maanantai 7. maaliskuuta 2022

Ensi-ilta: Billy Elliot

Heipä hei taas!

Oulussa sai ensi-iltansa Billy Elliot, joka on varmasti kaikkien musikaalinystävien bucket list näytelmä. Se on pyörinyt Lontoossa vuodesta 2005 ja Suomessakin useassa teatterissa. Nyt Oulussa saatiin siitä ihan oma versio. Minä en harmillisesti Lontoossa ehtinyt katsomaan sitä, mutta uskallan väittää, että tämä suomenkielinen versio ei jää kakkoseksi alkuperäiselle. 

Tarina on varmasti monelle tuttu, sillä tästähän on olemassa myös elokuva, mutta otetaanpas kertauksena. Billy Elliot on kaivostyöläisen poika, joka haluaisi tanssia balettia. Valitettavasti pieni, lakkoileva kaivoskaupunki vuonna 1984 ei ollut otollisin paikka tällaiselle haaveelle. Pojista piti kasvaa miehiä ja Billyn isäkin halusi pojan ennemmin nyrkkeilevän ja kasvavan kunnon mieheksi. Billy kuitenkin kapinoi, käy salaa balettitunneilla ja alkaa tavoitella unelmaansa, jolla hän pääsisi pois kaupungista, jonka kohtalo näyttää synkältä. 

Ajallisesti näytelmä sijoittuu siis vuoden 1984-1985 kaivostyöläisten vuoden kestäneeseen lakkoon, jolla kaivosten työntekijät vastustivat Margaret Thatcherin hallinnon ajamaa kaivosten sulkemista ja hiilen tuontia ulkomailta. Samaan aikaan Britannia koetti toipua lamasta ja homous oli luokiteltu sairaudeksi. Ei siis ideaalinen aika olla poika, joka haluaa tanssia balettia. 

Oulun teatteri – Billy Elliot. Kuvassa mm. Juho Uusitalo, Aki Pelkonen ja Tuomo Tolvanen. Kuva Kati Leinonen.

Mutta se kertauksesta. Mennäänpäs itse näytelmään. Näytelmässä tapahtuu paikoin enemmän kuin yleisöstä ehtii nähdä. Lavalla pyörii yhtä aikaa kaivosmiehiä, poliiseja ja pieniä ballerinoja. Vauhtia ei todellakaan puutu. Musiikit ovat Elton Johnin säveltämiä ja tyypilliseen Elton Johnin musikaalisävellysten tapaan ne ovat todella vaikuttavia. Varsinkin näytelmän viimeinen laulu Entiset kuninkaat sai vaikuttavuudessaan kylmät väreet aikaan. 

Me osuimme ensi-iltaan, jossa Billyn roolissa nähtiin Kimi Lumme ja Michaelin roolissa Touko Hukkanen. Varsinkin Hukkanen erottui joukosta. Totesimme näytelmän jälkeen, että tästä pojasta tullaan todellakin vielä kuulemaan. Aivan uskomaton showmies jo noin nuorella iällä ja hän otti lavan haltuun ammattilaisen ottein. Kaikki lapsinäyttelijät olivat todella taitavia, mutta varsinkin Hukkasen suoritus Michaelina nousi esiin. 

Oulun teatteri – Billy Elliot. Kuvassa Touko Hukkanen. Kuva Kati Leinonen.

Näytelmässä kielenkäyttö on vähintäänkin värikästä, mutta vaikka kyseessä ovat lapset se ei tunnu mitenkään päälle liimatulta tai epäsopivalta. Se sopii näille hahmoille, jotka ovat kyllästyneet pieneen kaupunkiin ja aikuisten ongelmiin, jotka tulevat heidänkin elämiinsä. Lapsissa heijastuu elämän moninaisuus, he kiroilevat, kapinoivat ja kokeilevat rajojaan samalla, kun aikuiset taistelevat omien ongelmiensa kanssa. Rosoisuudesta huolimatta näytelmä on myös koskettava. Se tuo esille äitinsä menettäneen pojan kipuilun oman itsensä kanssa ja hatarasti kokoon kursitut perhesuhteet. 

Ei ole ihme, että näytelmä on Lontoossa pyörinyt jo pian 20 vuotta. Vaikka se sijoittuu tiettyihin vuosiin, itse tarina on ajaton ja kaiken ikäiset saavat siitä irti jotakin. Oulussa näytelmässä nähdään paikallisia lapsia ja melkoisen monta lahjakasta lasta yhteen kaupunkiin näkyy mahtuvan. Lavastuksen osalta teatterilla on taas tehty pieniä ihmeitä. Lavasteet muuntuvat tarpeen mukaan näppärästi Billyn kodista tanssistudioksi ja takaisin teatterin taialla. 

Tämä on näytelmä, joka kaikkien musikaalifanien tulisi nähdä ainakin kerran ja väitän, että Oulun versio on hyvä vaihtoehto. Kielenkäytön vuoksi näytelmää ei voi suositella aivan perheen pienimmille, mutta kouluikäisten kanssa sen voinee jo käydä katsomassa. 

Lippuja saa tuttuun tapaan suoraan teatterilta tai Ticketmasterista hintaan 48,50€ / 44€ / 35€

maanantai 13. joulukuuta 2021

Ensi-ilta: En päässyt Juliaksi

Heipä hei ja hyvää joulukuun puoliväliä! Ei mene kauan ja ollaan jo joulun pyhissä. Teatterillakin oli jo syksyn viimeinen ensi-ilta ja nyt te kuulette siitä. Kiitos teatterille hirmuisesti taas kutsusta.

Näytelmä, jonka kävin katsomassa on Tuula Väänäsen ja Pyry Äikään tähdittämä En päässyt Juliaksi. Se on Alma Lehmuskallion ohjaama ja käsikirjoituksen työryhmässä ovat olleet mukana niin ohjaaja kuin näyttelijätkin, joiden omia kokemuksia näytelmässä käytetään. Tuula Väänänen on Oulun teatterin pitkäaikainen näyttelijä ja Pyry Äikää puolestaan on tutumpi television puolelta ja on ensimmäistä kertaa Oulun teatterin lavalla. Näytelmässä kohtaavat siis tosielämässäkin urallaan hyvin pitkällä ja varsin alussa olevat näyttelijät. 

Näytelmä kertoo näyttelijästä, Tuulasta, jonka piti saada tehdä viimeisenä työnään Shakespearen iso hahmo, mutta lopulta rooli meni toiselle. Suolana haavaan nuori Romeon näyttelijä, Pyry, jakaa hetkellisesti saman pukuhuoneen. Sukupolvien kuilu ja elämän ohikiitävyys avautuvat Tuulalle kaikessa karuudessaan, kun hänen keräillessään tavaroitaan sisään marssii nuori näyttelijä ensimmäisessä isossa teatteriroolissaan.

Oulun teatteri – En päässyt Juliaksi. Kuvassa Pyry Äikää ja Tuula Väänänen, kuva Kati Leinonen.


Näytelmä kulkee monessa tasossa ja käsikirjoitus pohjaa sekä näyttelijöiden oikeisiin kokemuksiin urastaan, että improvisaatioon ja sekoittaa faktaa ja fiktiota. Pohjana on kuitenkin kahden eri sukupolven ja urallaan hyvin eri vaiheissa olevan näyttelijän kipuilu oman itsensä ja hahmojensa kanssa. Tuula katsoo taaksepäin rooleihin joita on jo tehnyt ja suree ettei saanut ikinä tehdä yhtään Shakespearen suurta hahmoa, ei edes mieshahmoa. Pyry puolestaan koettaa saada kertaalleen kuopattua teatteriuraansa lentoon vieraan kaupungin näyttämöllä ja päästä irti tv-rooleistaan. Nuori Romeo ei synny helposti ja Tuulan vanhat roolit eivät halua kuolla. 

Toisessa näytöksessä pääsemme näkemään Romeon ja Julian. Versio on... mielenkiintoinen. Tästä voisi sanoa paljonkin, mutta kokemus oli niin absurdi, että haluan kaikkien kokevan sen itse, enkä spoilaa mitään. Sanon vain, että tällaista Romeota ja Juliaa ette ole nähneet. Shakespearen käsikirjoitus viskataan tuuleen ja neljättä seinää ei vain rikota, vaan se potkaistaan saranoiltaan ja näytelmä tulee kirjaimellisesti lähelle yleisöä, joka saa välillä myös osallistua. Yleisö ulvoi naurusta ja pyyhki kyyneleitä koko toisen näytöksen ajan. Tässä osassa näytelmää luultavasti oli käsikirjoitus, mutta paljon tuntui olevan myös improvisaatiota, eli arvelisin, ettei se ole yksikään ilta aivan samanlainen. Matkalla bussipysäkille moni samaan suuntaan teatterilta lähtenyt hihitteli edelleen itsekseen ja pui näytelmää keskenään. Yhtään negatiivista sanaa en salakuunnellessani kuullut. 

Oulun teatteri – En päässyt Juliaksi. Kuvassa Pyry Äikää ja Tuula Väänänen, kuva Kati Leinonen.

Näytelmä esitetään Pienen näyttämön lavalla, jonne se sopiikin vallan mainiosti, mutta tilaa on siksi aika rajatusti. Eli kipi kipi lippukaupoille, jos haluatte mahtua sekaan. Tämän kehtaa mennä katsomaan koko perheellä. Lippuja saa tuttuun tapaan teatterin myyntipalvelusta ja täältä. En ole ainakaan viimeiseen kolmeen postaukseen sanonut, niin sanotaan taas: Meillä Oulussa on oikeasti todella hieno ja elävä teatteri. Pidetään se elossa käymällä siellä. 

lauantai 6. marraskuuta 2021

Ensi-ilta: Tahto

Erittäin hyvää lauantaita ja pyhäinpäivää hyvät lukijat. Taas olisi aika teatterijutuille. Perinteiseen tapaan kipitin eilen Oulun teatterille pimeän ja sateisen Oulun keskustan halki, ja teatterin valot ja lämpö olivat taas kutsuvat. Ihan alkuun vielä kerran teatterille kiitokset kutsusta.





Aina Bergrothin kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrénin ohjaama Tahto-näytelmä pohjautuu Pekka Holopaisen samannimiseen teokseen, joka avaa hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisen  uraa ja elämää kulissien takana. Itse en ole kirjaa lukenut, joten en voi ottaa kantaa miten paljon teos on matkalla romaanista lavalle muuttunut ja painottaako se jotakin osa-aluetta enemmän kuin elämäkerta. 

Tähän alkuun haluan sanoa, että minä en seuraa hiihtoa. Saarinen, Kuitunen ja muut suomalaisen huippuhiihdon nimet ovat minulle nimiä, jotka olen kuullut, ja tiedän hiihdosta sen, että siihen tarvitaan sukset (mielellään voidellut), kaveria ei saa huitoa sauvalla ja tarkoitus on olla maalissa ensimmäisenä. Teksti tulee olemaan melko lyhyt ja ytimekäs, sillä en halua spekuloida ja maalailla liikaa silloin, kun kyseessä on oikean ihmisen elämä. 

Oulun teatteri – Tahto. Kuvassa Maija Andersson, Timo Pesonen ja Pia Andersson, kuva Kati Leinonen.


Näytelmä maalaa kuvan Aino-Kaisa Saarisesta (Maija Andersson) henkilönä, joka ei anna ilkeiden kielten tai muiden vastustuksen estää itseään ja tuo esiin sen, että hänet on laitettu elämässään aina kilpailuasetelmaan jopa siskonsa kanssa. Kilpailu ja tavoitteellisuus ovat tärkeitä ja mitään ei tehdä puolitehoilla. Tämä lapsuudesta nouseva kilpa-asetelma siskoa vastaan kantaa hänen uransa läpi ja toimii jonkinlaisena alustana, josta ponnistaa. Aina voi olla parempi, kerätä 100 marjaa enemmän ja juosta tai hiihtää sekunnin nopeammin kuin joku muu. Sitkeys on usein toistuva termi.

Kuten kirjan alaotsikko Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot antaa ymmärtää on myös näytelmässä kaksi puolta. On hiihtäjä Aikku Saarinen ja henkilö Aino-Kaisa Saarinen. Näistä ensimmäinen on ensisijaisesti urheilija, joka kulkee määrätietoisesti kohti unelmaansa muiden ja oman kehon vastustuksesta huolimatta, ja pyrkii pois toisen hiihtäjän Virpi Kuitusen (Susanna Pukkila) varjosta seisomaan yksin maailman huipulla. Toinen koettaa olla tytär, vaimo, sisko ja äiti huippu-urheilun ja kameroiden paineessa ja kokee ajoittain epävarmuutta siitä, tuleeko tästä yhtään mitään. Taustalla tukevat ja väliin epäilevät vanhemmat, sisko ja mies, jotka eivät aina ymmärrä miksi hänen täytyy hiihtää, ja eikö olisi parempi vain opiskella joku ammatti. Sisäisenä äänenä kyseenalaistamassa kaiken mielekkyyttä nähdään 80-luvun Andre Agassi (Antti Launonen). Näytelmä kuvaa ammattiurheilijan elämää realistisesti kaikkine ala- ja ylämäkineen ja miten jopa yksilölajissa ei oikeasti pärjää yksin.

Tahto pureutuu myös Saarisen ja Virpi Kuitusen väleihin ja Kuitunen onkin näytelmän yksi tärkeimpiä henkilöitä. Heidän kilpailuasetelmansa on suomalaisessa hiihdossa hyvin tunnettu asia ja heidän välisensä kulisseissa puhaltanut hyinen tuuli käydään läpi lavalla. Saarinen kuvaa Kuitusta kirjassa esikuvakseen, johtajakseen, latistajakseen, unettomien öidensä lähteeksi ja mörökseen. Hän on aina hieman edellä ja hänen voittamisensa vaikuttaa mahdottomalta ja kaksikon välit ovat hyvin myrskyisät. 

Näytelmä käy tietysti läpi myös suomalaiselle hiihdolle merkityksellisiä hetkiä ja skandaaleja. Näistä saisi varmaan enemmän irti, jos on aikoinaan kiinnittänyt niihin huomiota. Minulla ei esimerkiksi ollut aavistustakaan Suomen hiihtomaajoukkueen väleistä, tai oikeastaan käsitystä mitä Lahdessa tapahtui vuonna 2001. En seurannut hiihtoa ja Lahden kisojen aikaan olin 7-vuotias, joten muistikuvat ovat hatarat. Toki se on minunkin mieleeni jossakin mittakaavassa piirtynyt, kuten varmaan kaikkien suomalaisten, sillä siitä puhuttiin kansallisena häpeänä ja kehdataanko tässä enää naamaamme näyttää missään kisoissa. 

Näytelmä oli jälleen toteutettu erittäin hienosti. Suuren näyttämön kapasiteettia on hyödynnetty ja lavan pyörivä osio toimi kätevästi hiihtolatuna, kun tila muuten on rajattu, mutta näytelmässä keskeisenä osana on hiihto. Näytelmä myös yhdisti videota perinteiseen lavalla tapahtuvaan näyttelemiseen ja esimerkiksi dramatisoinnit pressitilaisuuksista heijastettiin erittäin hienosti muotoillulle valkokankaalle, joka ei näytä ollenkaan valkokankaalta. 

Lavalla nähtiin myös uusia tulokkaita Oulun Suomalaisen Yhteiskoulun lukiosta. OSYK on hyvin taidepainotteinen lukio, jossa voi esimerkiksi opiskella teatteria ja roolituksessa oli mukana muutama nuori näyttelijä. Kaikilla heillä oli useampia rooleja. Kaksosia Aino-Kaisaa ja Maija-Siskoa lapsina näyttelivät Adele Okkonen ja Maria Suopajärvi, toimitsijana ja baarityöntekijänä oli Kain Annunen, hiihtäjä Riikka Sirviön roolissa nähtiin Riina Keskitalo, Sami Jauhojärvenä oli Eeli Jurvelin ja valmentaja Ismo Hämäläisenä Aatu Ahonen.  

Oulun teatteri – Tahto. Kuvassa Adele Okkonen, Maria Suopajärvi, Salli Halkola, Maija Andersson, Aatu Ahonen, Riina Keskitalo, Kain Annunen ja Eeli Jurvelin, kuva Kaisa Tiri.

Näytelmää suosittaisin erityisesti heille, jotka seuraavat hiihtomaailmaa ja tietävät nämä henkilöt ja heidän saavutuksensa, sillä henkilökuvan ohella käydään läpi suomalaisen hiihdon historiaa. He saavat siitä varmaan irti vielä enemmän kuin me, joille hiihto käsitteenä on jotakin, joka tapahtuu tammikuussa terveellisen elämän aloittamiseen kuuluvana asiana ja hiihdämme viikon ajan perinteistä vuorohiihtoa järveä ympäri ja luovutamme, koska ei ole terveellinen, vaan aika kipeä olo. Näytelmä sopii silti myös hiihdosta tietämättömille ja itse viihdyin sen parissa kovasti. 

Lippuja saa Ticketmasterista tai suoraan teatterin myyntipalvelusta hintaan 37 € /34 € / 19,50 €. Hyvä lahja yhteiseksi tekemiseksi vaikka isälle isänpäivänä.

lauantai 3. heinäkuuta 2021

Helpot kirjoneulesukat

 Nyt se tapahtui! Sain aikaiseksi ja julkaistua ensimmäisen neulekokoelmani. Yksi pieni unelma toteutettu! 

https://www.ravelry.com/patterns/library/helpot-kirjoneulesukat-2






Kyseessä on siis neljän ohjeen kokoelma helppoja kirjoneulesukkia, jotka on suunniteltu aloittelijoita silmälläpitäen. Osasta on 3 eri versiota kahdella eri leveydellä. Näistä sukista varmaan ananakset ja alienit julkaisen vielä itsenäisinä ohjeina. Hirmu jännää. Oikeasti minua ei niinkään kiinnosta se ostaako joku tätä kokoelmaa, olen vain ylpeä, että sain sen tehtyä. 

Näistä sukista raita- ja ruutusukat lähtee Oys:in sytosukkakeräykseen. Mulla on niin paljon tehtyjä, käyttämättömiä sukkia, että en millään ehdi tässä elämässä käyttää kaikkia, joten vien pussillisen keräykseen. Osa on olleet varastossa vuosia. Osan säästän käteviksi viime hetken tuparilahjoiksi.

 

torstai 27. toukokuuta 2021

Kesäyö-sukat

Ai ku oon ahkerana. Melkein reaaliajassa päivittelen. Oho.

Kirjoitin ja julkaisin eilen ohjeen lyhyisiin palmikkosukkiin ja koska ne on mustat ja suunnittelin ne ns. kesäsukiksi, jotka lämmittää varpaita, kun aamulla hakee postit tai vie koiran ulos keskellä yötä ne saivat nimekseen Kesäyö.

Lankana on tuttu ja turvallinen Novitan 7 veljestä värissä musta. Sitä kului näihin koon 38 sukkiin 65g eli hieman yli puolet 100g kerästä meni. Ohje löytyy ravelrysta ilmaisena. :) 




tiistai 25. toukokuuta 2021

Sukka pukkaa

 Hei vain taas kaikki.

Talvi oli ja meni ja minä olen kulisseissa puuhaillut ahkerasti vaikka täällä onkin ollut hiljaista. Minua Instagramissa seuraavat tietävät että olen talven aikana sekä saanut itseni filosofian maisteriksi että avannut Ravelryyn neuleohjekaupan ja saanut sinne jo sen verran ohjeita, että kehtaan kertoa julkisesti suunnittelevani nykyisin neuleita. Olen myös tehnyt YouTubeen ohjevideoita. Tällä hetkellä kaikki mallit ovat ilmaisia. Kesän aikana on tarkoitus julkaista ensimmäinen jonkin sortin neulekokoelma helpoista kirjoneulesukista aloittelijoille. 3/5 mallia on jo valmiina, 2 viimeistä mallisukkia vaille. Tänne blogin puolelle on jatkossa tarkoitus tulla ohjeita, neulevinkkejä yms. Tällä viikolla pyrin saamaan Ravelryyn taas uuden sukkaohjeen. Ottakaahan Ravelry, YouTube ja neuleinsta haltuun.


https://www.ravelry.com/stores/nanu-knits


https://instagram.com/nanuknits


https://youtube.com/user/Nemi3456384


Teatterijutut jatkuu toivottavasti myös. Tässä vielä kuvaspämminä muutamat mun omat mallit. :) 




maanantai 23. marraskuuta 2020

Ensi-ilta: Kaboom ja kuvittelun voima

Vuoden yleisestä olotilasta huolimatta Oulun teatteri on yhä vahvasti jaloillaan. Sain taas vierailla vuoden viimeisessä ensi-illassa. 

Vuorossa oli Alma Lehmuskallion ohjaama koko perheen näytelmä Kaboom ja kuvittelun voima. Absurdein ja visuaalisesti näyttävin näytelmä hetkeen. Näytelmän kantava teema on isoksi kasvaminen ja lapsuuden ja teini-iän häilyvä raja. Mikael (Timo Pesonen) on sulkenut lelumaailman ovet ja isoille ihmisille typilliseen tapaan liimautunut ruudun ääreen. Sattuman kautta hän kuitenkin raottaa lelumaailman portteja uudestaan ja päätyy eriskummalliseen maailmaan täynnä toinen toistaan mielikuvituksellisempia hahmoja; lapsen keksimiä persoonia jotka hän on jo oittain unohtanut.  Taikuri-seikkailija Kaboomin (Merja Pietilä) tehtävä on saada Mikael muistamaan heidän yhteiset leikkinsä ja herättämään Mikaelin mielikuvitus takaisin henkiin sillä vain se voi auttaa Kaboomia.

Näytelmä tuo lavalle kavalkadin leluja vanhasta, kaiken nähneestä ja kokeneesta Oraakkeli-pupusta (Anneli Niskanen)  ponien harjoista huolta kantavaan action-figuuri-parturikampaaja Mänmäniin (Antti Launonen) ja keppeihin jotka mielikuvitus muuttaa vaikka valomiekoiksi. Hahmot näytelmässä ovat hellyttäviä ja moniulotteisia. Ne vetoavat sekä lapsiin että aikuisiin. Ne ovat värikkäitä, persoonallisia ja osa hieman rikki, mutta se ei haittaa niiden menoa. 

Kuvassa Anneli Niskanen, Maija Andersson, Annina Rokka, Antti Launonen, kuva Maiju Pohjanheimo


Näytelmässä ehkä hienointa on sen visuaalisuus. Hahmojen asut ovat todella näyttäviä ja lavalta voi bongailla monen eri ikäisen katsojan lapsuudesta tuttuja leluja symbaaleja soittavasta apinasta modernimpiin nukkeihin. Ilme on jossain määrin jopa steampunk henkinen sekoitus hieman rähjäistä menneisyyttä ja utopistista nykyisyyttä. Puvustuksen on suunnitellut Pasi Räbinä, jonka käsialan puvuista voi tunnistaa. Näytelmän tunnelma on jotakin, jota on hankala kuvata. Lelujen esiinmarssi on lavastuksen ja musiikin kanssa kuin sukellus johonkin unohdettuun ja unenkaltaiseen tilaan. Sama lähes mystinen tunnelma vallitsee Mikaelin kulkiessa syvemmälle lelumaailman uumeniin. Näytelmä myös käyttää hyväkseen kolmen sirkusartistin (Katariina Alalääkkölä, Jared van Earle, Pihla Ojala) kykyjä ja se nostaa näytelmän aivan uudelle tasolle. Heidän akrobatiansa näyttää vaivattomalta ja sujahtaa näytelmään saumattomasti.



                        Kuvassa Pihla Ojala, kuva Maiju Pohjanheimo

Kaiken kaikkiaan näytelmä hurmaavassa absurdiudessaan toimii. Ilahduttavaa oli, että kaikenikäinen yleisö saa siitä irti asioita. Kuten moni hyvin toteutettu viihdeproduktio lapset ja aikuiset voivat nauraa yhtä aikaa, mutta hieman eri asioille. Osin se vaikuttaa ottavan jopa kantaa yhteiskuntaan ja sen loputtomaan  rakennustyömaahan (sanan useammassa merkityksessä). Lapset näkevät sen komiikan mikä lavalla tapahtuu ja vanhempi yleisö löytää rivien välistä lisää merkityksiä. Välillä huumori on vain niin lapsellista, että aikuinenkin varovasti hihittää sille, koska kerrankin saa. Tähän kuluneeseen monella tavalla ankeaan syksyyn tämä näytelmä oli oikein mainio piristys. Ihan kuten mielikuvituksen ja leikin kuuluu ollakin.

Lippuja saa tuttuun tapaan täältä tai suoraan teatterilta. Menkää katsomaan niin pitkään kuin esityksiä saa järjestää.