä tunnelma kevenee, mutta voisin kuvitella, että oikeassa elämässä nämä hetket olisivat enemmän sarjassa "nauran etten itkisi" ja pohjautuvat siihen, että  fiktion ja faktan raja hämärtyy sairaassa mielessä. Näytelmän edetessä kohtaukset muuttuvat pirstaleisemmiksi samaa tahtia kun Andrén ymmärrys maailmasta muistoineen häviää ja hänen käytöksensä muuttuu. Andrén maailmassa kaikki on sekavaa, mutta yksi kiintopiste siinä on. Hänen rakas kellonsa on sentään ranteessa ja tuo turvaa kaaokseen. Katsoja viedään dementoituneeseen ja irrationaaliseen mieleen sen sijaan, että sitä seurataisiin sivusta jonkun toisen näkökulmasta. Näytelmä kattaa parissa tunnissa usean vuoden etenemisen, mutta dementialle tyypilliseen tapaan se ei ole kronologista ja André elää välillä mennessä ja välillä nykyisyydessä mikä tuo näytelmään aivan omanlaisensa rakenteen. 

Lavastus näytelmässä toimii hyvin. Samoilla yksinkertaisilla elementeillä saadaan luotua monta eri tilaa ja tämä pieni muuttuminen lisää osaltaan myös sitä lievää hämmennystä jota katsojakin tuntee, koska ei ole ihan täysin varmaa missä ajassa ja missä paikassa ollaan. 

Pidin näytelmästä, mutta toisaalta se oli myös vähän masentava. En lähtenyt teatterista tapani mukaan sillä mielellä, että olipas kivaa viihdettä vaan hieman hämmentyneenä ja pohtien mitä minä juuri näin. Väliajalla kuuntelin ihmisten puheita ja moni tuntui keskustelevan melko vakavahenkiseen sävyyn ja miettivän onkohan se oikeasti jotain tällaista ja olisipa kamalaa, jos mieli vain heittäisi toimimasta eikä itse edes tajuaisi sitä. Samat ajatukset olivat omassakin mielessäni. 

Päätän tämän raportin tähän, koska en oikeastaan osaa sanoa tästä mitään tämän järkevämpää. Näytelmänä erittäin hyvä ja pidin siitä ja roolisuoritukset olivat todella taitavia, mutta tämä näytelmä onnistui hämmentämään. Suositan kuitenkin katsomaan tämän, vaikka se ei sitä keveintä viihdettä olekaan. 

Liput Isään ovat saatavilla tuttuun tapaan suoraan teatterilta tai ticketmasterista hintaan 31 € / 28,50 € / 19,50 €

Ensi-ilta: Rakastunut Shakespeare

Lauantaina Oulussa sai ensi-iltansa romanttinen komedia Rakastunut Shakespeare, joka pohjautuu vuoden 1998 samannimiseen 7 Oscaria voittaneeseen elokuvaan. Elokuvasta minulla oli joku hyvin hämärä muistikuva, että olen katsonut sen yläasteella ja se ei ollut huono, mutta en voi verrata näitä kahta formaattia keskenään oikeastaan millään tasolla. Näytelmä oli varmaan kyllä silti parempi, koska näytelmät nyt yleensä ovat. Nauhoitettu ja erikoistehosteilla sekä leikkauksilla kyllästetty kuva ei koskaan voita elävää teatteria, jossa asiat tapahtuvat juuri sillä hetkellä ja uusintaottoja ei ole. Yleensä en niin välitä romanttisista komedioista, vaan katson ennemmin Batmania, mutta koska tarinassa on keskiössä Shakespeare (Elias Keränen), tartuin kuitenkin oitis tilaisuuteen nähdä tämä näytelmä. Vaikka kyseessä on romanttinen komedia se ei ole pelkkää hattaraa; mukaan mahtuu valheita, petoksia ja tuskaakin. Kuten tarinan keskiössä oleva Romeo ja Julia, tämä näytelmä alkaa komediana, mutta vyöryy kohti kahden rakastavaisen Shakespearen ja Viola de Lessepsin (Elina Saarela) vääjäämättömältä vaikutavaa eroa ennalta määrätyn kohtalon kuljettamana.

Tarina sijoittuu aikaan, kun Shakespeare kuului vielä Lord Chamberlain's Men teatteriseurueeseen, joka esitti Shakespearen näytelmiä hieman Lontoon ulkopuolella sijaitsevassa teatterissa. Englantilaisen filologian opiskelijan näkökulmasta katsottuna näytelmä oli historiallisesti ihanan tarkka ja sisälsi viittauksia moniin tuttuihin teoksiin ja hahmoihin. Erityisesti minua ilahdutti se, että Christopher Marlowe (Miika Laakso), jonka teoksia Shakespearen ohella on kahlattu läpi huolella ja hartaudella moneen kertaan, oli päässyt lavalle. Marlowen ja Shakespearen ystävyys ja kilpailu oli mielestäni erittäin hienosti kuvattu. Näytelmä myös jollakin kierolla tavalla tuntui leikkivän teorialla siitä, että Shakespearen teosten takana olisikin ollut Marlowe ja joukko muita sanataitureita vain yhden ihmisen sijaan. Se myöskin yhdisteli Shakespearen muita näytelmiä suuremmaksi kokonaisuudeksi, mutta tämä verkko saattaa mennä ohi heiltä, jotka eivät tunne hänen tuotantoaan suuremmin. Muutkin mainitut teokset saattavat jäädä hieman irrallisiksi, jos ei tunne ajan näytelmäkirjallisuutta myös Marlowen osalta. Juonen seuraamista se ei haittaa, mutta näiden asioiden tietäminen tuo näytelmään lisää syvyyttä. 

Historiallisesta näkökulmasta katsottuna myös lavastus ja puvustus olivat onnistuneet. Teatterimiljöö näytti Elizabethin aikaiselta teatterilta kungattaren katettuine katsomoineen kaikkineen. Lavaa myös käytettiin hyödyksi erittäin moninaisin tavoin. Välillä jopa siihen pisteeseen, että lavalla tapahtui kerralla niin paljon että kaikesta ei pysynyt kärryillä. Aina yhtä tapahtumaa seuratessa jokin toinen meni ohi, mutta juonen kannalta se ei haitannut. Korkeintaan ohi meni joku komiikan elementti, jolla ei ollut niin suurta merkitystä. 

Heli Haapalainen, Elina Saarela ja Antti Launonen, kuva Jussi Tuokkola.

Puvustuksen osalta esimerkiksi kuningatar Elisabetin (Tuula Väänänen) asustus oli erinomainen. Hänet tunnisti välittömästi jo valtavasta kauluksesta, hiustyylistä ja yliampuvan leveästä mekon helmasta. Keltaisessa puvussa vaikutti olevan jopa vaikutteita niin kutsutusta The Ditchley Portraitista (maalannut Marcus Gheeraerts nuorempi noin vuonna 1592), jossa kuningatar seisoo Englannin, tai tarkemmin sanottuna Oxfordshiren päällä takanaan pimeys ja edessään valoisa tulevaisuus. Puvustus oli yleisesti ottaen ajan hengen mukaista ja sopiva näyttävää olematta kuitenkaan yliampuvaa. Myös näytelmän lopun pieni tanssi, jig, lämmitti mieltäni suuresti jälleen historiallisen tarkkuuden vuoksi. Elisabethin valtakauden Englannin teattereissa oli hyvin tyypillistä, että näytelmää seurasi jokin kevyt ja välillä koominen pieni tanssinumero, joka usein pohjautui erityisesti Irlannin ja Skotlannin kansanmusiikkiperinteen jigeihin.

Näytelmässä oli tuttujen näyttelijöiden kuten Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski ja Antti Launonen lisäksi paljon uusia kasvoja. Teatterin luottonäyttelijät tekevät aina upeaa työtä, mutta vaihtelu virkistää aina. Yhdyn myös Henslowen (Mikko Leskelä) ja kuningattaren mielipiteeseen, että näytelmissä pitäisi olla enemmän koiria. Laikku (Välkky-koira) varasti koko shown ja ansaitsisi ihan oman näytelmän. Loppukumarruksissa taisin seurata eniten Välkyn hienoa kumarrusta.

Kaiken kaikkiaan taas hieno näytelmä. Suosittelen tätä erityisesti romanttisen komedian ystäville, mutta tapahtumia riittää sen verran, että myöskään vauhdikkaampien näytelmien ystäville ei ehdi tulla tylsää. Näytelmän aikana saa nauraa ja paljon, mutta herkemmiltäkään tunteiltakaan ei vältytä. Sopivan kevyt näytelmä pieneen irtiottoon arjesta, tai minun tapauksessani viikon supersankarielokuvien putkesta. Lisäksi tässä on koira, joka on vallan soma, ei voi olla huono. Lipuja saa tuttuun tapaan Ticketmasterista tai teatterin lippupisteeltä. Hinta ei taaskaan huimaa päätä eikä kukkaroa (38/34/18,5€)

Timo Pesonen ja Välkky, kuva Kaisa Tiri

Ihmisellinen mies

Tällä kertaa ilta ei ollut synkkä eikä myrskyinen. Oli oikein valoisaa ja tyyntä ja kaupungilla ihmisiä haitaksi asti valofestarin osuessa samalle viikonlopulle ensi-illan kanssa. Teatterillakaan ei ollut montaa ihmistä kun lopulta pääsin sinne saakka. Sali kuitenkin täyttyi mukavasti ihmisten saapuessa paikalle valitellen parkkipaikkojen puutetta ja ruuhkaa.

Sirkku Peltolan Ihmisellinen mies vaati hieman ajattelua ja sulattelua, mutta lopulta olen ehkä saanut ajatukseni jäsenneltyä jokseenkin ymmärrettävään muotoon. Näytelmä oli hyvä, mutta siihen oli jotenkin hankala tarttua. Mikä on sinällään hyvin kuvaavaa, koska päähenkilö oli mies, josta  oikein kukaan ei saanut otetta tai selvää kuka hän oikein on. Raine Kukkia (Pentti Korhonen) on suomalainen mies; hän on väritön, hän pärjää vähällä, hän ei tee numeroa itsestään ja hän on onnellinen kun hänellä on katto pään päällä. Rainen täysi vastakohta näytelmässä on Kärpänen (Aki Pelkonen), hyväntahtoinen ja ekstrovertti vuokraisäntä, jolle olut maistuu vähän liikaakin ja näiden hahmojen vastakkain asettelu tuo näytelmään syvyyttä. Me kaikki tunnemme Rainen tai Kärpäsen. 

Raine Kukkia ja Kalevi Kärpänen (Kuva: Jussi Tuokkola)

Näytelmä käsiteli vaikeitakin aiheita kuten perheen kriisiä, mielenterveyttä, velkaantumista, teini-iän kuohuntaa, alkoholismia ja kuolemaakin huumorin keinoin ja vakavista aiheista huolimatta yleisö hirnui välillä kyyneleet silmissä. Ei näille aiheille saisi nauraa, mutta silti se oli liian hauskaa olla nauramatta.  Ensimmäisen näytöksen alku oli hieman hidas, kuten Rainekin. Hetki meni ymmärtäessä mitä porukkaa Jimi (Antti Launonen) ja Jannica (Anne Syysmaa) ovat.  Puolivälissä näytelmä lähti lentoon Rainen suvun ja vuokraisännän astuessa näyttämölle. Näytelmä pyöri Rainen elämän ympärillä, mutta hahmo oli silti tietyllä tavalla irtonainen, tarina vyöryi hänen ohitseen kuten elämäkin ja hän koetti pysyä mukana omana hyväntahtoisena itsenään. 

Tässä näytelmässä kaikki hahmot ovat hyvin aitoja ja uskallan väittää, että moni voi samaistua heihin. Itse tunsin yhteyttä teinigootti Raisaan, jota kukaan ei ymmärrä.  Hahmoilla oli oikeita ongelmia, joita nyky-yhteiskunta ihmisten eteen heittää. Mikään ei ollut päälleliimattua ja epäaitoa vaan nämä hahmot voisivat oikeasti olla olemassa ja vasrmasti jossakin ovatkin. Ihmisellinen mies ottaa hahmojen ja heidän ongelmiensa kautta kantaa yhteiskunnan nykytilaan, vaikka sitä ei korostettukaan eli en kuitenkaan pidä tätä yhteiskuntakriittisenä näytelmänä.

 Lavastus näytelmässä oli taas erittäin hieno ja monipuolinen. En ole ikinä nähnyt suurella näyttämöllä niin monipuolista lavastusta, pyörivästä lavasta oli otettu kaikki irti. Kaikki huolella rakennettuja. Näytelmässä on hyödynnetty myös videoteknologiaa, mikä oli hieno lisä. Tosin tässä näytelmässä se vilisi sen verran vauhdilla ja värikkäänä, että välillä jännäsin saanko migreenin. Pää kesti kuitenkin vaikka olen melko migreeniherkkä yksilö. Plussaa myös tyylikkäästä käsiohjelmasta. Sen ilme on jälleen hyvin miellyttävä ja näytelmään sopiva.

Kaiken kaikkiaan näytelmä oli oikein mainioja nimensä mukaisesti ihmisellinen. Toimii hyvin esimerkiksi pikkujoulun ohjelmana. Jos jakaisin tähtiä antaisin tälle 3,5. Lippuja saa tuttuun tapaan Tiketmasterista ja suoraan teatterilta.

Näköala sillalta

Eilen suuntasin kulkuni kohti teatteria, jälleen myrskyssä. Voisin aina aloittaa nämä tekstit sanoilla oli synkkä ja myrskyinen ilta. Maurin riehuessa meren rannassa teatterin ovet näyttivät jälleen oikein houkuttelevilta.

Näköala sillalta on Arthur Millerin käsikirjoittama kaksinäytöksinen tragedia, joka 62 vuotta kantaesityksensä jälkeen löysi tiensä Ouluun Pasi Lampelan ohjaamana. Pääosia näyttelivät Kari-Pekka Toivonen (Eddie Carbone), Merja Larivaara (Beatrice Carbone) ja Aksa Korttila (Catherine). Sama kolmikko näytteli pääosia myös näytelmässä Valheet ja viettelijät, eli ennakko-odotukseni tämän kaartin suhteen olivat korkealla. Arthur Millerin tuotanto on minulle tuttu, mutta tätä kyseistä näytelmää en ole koskaan lukenut, eli sen puolesta lähdin ilman mitään oletuksia siitä mitä ilta pitää sisällään.

Näytelmä pohjautuu tarinaan, jonka Miller oli kuullut miehestä, joka ilmiantoi laittomia maahanmuuttajia epätoivoisen rakkautensa vuoksi. Tarina sijoittuu Brooklynin satama-alueelle italian-amerikkalaiseen työläiskortteliin ja kuvaa köyhähkön työläisperheen elämää. Eddie on ahtaaja, joka raataa aamusta iltaan elättääkseen perheensä ja antaakseen kasvattityttärelleen Katielle mahdollisuuden koulutukseen ja parempaan elämään. 

Ensimmäinen näytös on tasaisesti etenevä kertomus Beatricen serkkujen Marcon (Janne Raudaskoski) ja Rodolphon (Atte Antikainen) paosta Amerikkaan, kahden nuoren kielletystä rakkaudesta, epävarmuudesta tulevaisuuden suhteen ja mustasukkaisuudesta. Eddie ei halua päästää irti kasvatistaan ja toisessa näytöksessä tapahtumat kiihtyvät mustasukkaiseen kolmiodraamaan ja koston kierteeseen jossa mikään teko ei ole liian epätoivoinen. Kertomusta kuljettaa eteenpäin asianajaja Alfieri (Mikko Leskelä), joka toimii narraattorina ja rikkoo neljännen seinän kertoen tarinaa suoraan yleisölle.

Tarina myös selkeästi ottaa kantaa Amerikassa 1950-luvulla vallinneeseen kulttuuriin naisten alisteisesta asemasta ja laittoman siirtolaisuuden tuomasta varjosta perheiden elämään. Moni laillisesti maahan tullut siirtolainen ja heidän jälkeläisensä halusivat auttaa kotimaahan jääneitä ja tarjosivat turvapaikkaa kiinni jäämisen uhallakin. Katie kamppailee lapsuuden ja aikuisuuden välillä muttei uskalla uhmata miestä, joka kasvatti hänet ja potee huonoa omatuntoa siitä, että tekee oman päänsä mukaan. Beatrice taas on miehensä ja uhmakkaan ottotyttärensä välillä ja koettaa toimia järjen äänenä heidän tahtojensa taistossa. 

Näytelmän lavastus oli taas oikein toimiva. Tällä kertaa paljon yksinkertaisempi kuin missään muussa suurella näytämöllä näkemässäni. Se kuvasti kuitenkin hyvin työläisperheen köyhää kotia ja sataman nuhjuista ympäristöä ja enempää ei tämä näytelmä olisi vaatinutkaan. Puvustuksen osalta näytelmä oli myös onnistunut. Vaatteet olivat 50-luvun muodin mukaisia ja jälleen kerran jopa pieniin yksityiskohtiin oli kiinnitetty huomiota. Erityisesti huomioni kiinnittyi Eddien elämää nähneeseen baseball-takkiin, jonka rinnassa komeili Brooklyn Dodgersin, nykyinen LA Dodgers, baseballjoukkueen logo. Hauska pieni historiallinen yksityiskohta joka toi näytelmään vielä hieman enemmän autenttisuutta.

Kari-Pekka Toivonen ja Merja Larivaara (c) Jussi Tuokkola

Kokonaisuutena näytelmä siis toimii. Jos haluaa katsoa kovin menevän näytelmän tämä ei ole paras vaihtoehto ja suositan My Fair Ladya, mutta klassikkonäytelmien, draamojen sekä tragedioiden ystäville tämä hieman synkkäsävyinen näytelmä sopii erinomaisesti. Lippuja on saatavilla Ticketmasterin kautta ja hinnat ovat 35/32/17,50€. Sanon sen jälleen kerran, tasoon nähden meillä on halpaa käydä teatterissa eli hyödyntäkää tätä!

Pieleen meni taas

Juhlimme eilen ystäväni Phoenixin kanssa hieman etukäteen edessä häämöttävää vanhenemistani käymällä katsomassa Pieleen Meni Oulun Kaupunginteatterissa. Olen itse näytelmän käynyt katsomassa jo ensi-illassa, mutta kyllä se iski taas ihan yhtä lujaa. Oli aika tehokas vatsa- ja poskilihastreeni, kun pari tuntia räkätettiin lähes tauotta. Winston-Rambo, tosin voisin vannoa sen olleen viimeksi Rambo-Winston, oli taas hukassa. Tällä kertaa oman pienen lisämausteensa toi se, että yleisöstä revittiin lavaa pystyssä pitämään yksi yleisön jäsen. Hieman huokaisimme, että onneksi ollaan toisessa rivissä, eikä siinä sopivasti hollilla keskellä edessä. 

Kattavamman arvion voi lukea aiemmasta blogipostauksestani, sekä Phoenixin Elämää blogista hänen kokemuksensa näytelmästä. Näytelmän jälkeen kävimme syömässä vakipaikassamme Park Buffetissa Rotuaarilla ja suuntasimme Valkeaan haahuilukierrokselle ja Arnoldsin herkuille.

Sain Phoenixilta myös mahtavan synttärilahjan: lepakkohiuspinnejä, kallon muotoisen juomalasin joka sisälsi suklaata, pillerin näköisiä korostuskyniä sekä kallokynttilän. Päätyvät varmasti käyttöön. Olen pyhäinpäivän lapsi ja se on minulle vuoden kohokohta. Mitenkäs se Addamsissa sanottiinkaan: "Christmas and Easter bring wonderful treasures, spirits and pumpkins bring far greater pleasures". Pidän kyllä joulustakin todella kovasti, mutta minun ei niin salainen synkkä puoleni rakastaa pyhäinpäivän (ja Halloweenin/Samhainin) estetiikkaa, pimeyttä, vaeltavia sieluja ja taikoja. 

Fruitie ja lemonade, ihana lahja ja harvinaisesti ekalla filmille vedetty pakollinen teatteriselfie.

Rautatie

Oikein hyvää alkanutta syyskuuta kaikille. Tämän postauksen aioin oikeasti tehdä jo noin viikko sitten, mutta maanantana alkanut koulu ja flunssa haittasivat taas harrastuksia ja sen sijaan kävinkin tentissä, kirjoitin esseen ja tutustuin uusiin fukseihin erilaisissa tapahtumissa.

Mutta asiaan. Kävin viime viikon lauantaina teatterissa Juhani Ahon Rautatien ensi-illassa. Oli taas kerran elämys. Kyseiseen teokseen olen tutustunut aiemmin vain elokuvamuodossa, eli en osaa sanoa miten se vastasi kirjaa, mutta uskaltaisin väittää toisessa näytöksessä olleen tyylillisiä eroja.

Heta Haanpään ohjaama Rautatie on tarina Korvenperän Matista (Mikko Leskelä) ja Liisasta (Merja Pietilä), jotka lähtevät katsomaan rautatietä naapurikylälle. Se on omalla tavallaan tarina modernisoitumisesta ja siitä miten maailma muuttuu ja kyydissä täytyy vain yrittää pysyä. Ennen näytöstä olleessa keskustelutilaisuudessa kirjastolla asiasta kerrottiin hyvin. Jokaisella aikakaudella on oma rautatiensä. Nykyisin se olisi varmaan valokuitu ja älypuhelimet joita ilman sinnikkäimmät yhä elävät. Tai se jo surullisen kuuluisa länsimetro.

Näytelmä oli omalla tavallaan hieman hämmentävä. Näytelmä on tietyllä tavalla "tarina tarinan sisällä", sitä kerrotaan yleisölle näyttelijöiden odotellessa jo lavalla yleisön saapuessa ja alkaessa kertoa Matista ja Liisasta. Se myös sisälsi hyvin paljon tanssia, jolla kuvattiin ajan kulkua ja matkan tekoa ja minulla kesti hetki päästä käsitykseen mitä sillä haetaan. Itse en ymmärrä tanssista rehellisesti sanottuna mitään, mutta se oli silti ihan viihdyttävää seurattavaa ja paikoin tuntui, kuin tanssilla olisi pikakelattu sen paikasta toiseen kävelyn ja vuodenaikojen vaihtelun yli. Itse nautin suuresti siitä, että näytelmän musiikki oli kolmen muusikon soittamaa ja osin improvisoitua, mikään näytös ei siis ole täysin samanlainen musiikin puolesta. Mielenkiintoinen ratkaisu oli myös se, että tiettyjä asioita ei oltu tehty perinteisesti lavasteilla, vaan esimerkiksi lennätintolppaa näytteli ihminen.

Ensimmänen näytös oli uskollinen ajalleen ja teokselle. Matti ja Liisa elivät ajassa jolloin pirtti valaistiin päreillä ja lanka kehrättiin käsin. Vaatetus oli sosiaaliluokasta toiseen tyypillistä 1800-luvun puolivälin vaatetusta ja sosiaaliluokat olivat selvästi eroteltuja maattomasta Matleenasta, torppari Mattiin ja talolliseen rovastiin. Matti ja Liisa kuulevat arvostamiltaan rovastilta ja ruustinnalta tarinoita rautatiestä ja hyvin suomalaiseen tapaan he koettavat hillitä uteliaisuuttaan ja olla kuin se olisi vain naapuripitäjän kotkotuksia ja jonninjoutavuuksia. Vähitellen heidän uteliaisuutensa tuota lähes myyttistä käsitettä kohtaan käy liian suureksi ja he päättävät lähteä (hieman salassa) rautatietä katsomaan. Ehkä, jos hurjaksi heittäytyy, sillä voisi jopa matkustaa yhden asemanvälin!

Toinen näytös oli hieman yllättävämpi. Tarina kirjaimellisesti modernisoituu rautatielle tullessa. Vaatteet vaihtuvat nykyaikaisempaan ja näkyypä lavalla sähköbassokin (väittäisin muodon puolesta perus Fender jazz-bassoksi). Juna itse on erittäin hauskasti toteutettu filminauhan avustuksella lavan taustascreenillä ja se toi tunnetta liikkeestä. Junan oranssit penkit toivat mieleen sen ajatuksen, että onko tämä kyseinen rautatie oikeasti nyt viittaus länsimetron suuntaan. Sen tarpeellisuuttahan tässä on viime vuodet ihmetelty ja odoteltu sinne pääsyä vähän samaan tapaan, kuin Matti ja Liisa Lapinlahden rautatietä alkuperäisteoksessa 1800-luvulla.

Suosittelisin tätäkin näytelmää. Jos et pidä tanssista voi tämä kaksituntinen olla aika pitkä, mutta jos tanssin paljous ei ole ongelma tästä aika varmasti pitää. Lippuja pääsee ostamaan tästä.

Merenkulkija

Pahoittelen myöhästynyttä arvostelua, seuraava ajoissa.

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa näytelmän Merenkulkijan viimeisen näytöksen. Tämän artikkelin kirjottamisessa on kestänyt, koska en oikeastaan vieläkään ihan tiedä mitä mieltä olin näytelmästä. Toisaalta pidin siitä, mutta toisaalta en vieläkään ymmärrä näkemääni.

Näytelmä kertoi joukosta irlantilaisia, jotka ryyppäsivät koko joulun kodissaan Dublinissa. Näytelmä oli ihan viihdyttävä, mutta jotenkin se ei ihan auennut minulle. Kukaan ei oikeastaan kasvanut ihmisenä eikä myöskään oppinut mitään, enkä saanut henkilökohtaisesti oikein mitään otetta muihin kuin päähenkilö Jamesiin, joka oli porukan ainoa absolutisti. Itsekin absolutistina voin samaistua siihen ärsytykseen, joka syntyy kuunnella ryyppyporukan juttuja ainoana selvin päin olevana.  Kellään ei mennyt hyvin ja kaikki velloivat itsesäälissä kuka sokeutumisen, kuka avio-ongelmien tai milloin minkäkin vuoksi. Näytelmän nimi oli myös Merenkulkija, mutta merenkäynti ei itseasiassa liittynyt mitenkään mihinkään. Nautin kuitenkin näytelmästä, se toimi hyvin kevyenä viihteenä ja pienet elementit tekivät siitä mielenkiintoisen.

Näytelmän alussa levyltä soineet uillean pipes -pillit säväyttivät minua erityisesti, sillä niiden ääni on lumoava ja erityisen irlantilainen ja tunnistettava. Uillean pipes on irlantilainen versio skotlantilaisesta säkkipillistä, mutta palkeet joilla ääni tuotetaan ovat käsivarsien alla ja sen ääni on paljon pehmeämpi kuin tunnetummalla skotlantilaisella serkullaan. Myös näytelmän lopussa soineet reelit viehättivät ja päättivät välillä melko synkissäkin vesissä kulkenee näytelmän hilpeään tunnelman ja palautti yleisön takaisin todellisuuteen.

Näytelmässä oli myös yliluonnollisia elementtejä itse paholaisen ilmestyessä illanviettoon ja vaatien Jamesin sielua omakseen, mikäli hän voittaa tämän korttipelissä. Loppu näytelmä oli hienosti rakennettu tämän ympärille sanaleikein, jotka yleisö ymmärsi, mutta muut hahmot pysyivät autuaan tietämättöminä mitä pelissä on panoksena.

Lavastukseltaan ja puvustukseltaan näytelmä oli hyvin yksinkertainen, hahmojen koti näytti hieman irlantilaiselta pubilta ja puvustus oli kuten voisi olettaa alaluokan tuohon aikaan pukeutuneen, hieman kärsinyttä, mutta siistiä.

Tästä näytelmästä on vaikea kirjoittaa, koska kuten sanoin, en ihan täysin käsittänyt näkemääni enkä ole ikinä katsonut myöskään alkuperäistä englanninkielistä näytelmää tai lukenut sen käsikirjoitusta. Ja kuten sanottu, tämä oli viimein näytös, mutta jos tämä pyörii joskus uudelleen tai jopa jossain muussa teatterissa on se katsomisen arvoinen silti. merenkulkijahan perustuu irlantilaisen näytelmäkirjailija Conor McPhersonin näytelmään The Seafarer.