maanantai 4. helmikuuta 2019

Ensi-ilta: Rakastunut Shakespeare

Lauantaina Oulussa sai ensi-iltansa romanttinen komedia Rakastunut Shakespeare, joka pohjautuu vuoden 1998 samannimiseen 7 Oscaria voittaneeseen elokuvaan. Elokuvasta minulla oli joku hyvin hämärä muistikuva, että olen katsonut sen yläasteella ja se ei ollut huono, mutta en voi verrata näitä kahta formaattia keskenään oikeastaan millään tasolla. Näytelmä oli varmaan kyllä silti parempi, koska näytelmät nyt yleensä ovat. Nauhoitettu ja erikoistehosteilla sekä leikkauksilla kyllästetty kuva ei koskaan voita elävää teatteria, jossa asiat tapahtuvat juuri sillä hetkellä ja uusintaottoja ei ole. Yleensä en niin välitä romanttisista komedioista, vaan katson ennemmin Batmania, mutta koska tarinassa on keskiössä Shakespeare (Elias Keränen), tartuin kuitenkin oitis tilaisuuteen nähdä tämä näytelmä. Vaikka kyseessä on romanttinen komedia se ei ole pelkkää hattaraa; mukaan mahtuu valheita, petoksia ja tuskaakin. Kuten tarinan keskiössä oleva Romeo ja Julia, tämä näytelmä alkaa komediana, mutta vyöryy kohti kahden rakastavaisen Shakespearen ja Viola de Lessepsin (Elina Saarela) vääjäämättömältä vaikutavaa eroa ennalta määrätyn kohtalon kuljettamana.


Tarina sijoittuu aikaan, kun Shakespeare kuului vielä Lord Chamberlain's Men teatteriseurueeseen, joka esitti Shakespearen näytelmiä hieman Lontoon ulkopuolella sijaitsevassa teatterissa. Englantilaisen filologian opiskelijan näkökulmasta katsottuna näytelmä oli historiallisesti ihanan tarkka ja sisälsi viittauksia moniin tuttuihin teoksiin ja hahmoihin. Erityisesti minua ilahdutti se, että Christopher Marlowe (Miika Laakso), jonka teoksia Shakespearen ohella on kahlattu läpi huolella ja hartaudella moneen kertaan, oli päässyt lavalle. Marlowen ja Shakespearen ystävyys ja kilpailu oli mielestäni erittäin hienosti kuvattu. Näytelmä myös jollakin kierolla tavalla tuntui leikkivän teorialla siitä, että Shakespearen teosten takana olisikin ollut Marlowe ja joukko muita sanataitureita vain yhden ihmisen sijaan. Se myöskin yhdisteli Shakespearen muita näytelmiä suuremmaksi kokonaisuudeksi, mutta tämä verkko saattaa mennä ohi heiltä, jotka eivät tunne hänen tuotantoaan suuremmin. Muutkin mainitut teokset saattavat jäädä hieman irrallisiksi, jos ei tunne ajan näytelmäkirjallisuutta myös Marlowen osalta. Juonen seuraamista se ei haittaa, mutta näiden asioiden tietäminen tuo näytelmään lisää syvyyttä. 

Historiallisesta näkökulmasta katsottuna myös lavastus ja puvustus olivat onnistuneet. Teatterimiljöö näytti Elizabethin aikaiselta teatterilta kungattaren katettuine katsomoineen kaikkineen. Lavaa myös käytettiin hyödyksi erittäin moninaisin tavoin. Välillä jopa siihen pisteeseen, että lavalla tapahtui kerralla niin paljon että kaikesta ei pysynyt kärryillä. Aina yhtä tapahtumaa seuratessa jokin toinen meni ohi, mutta juonen kannalta se ei haitannut. Korkeintaan ohi meni joku komiikan elementti, jolla ei ollut niin suurta merkitystä. 

Heli Haapalainen, Elina Saarela ja Antti Launonen, kuva Jussi Tuokkola.

Puvustuksen osalta esimerkiksi kuningatar Elisabetin (Tuula Väänänen) asustus oli erinomainen. Hänet tunnisti välittömästi jo valtavasta kauluksesta, hiustyylistä ja yliampuvan leveästä mekon helmasta. Keltaisessa puvussa vaikutti olevan jopa vaikutteita niin kutsutusta The Ditchley Portraitista (maalannut Marcus Gheeraerts nuorempi noin vuonna 1592), jossa kuningatar seisoo Englannin, tai tarkemmin sanottuna Oxfordshiren päällä takanaan pimeys ja edessään valoisa tulevaisuus. Puvustus oli yleisesti ottaen ajan hengen mukaista ja sopiva näyttävää olematta kuitenkaan yliampuvaa. Myös näytelmän lopun pieni tanssi, jig, lämmitti mieltäni suuresti jälleen historiallisen tarkkuuden vuoksi. Elisabethin valtakauden Englannin teattereissa oli hyvin tyypillistä, että näytelmää seurasi jokin kevyt ja välillä koominen pieni tanssinumero, joka usein pohjautui erityisesti Irlannin ja Skotlannin kansanmusiikkiperinteen jigeihin.

Näytelmässä oli tuttujen näyttelijöiden kuten Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski ja Antti Launonen lisäksi paljon uusia kasvoja. Teatterin luottonäyttelijät tekevät aina upeaa työtä, mutta vaihtelu virkistää aina. Yhdyn myös Henslowen (Mikko Leskelä) ja kuningattaren mielipiteeseen, että näytelmissä pitäisi olla enemmän koiria. Laikku (Välkky-koira) varasti koko shown ja ansaitsisi ihan oman näytelmän. Loppukumarruksissa taisin seurata eniten Välkyn hienoa kumarrusta.

Kaiken kaikkiaan taas hieno näytelmä. Suosittelen tätä erityisesti romanttisen komedian ystäville, mutta tapahtumia riittää sen verran, että myöskään vauhdikkaampien näytelmien ystäville ei ehdi tulla tylsää. Näytelmän aikana saa nauraa ja paljon, mutta herkemmiltäkään tunteiltakaan ei vältytä. Sopivan kevyt näytelmä pieneen irtiottoon arjesta, tai minun tapauksessani viikon supersankarielokuvien putkesta. Lisäksi tässä on koira, joka on vallan soma, ei voi olla huono. Lipuja saa tuttuun tapaan Ticketmasterista tai teatterin lippupisteeltä. Hinta ei taaskaan huimaa päätä eikä kukkaroa (38/34/18,5€)
Timo Pesonen ja Välkky, kuva Kaisa Tiri


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti