sunnuntai 22. tammikuuta 2023

Mekko vastaan gradu 0-1

 Niinhän siinä kävi, että elämä tuli eteen eikä se iltapuku ole valmis ajallaan. Sairastuin influenssaan, vietin viikon sängyn pohjalla, jäin jälkeen gradun aikataulusta ja olin poissa luennoilta. Sen pitäisi olla valmis ensi lauantaina. Se ei ole. Teen siitä valmistujaismekon. Kai se gradu ja viimeinen kurssi ennen valmistumista ovat tärkeämmät hoitaa valmiiksi ajallaan, kun mekkoja saa myös kaupasta. Tässä vaiheessa opintoja ei enää oteta riskiä, että valmistuminen myöhästyisi. 


Gradukin etenee. Aiheeni koskee arkkityyppisiä sankareita Johanna Valkaman Kaukosaarten Ainossa. Olen ilmeisesti ensimmäinen tästä kirjasta tutkimusta tekevä, joten tietyllä tavalla ahdistaa. Ei ole aiempaa tutkimusta, johon nojautua. Kaikki mitä sanon on minun tulkintaani enkä voi perustella sitä kuin sillä teoksella ja teorialla. Aiemmassa Tolkien-tutkimuksessani oli niin paljon muuta tutkimusta, että saatoin helposti perustella omia ajatuksiani sillä, että joku muukin on tätä mieltä. Lisäksi ukko Tolkien ja muut asianosaiset ovat 2 metriä mullan alla, eli kukaan ei ikinä näe sitä tutkimustani. Tämän lähdeteokseni kirjailija on vahvasti elossa. On vaara, että hän törmää tähän, joten koetan olla jotenkin aivan tosi nohevana.

Tulen viikon päästä kertoilemaan sainko valmista. Pitäisi lähettää analyysiluvut luettavaksi oman aikataulutukseni mukaan viimeistään 5.2. ja minulta puuttuu vielä joku ehkä 15 sivua tekstiä. 

lauantai 14. tammikuuta 2023

Ensi-ilta: Taikahuilu-ooppera


Oulun teatterissa sai eilen 13.1. ensi-iltansa Mozartin Taikahuilu. Uhkaavasta päivämäärästä perjantai 13. huolimatta, oli sali loppuunmyyty, eikä taivas pudonnut. Ensimmäisenä täytyy sanoa, että tämä Taikahuilu ei kuitenkaan ole se aivan perinteisin, joka pyrki jäljittelemään alkuperäistä kaikin puolin.  Tässä ennemminkin scifi kohtaa muinaisen Egyptin. Käsiohjelmaa lukiessa en aivan täysin ymmärtänyt miten neonvalot ja scifi-vaikutteet sopivat yhteen Mozartin kanssa, mutta tarina itsessään on niin ajaton, että näemmä sen voi siirtää myös tällaiseen miljööseen. 

Lavastuksesta tulee mieleen paikoin vanha ysärin scifi-suosikki Tähtiportti ja koko maailma on melko futuristinen. Pappien asuista mieleen tulivat vanhat kunnon Ajan Herrat Doctor Whosta. Lavastuksessa on käytetty paljon neonvaloja ja pyöreitä muotoja, jotka luovat illuusion ikkunoista tai porteista.  Puvustuksessa taas näkyy paljon nahkaa/tekonahkaa, jossa on jopa steampunkmaisia yksityiskohtia ja kimallusta. Pamina (Johanna Isokoski) on kuin pieni yksisarvinen hologrammin tavoin valoa heijastavine kellohelmoineen ja pastellisävyin raidoitetuissa hiuksissaan. Lavastuksen ja puvustuksen futuristisuus tuo hauskan kontrastin itse tarinaan, joka on Mozartin ajalle  tyypillisesti dramaattinen sankaritarina, jossa prinssi Tamino (Tuomas Miettola) pelastaa prinsessa Paminan hirviön kynsistä. 

Oulun teatteri – Taikahuilu-ooppera. Kuvassa Tuomas Miettola ja Marika Hölttä. Kuva Kati Leinonen.


Taikahuilu oli yksi Mozartin viimeisiä teoksia ja on aikansa tuote. Se valmistui syyskuussa 1791 ja Mozart kuoli saman vuoden joulukuussa. Lyhyesti Taikahuilussa on siis kyse Taminon ja Papagenon (Tomi Punkeri) neidonpelastusretkestä. Pamina on siepattu äidiltään, kuningattarelta (Marika Hölttä), temppeliin, jota johtaa julmuri Sarastro (Niklas Spånberg). Oppaakseen sankarit saavat kolme poikaa (Ilona Heikkilä/Greta Koldits, Aslak Kipinä/Touko Hukkanen ja Anniina Tuomela/Iivari Peltoniemi), jotka johtavat heitä mystisillä ja kaartelevilla neuvoillaan. Avukseen he saavat myös taikahuilun ja kellot, jotka pitävät heidät turvassa pahalta. Ne houkuttelevat paikalle myös heidän tosirakkautensa. Sangen kätevää. Sankarit saavuttavat temppelin ja ovat valmiina kohtaamaan hirviön, joksi Sarastroa on heille kuvailtu. Temppelissä he kohtaavat hirviön sijaan lauman mystisiä pappeja ja temppelin ylipapin, rauhallisen ja viisaan Sarastron, joka onkin pelastanut Paminan äidiltään. Paminan äitisuhde kokee kolauksen äidin ilmestyessä kertomaan, että jos et murhaa Sarastroa, niin et ole enää tyttäreni. Samaan aikaan Tamino ja Papageno käyvät läpi koetuksia vaihtelevalla menestyksellä ja Tamino saavuttaa viisauden ja vihkimyksen. Kumpikin saa tosirakkautensa rinnalleen ja elää onnellisena elämänsä loppuun saakka. 

Minulle tämä oli ensimmäinen kerta oopperassa ja täytyy todeta, että kun kielen ymmärsi, niin siitähän jopa nautti. Mozart säveltäjänä tietenkin on tuttu ja useat aariat olivat jossain määrin tuttuja melodialtaan, vaikka en ole osannut yhdistää niitä juuri tähän oopperaan. Teos esitetään siis Oulussa suomeksi ja näyttämön yläpuolella on vielä tekstitykset, joten sen seuraaminen oli hyvin vaivatonta, jopa oopperan hienouksiin ja saloihin vihkiytymättömälle. Yleisössä näkyi myös ilahduttava määrä nuoria ja lapsia.

Illan raikuvimmat aplodit sai ehdottomasti Yön kuningattaren aaria. Sain kirjaimellisesti kylmiä väreitä sitä kuunnellessani. Se on yksi tunnetuimmista aarioista ja Marika Hölttä esitti sen erittäin vaikuttavasti. Toinen paljon aplodeja ja nauruja yleisössä aikaan saanut asia teoksessa olivat kolme nuorta poikaa. He puikkelehtivat lavalla ja kuljettivat jollakin tavalla tarinaa eteenpäin sivusta, puuttuen tarvittaessa tilanteisiin, ja estäen tarinan muuttumisen tragediaksi. Nuorista näyttelijöistä ei huomannut, että heitä olisi jännittänyt astua näin suuriin saappaisiin, vaan he tekivät rooleista omansa ja hoitivat homman kotiin ammattitaidolla. 


Oulun teatteri – Taikahuilu-ooppera. Kuvassa Greta Koldits, Anniina Tuomela ja Aslak Kipinä. Kuva Kati Leinonen.

Linnustaja Papageno, joka nimensä mukaisesti muistuttaa papukaijaa, toi näytelmään toisen tason vakavan ja sankarillisen Taminon rinnalle. Tamino on hyvin perinteinen sadun sankari on Papageno jopa hieman antisankarimainen. Hän on pelokkaampi, opportunistinen ja puhuu liikaa ja liikoja. Hän haluaa palkinnon tekemättä työtä eikä kykene olemaan hiljaa vaikka pitäisi. Pohjimmiltaan hahmo on aika yksinäinen ja puhuu tauotta ja liioittelee, koska ei luota itseensä. Hän haluaisi vain perheen ja asettua aloilleen ilman sankaritekoja. Hän kuitenkin kasvaa tarinan myötä ihmisenä ja on lopulta vaimonsa Papagenan (Sadelilja Larimo) arvoinen. Tässä piilee kenties myös opetus siitä, että vaikka olet mies, sinulla ei automaattisesti ole oikeutta vaimoon, jos olet täysi retku. Edes 1700-luvulla. 

Oulun teatteri – Taikahuilu-ooppera. Kuvassa Tomi Punkeri. Kuva Kati Leinonen.


Solistit olivat myös kaikki muut todella taitavia. Minä en esitä olevani oopperan ammattilainen, koska en ole, joten osaan sanoa vain, että kuulosti erittäin kauniilta. Yleisössä edessäni olevalla rivillä pyyhittiin kyyneleitä monessa paikassa oopperaa.  Lavalla nähtiin paljon oululaisosaamista. Kuorossa kuullaan laulajia Oulun yliopiston sekakuoro Cassiopeiasta ja Oulun kamarikuorosta ja orkesterina on Oulun sinfonia. Mukana ovat myös Oulun ooppera sekä Oulun ammattikorkeakoulu, josta jälkimmäisestä ovat esimerkiksi koreografiat laatineet Essi Hiltunen ja Jatta Palmunen. Oopperan suositusikäraja on 7, ja se on luultavasti aika osuva. Oopperasta on kuitenkin lukutaidottoman hankala saada välillä tolkkua, sillä uskallan epäillä, että kaikki joille tarina ei ole aivan tuttu ovat välillä vilkuilleet tekstitystä ymmärtääkseen, että mitä tässä nyt on tekeillä. Siinä on myös useita hieman hurjia kohtauksia, kuten Paminan aie tehdä itsemurha, sekä paikoin kovia ääniä. En siis myöskään voi suositella kovin pienille tai muuten herkille lapsille, mutta kouluikäisille jo varmasti aivan hieno kokemus.  

Perinteisin versiointi Taikahuilusta tämä tosiaan ei ole, mutta se toimii paremmin kuin aluksi kuvittelin luettuani sanan scifi ja selattuani käsiohjelmasta kuvat, joista tosiaan tulee mieleen enemmän Tähtiportti tai Start Treck kuin Mozart. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin ooppera, jossa jo nimensä mukaisesti on taikahuilu ja paljon sadun elementtejä, joten sen siirtäminen tällaiseen ei ole liian irrallaan itse oopperasta. Kannatti mennä katsomaan ensimmäisenä oopperana. 

Ticketmasterin mukaan näytökset on jo loppuunmyyty tai lippuja on ainakin hyvin vähän jäljellä, joten jos haluat tämän nähdä, niin täytyy olla hyvin nopeana lippukaupoilla ja pitää silmällä peruutuspaikkoja.

keskiviikko 4. tammikuuta 2023

Hei vaan pitkästä aikaa

Oho, tässähän on vierähtänyt jo hyvä tovi. Lähes vuosi. Niin se aika menee, kun eksyy töihin. 😬 Instan puolella seuraavat tietävätkin, että olen tehnyt viimeisen vuoden paljon open sijaisuuksia samalla, kun olen opiskellut. Ja tietysti tilausneuleita. Ja gradua. Viime keväänä päätoimitin Rattoradiota, enkä ehtinyt oikein päivitellä tänne enää keväällä mitään. Kesällä ei ollut oikeastaan mitään sanottavaa. Olin kotona ja kirjoitin esseitä enkä oikeastaan poistunut kuin kauppaan. Syksyllä olenkin ollut töissä ja koettanut rämpiä opintoja eteenpäin samalla. Nyt aloitin sellaisen projektin, että oksat pois. Iltapuku viidessä viikossa. Haluan dokumentoida sen vaiheet tännekin. Kyseessä on siis Armoniasta tehty puku helmikoristein. Puikot muistuttavat enemmän hammastikkuja... Lisänä tähän teen edelleen sitä gradua ja opiskelen. Valmistuminen olisi edessä huhtikuussa. Palaan pian päivittelemään kuvia, kunhan se on siinä vaiheessa, että kehtaan laittaa nettiin sovitus kuvan. Muissa asioissa: ostin joulukuussa juoksumaton ja ylitin viime vuoden lupaukseni tehdä 4 jämälankatyötä. Tein niitä 7 ja lankakoppa keveni kolmisen kiloa. 😁 Muuten minä olen ollut lähinnä töissä. Alkaa vähitellen tulla rutiinia opettamiseen, kun olen saanut tehdä sitä ilahduttavan paljon.

maanantai 7. maaliskuuta 2022

Ensi-ilta: Billy Elliot

Heipä hei taas!

Oulussa sai ensi-iltansa Billy Elliot, joka on varmasti kaikkien musikaalinystävien bucket list näytelmä. Se on pyörinyt Lontoossa vuodesta 2005 ja Suomessakin useassa teatterissa. Nyt Oulussa saatiin siitä ihan oma versio. Minä en harmillisesti Lontoossa ehtinyt katsomaan sitä, mutta uskallan väittää, että tämä suomenkielinen versio ei jää kakkoseksi alkuperäiselle. 

Tarina on varmasti monelle tuttu, sillä tästähän on olemassa myös elokuva, mutta otetaanpas kertauksena. Billy Elliot on kaivostyöläisen poika, joka haluaisi tanssia balettia. Valitettavasti pieni, lakkoileva kaivoskaupunki vuonna 1984 ei ollut otollisin paikka tällaiselle haaveelle. Pojista piti kasvaa miehiä ja Billyn isäkin halusi pojan ennemmin nyrkkeilevän ja kasvavan kunnon mieheksi. Billy kuitenkin kapinoi, käy salaa balettitunneilla ja alkaa tavoitella unelmaansa, jolla hän pääsisi pois kaupungista, jonka kohtalo näyttää synkältä. 

Ajallisesti näytelmä sijoittuu siis vuoden 1984-1985 kaivostyöläisten vuoden kestäneeseen lakkoon, jolla kaivosten työntekijät vastustivat Margaret Thatcherin hallinnon ajamaa kaivosten sulkemista ja hiilen tuontia ulkomailta. Samaan aikaan Britannia koetti toipua lamasta ja homous oli luokiteltu sairaudeksi. Ei siis ideaalinen aika olla poika, joka haluaa tanssia balettia. 

Oulun teatteri – Billy Elliot. Kuvassa mm. Juho Uusitalo, Aki Pelkonen ja Tuomo Tolvanen. Kuva Kati Leinonen.

Mutta se kertauksesta. Mennäänpäs itse näytelmään. Näytelmässä tapahtuu paikoin enemmän kuin yleisöstä ehtii nähdä. Lavalla pyörii yhtä aikaa kaivosmiehiä, poliiseja ja pieniä ballerinoja. Vauhtia ei todellakaan puutu. Musiikit ovat Elton Johnin säveltämiä ja tyypilliseen Elton Johnin musikaalisävellysten tapaan ne ovat todella vaikuttavia. Varsinkin näytelmän viimeinen laulu Entiset kuninkaat sai vaikuttavuudessaan kylmät väreet aikaan. 

Me osuimme ensi-iltaan, jossa Billyn roolissa nähtiin Kimi Lumme ja Michaelin roolissa Touko Hukkanen. Varsinkin Hukkanen erottui joukosta. Totesimme näytelmän jälkeen, että tästä pojasta tullaan todellakin vielä kuulemaan. Aivan uskomaton showmies jo noin nuorella iällä ja hän otti lavan haltuun ammattilaisen ottein. Kaikki lapsinäyttelijät olivat todella taitavia, mutta varsinkin Hukkasen suoritus Michaelina nousi esiin. 

Oulun teatteri – Billy Elliot. Kuvassa Touko Hukkanen. Kuva Kati Leinonen.

Näytelmässä kielenkäyttö on vähintäänkin värikästä, mutta vaikka kyseessä ovat lapset se ei tunnu mitenkään päälle liimatulta tai epäsopivalta. Se sopii näille hahmoille, jotka ovat kyllästyneet pieneen kaupunkiin ja aikuisten ongelmiin, jotka tulevat heidänkin elämiinsä. Lapsissa heijastuu elämän moninaisuus, he kiroilevat, kapinoivat ja kokeilevat rajojaan samalla, kun aikuiset taistelevat omien ongelmiensa kanssa. Rosoisuudesta huolimatta näytelmä on myös koskettava. Se tuo esille äitinsä menettäneen pojan kipuilun oman itsensä kanssa ja hatarasti kokoon kursitut perhesuhteet. 

Ei ole ihme, että näytelmä on Lontoossa pyörinyt jo pian 20 vuotta. Vaikka se sijoittuu tiettyihin vuosiin, itse tarina on ajaton ja kaiken ikäiset saavat siitä irti jotakin. Oulussa näytelmässä nähdään paikallisia lapsia ja melkoisen monta lahjakasta lasta yhteen kaupunkiin näkyy mahtuvan. Lavastuksen osalta teatterilla on taas tehty pieniä ihmeitä. Lavasteet muuntuvat tarpeen mukaan näppärästi Billyn kodista tanssistudioksi ja takaisin teatterin taialla. 

Tämä on näytelmä, joka kaikkien musikaalifanien tulisi nähdä ainakin kerran ja väitän, että Oulun versio on hyvä vaihtoehto. Kielenkäytön vuoksi näytelmää ei voi suositella aivan perheen pienimmille, mutta kouluikäisten kanssa sen voinee jo käydä katsomassa. 

Lippuja saa tuttuun tapaan suoraan teatterilta tai Ticketmasterista hintaan 48,50€ / 44€ / 35€

maanantai 13. joulukuuta 2021

Ensi-ilta: En päässyt Juliaksi

Heipä hei ja hyvää joulukuun puoliväliä! Ei mene kauan ja ollaan jo joulun pyhissä. Teatterillakin oli jo syksyn viimeinen ensi-ilta ja nyt te kuulette siitä. Kiitos teatterille hirmuisesti taas kutsusta.

Näytelmä, jonka kävin katsomassa on Tuula Väänäsen ja Pyry Äikään tähdittämä En päässyt Juliaksi. Se on Alma Lehmuskallion ohjaama ja käsikirjoituksen työryhmässä ovat olleet mukana niin ohjaaja kuin näyttelijätkin, joiden omia kokemuksia näytelmässä käytetään. Tuula Väänänen on Oulun teatterin pitkäaikainen näyttelijä ja Pyry Äikää puolestaan on tutumpi television puolelta ja on ensimmäistä kertaa Oulun teatterin lavalla. Näytelmässä kohtaavat siis tosielämässäkin urallaan hyvin pitkällä ja varsin alussa olevat näyttelijät. 

Näytelmä kertoo näyttelijästä, Tuulasta, jonka piti saada tehdä viimeisenä työnään Shakespearen iso hahmo, mutta lopulta rooli meni toiselle. Suolana haavaan nuori Romeon näyttelijä, Pyry, jakaa hetkellisesti saman pukuhuoneen. Sukupolvien kuilu ja elämän ohikiitävyys avautuvat Tuulalle kaikessa karuudessaan, kun hänen keräillessään tavaroitaan sisään marssii nuori näyttelijä ensimmäisessä isossa teatteriroolissaan.

Oulun teatteri – En päässyt Juliaksi. Kuvassa Pyry Äikää ja Tuula Väänänen, kuva Kati Leinonen.


Näytelmä kulkee monessa tasossa ja käsikirjoitus pohjaa sekä näyttelijöiden oikeisiin kokemuksiin urastaan, että improvisaatioon ja sekoittaa faktaa ja fiktiota. Pohjana on kuitenkin kahden eri sukupolven ja urallaan hyvin eri vaiheissa olevan näyttelijän kipuilu oman itsensä ja hahmojensa kanssa. Tuula katsoo taaksepäin rooleihin joita on jo tehnyt ja suree ettei saanut ikinä tehdä yhtään Shakespearen suurta hahmoa, ei edes mieshahmoa. Pyry puolestaan koettaa saada kertaalleen kuopattua teatteriuraansa lentoon vieraan kaupungin näyttämöllä ja päästä irti tv-rooleistaan. Nuori Romeo ei synny helposti ja Tuulan vanhat roolit eivät halua kuolla. 

Toisessa näytöksessä pääsemme näkemään Romeon ja Julian. Versio on... mielenkiintoinen. Tästä voisi sanoa paljonkin, mutta kokemus oli niin absurdi, että haluan kaikkien kokevan sen itse, enkä spoilaa mitään. Sanon vain, että tällaista Romeota ja Juliaa ette ole nähneet. Shakespearen käsikirjoitus viskataan tuuleen ja neljättä seinää ei vain rikota, vaan se potkaistaan saranoiltaan ja näytelmä tulee kirjaimellisesti lähelle yleisöä, joka saa välillä myös osallistua. Yleisö ulvoi naurusta ja pyyhki kyyneleitä koko toisen näytöksen ajan. Tässä osassa näytelmää luultavasti oli käsikirjoitus, mutta paljon tuntui olevan myös improvisaatiota, eli arvelisin, ettei se ole yksikään ilta aivan samanlainen. Matkalla bussipysäkille moni samaan suuntaan teatterilta lähtenyt hihitteli edelleen itsekseen ja pui näytelmää keskenään. Yhtään negatiivista sanaa en salakuunnellessani kuullut. 

Oulun teatteri – En päässyt Juliaksi. Kuvassa Pyry Äikää ja Tuula Väänänen, kuva Kati Leinonen.

Näytelmä esitetään Pienen näyttämön lavalla, jonne se sopiikin vallan mainiosti, mutta tilaa on siksi aika rajatusti. Eli kipi kipi lippukaupoille, jos haluatte mahtua sekaan. Tämän kehtaa mennä katsomaan koko perheellä. Lippuja saa tuttuun tapaan teatterin myyntipalvelusta ja täältä. En ole ainakaan viimeiseen kolmeen postaukseen sanonut, niin sanotaan taas: Meillä Oulussa on oikeasti todella hieno ja elävä teatteri. Pidetään se elossa käymällä siellä. 

lauantai 6. marraskuuta 2021

Ensi-ilta: Tahto

Erittäin hyvää lauantaita ja pyhäinpäivää hyvät lukijat. Taas olisi aika teatterijutuille. Perinteiseen tapaan kipitin eilen Oulun teatterille pimeän ja sateisen Oulun keskustan halki, ja teatterin valot ja lämpö olivat taas kutsuvat. Ihan alkuun vielä kerran teatterille kiitokset kutsusta.





Aina Bergrothin kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrénin ohjaama Tahto-näytelmä pohjautuu Pekka Holopaisen samannimiseen teokseen, joka avaa hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisen  uraa ja elämää kulissien takana. Itse en ole kirjaa lukenut, joten en voi ottaa kantaa miten paljon teos on matkalla romaanista lavalle muuttunut ja painottaako se jotakin osa-aluetta enemmän kuin elämäkerta. 

Tähän alkuun haluan sanoa, että minä en seuraa hiihtoa. Saarinen, Kuitunen ja muut suomalaisen huippuhiihdon nimet ovat minulle nimiä, jotka olen kuullut, ja tiedän hiihdosta sen, että siihen tarvitaan sukset (mielellään voidellut), kaveria ei saa huitoa sauvalla ja tarkoitus on olla maalissa ensimmäisenä. Teksti tulee olemaan melko lyhyt ja ytimekäs, sillä en halua spekuloida ja maalailla liikaa silloin, kun kyseessä on oikean ihmisen elämä. 

Oulun teatteri – Tahto. Kuvassa Maija Andersson, Timo Pesonen ja Pia Andersson, kuva Kati Leinonen.


Näytelmä maalaa kuvan Aino-Kaisa Saarisesta (Maija Andersson) henkilönä, joka ei anna ilkeiden kielten tai muiden vastustuksen estää itseään ja tuo esiin sen, että hänet on laitettu elämässään aina kilpailuasetelmaan jopa siskonsa kanssa. Kilpailu ja tavoitteellisuus ovat tärkeitä ja mitään ei tehdä puolitehoilla. Tämä lapsuudesta nouseva kilpa-asetelma siskoa vastaan kantaa hänen uransa läpi ja toimii jonkinlaisena alustana, josta ponnistaa. Aina voi olla parempi, kerätä 100 marjaa enemmän ja juosta tai hiihtää sekunnin nopeammin kuin joku muu. Sitkeys on usein toistuva termi.

Kuten kirjan alaotsikko Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot antaa ymmärtää on myös näytelmässä kaksi puolta. On hiihtäjä Aikku Saarinen ja henkilö Aino-Kaisa Saarinen. Näistä ensimmäinen on ensisijaisesti urheilija, joka kulkee määrätietoisesti kohti unelmaansa muiden ja oman kehon vastustuksesta huolimatta, ja pyrkii pois toisen hiihtäjän Virpi Kuitusen (Susanna Pukkila) varjosta seisomaan yksin maailman huipulla. Toinen koettaa olla tytär, vaimo, sisko ja äiti huippu-urheilun ja kameroiden paineessa ja kokee ajoittain epävarmuutta siitä, tuleeko tästä yhtään mitään. Taustalla tukevat ja väliin epäilevät vanhemmat, sisko ja mies, jotka eivät aina ymmärrä miksi hänen täytyy hiihtää, ja eikö olisi parempi vain opiskella joku ammatti. Sisäisenä äänenä kyseenalaistamassa kaiken mielekkyyttä nähdään 80-luvun Andre Agassi (Antti Launonen). Näytelmä kuvaa ammattiurheilijan elämää realistisesti kaikkine ala- ja ylämäkineen ja miten jopa yksilölajissa ei oikeasti pärjää yksin.

Tahto pureutuu myös Saarisen ja Virpi Kuitusen väleihin ja Kuitunen onkin näytelmän yksi tärkeimpiä henkilöitä. Heidän kilpailuasetelmansa on suomalaisessa hiihdossa hyvin tunnettu asia ja heidän välisensä kulisseissa puhaltanut hyinen tuuli käydään läpi lavalla. Saarinen kuvaa Kuitusta kirjassa esikuvakseen, johtajakseen, latistajakseen, unettomien öidensä lähteeksi ja mörökseen. Hän on aina hieman edellä ja hänen voittamisensa vaikuttaa mahdottomalta ja kaksikon välit ovat hyvin myrskyisät. 

Näytelmä käy tietysti läpi myös suomalaiselle hiihdolle merkityksellisiä hetkiä ja skandaaleja. Näistä saisi varmaan enemmän irti, jos on aikoinaan kiinnittänyt niihin huomiota. Minulla ei esimerkiksi ollut aavistustakaan Suomen hiihtomaajoukkueen väleistä, tai oikeastaan käsitystä mitä Lahdessa tapahtui vuonna 2001. En seurannut hiihtoa ja Lahden kisojen aikaan olin 7-vuotias, joten muistikuvat ovat hatarat. Toki se on minunkin mieleeni jossakin mittakaavassa piirtynyt, kuten varmaan kaikkien suomalaisten, sillä siitä puhuttiin kansallisena häpeänä ja kehdataanko tässä enää naamaamme näyttää missään kisoissa. 

Näytelmä oli jälleen toteutettu erittäin hienosti. Suuren näyttämön kapasiteettia on hyödynnetty ja lavan pyörivä osio toimi kätevästi hiihtolatuna, kun tila muuten on rajattu, mutta näytelmässä keskeisenä osana on hiihto. Näytelmä myös yhdisti videota perinteiseen lavalla tapahtuvaan näyttelemiseen ja esimerkiksi dramatisoinnit pressitilaisuuksista heijastettiin erittäin hienosti muotoillulle valkokankaalle, joka ei näytä ollenkaan valkokankaalta. 

Lavalla nähtiin myös uusia tulokkaita Oulun Suomalaisen Yhteiskoulun lukiosta. OSYK on hyvin taidepainotteinen lukio, jossa voi esimerkiksi opiskella teatteria ja roolituksessa oli mukana muutama nuori näyttelijä. Kaikilla heillä oli useampia rooleja. Kaksosia Aino-Kaisaa ja Maija-Siskoa lapsina näyttelivät Adele Okkonen ja Maria Suopajärvi, toimitsijana ja baarityöntekijänä oli Kain Annunen, hiihtäjä Riikka Sirviön roolissa nähtiin Riina Keskitalo, Sami Jauhojärvenä oli Eeli Jurvelin ja valmentaja Ismo Hämäläisenä Aatu Ahonen.  

Oulun teatteri – Tahto. Kuvassa Adele Okkonen, Maria Suopajärvi, Salli Halkola, Maija Andersson, Aatu Ahonen, Riina Keskitalo, Kain Annunen ja Eeli Jurvelin, kuva Kaisa Tiri.

Näytelmää suosittaisin erityisesti heille, jotka seuraavat hiihtomaailmaa ja tietävät nämä henkilöt ja heidän saavutuksensa, sillä henkilökuvan ohella käydään läpi suomalaisen hiihdon historiaa. He saavat siitä varmaan irti vielä enemmän kuin me, joille hiihto käsitteenä on jotakin, joka tapahtuu tammikuussa terveellisen elämän aloittamiseen kuuluvana asiana ja hiihdämme viikon ajan perinteistä vuorohiihtoa järveä ympäri ja luovutamme, koska ei ole terveellinen, vaan aika kipeä olo. Näytelmä sopii silti myös hiihdosta tietämättömille ja itse viihdyin sen parissa kovasti. 

Lippuja saa Ticketmasterista tai suoraan teatterin myyntipalvelusta hintaan 37 € /34 € / 19,50 €. Hyvä lahja yhteiseksi tekemiseksi vaikka isälle isänpäivänä.

lauantai 3. heinäkuuta 2021

Helpot kirjoneulesukat

 Nyt se tapahtui! Sain aikaiseksi ja julkaistua ensimmäisen neulekokoelmani. Yksi pieni unelma toteutettu! 

https://www.ravelry.com/patterns/library/helpot-kirjoneulesukat-2






Kyseessä on siis neljän ohjeen kokoelma helppoja kirjoneulesukkia, jotka on suunniteltu aloittelijoita silmälläpitäen. Osasta on 3 eri versiota kahdella eri leveydellä. Näistä sukista varmaan ananakset ja alienit julkaisen vielä itsenäisinä ohjeina. Hirmu jännää. Oikeasti minua ei niinkään kiinnosta se ostaako joku tätä kokoelmaa, olen vain ylpeä, että sain sen tehtyä. 

Näistä sukista raita- ja ruutusukat lähtee Oys:in sytosukkakeräykseen. Mulla on niin paljon tehtyjä, käyttämättömiä sukkia, että en millään ehdi tässä elämässä käyttää kaikkia, joten vien pussillisen keräykseen. Osa on olleet varastossa vuosia. Osan säästän käteviksi viime hetken tuparilahjoiksi.