Ensi-ilta: Tahto

Erittäin hyvää lauantaita ja pyhäinpäivää hyvät lukijat. Taas olisi aika teatterijutuille. Perinteiseen tapaan kipitin eilen Oulun teatterille pimeän ja sateisen Oulun keskustan halki, ja teatterin valot ja lämpö olivat taas kutsuvat. Ihan alkuun vielä kerran teatterille kiitokset kutsusta.

Aina Bergrothin kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrénin ohjaama Tahto-näytelmä pohjautuu Pekka Holopaisen samannimiseen teokseen, joka avaa hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisen  uraa ja elämää kulissien takana. Itse en ole kirjaa lukenut, joten en voi ottaa kantaa miten paljon teos on matkalla romaanista lavalle muuttunut ja painottaako se jotakin osa-aluetta enemmän kuin elämäkerta. 

Tähän alkuun haluan sanoa, että minä en seuraa hiihtoa. Saarinen, Kuitunen ja muut suomalaisen huippuhiihdon nimet ovat minulle nimiä, jotka olen kuullut, ja tiedän hiihdosta sen, että siihen tarvitaan sukset (mielellään voidellut), kaveria ei saa huitoa sauvalla ja tarkoitus on olla maalissa ensimmäisenä. Teksti tulee olemaan melko lyhyt ja ytimekäs, sillä en halua spekuloida ja maalailla liikaa silloin, kun kyseessä on oikean ihmisen elämä. 

Oulun teatteri – Tahto. Kuvassa Maija Andersson, Timo Pesonen ja Pia Andersson, kuva Kati Leinonen.

Näytelmä maalaa kuvan Aino-Kaisa Saarisesta (Maija Andersson) henkilönä, joka ei anna ilkeiden kielten tai muiden vastustuksen estää itseään ja tuo esiin sen, että hänet on laitettu elämässään aina kilpailuasetelmaan jopa siskonsa kanssa. Kilpailu ja tavoitteellisuus ovat tärkeitä ja mitään ei tehdä puolitehoilla. Tämä lapsuudesta nouseva kilpa-asetelma siskoa vastaan kantaa hänen uransa läpi ja toimii jonkinlaisena alustana, josta ponnistaa. Aina voi olla parempi, kerätä 100 marjaa enemmän ja juosta tai hiihtää sekunnin nopeammin kuin joku muu. Sitkeys on usein toistuva termi.

Kuten kirjan alaotsikko Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot antaa ymmärtää on myös näytelmässä kaksi puolta. On hiihtäjä Aikku Saarinen ja henkilö Aino-Kaisa Saarinen. Näistä ensimmäinen on ensisijaisesti urheilija, joka kulkee määrätietoisesti kohti unelmaansa muiden ja oman kehon vastustuksesta huolimatta, ja pyrkii pois toisen hiihtäjän Virpi Kuitusen (Susanna Pukkila) varjosta seisomaan yksin maailman huipulla. Toinen koettaa olla tytär, vaimo, sisko ja äiti huippu-urheilun ja kameroiden paineessa ja kokee ajoittain epävarmuutta siitä, tuleeko tästä yhtään mitään. Taustalla tukevat ja väliin epäilevät vanhemmat, sisko ja mies, jotka eivät aina ymmärrä miksi hänen täytyy hiihtää, ja eikö olisi parempi vain opiskella joku ammatti. Sisäisenä äänenä kyseenalaistamassa kaiken mielekkyyttä nähdään 80-luvun Andre Agassi (Antti Launonen). Näytelmä kuvaa ammattiurheilijan elämää realistisesti kaikkine ala- ja ylämäkineen ja miten jopa yksilölajissa ei oikeasti pärjää yksin.

Tahto pureutuu myös Saarisen ja Virpi Kuitusen väleihin ja Kuitunen onkin näytelmän yksi tärkeimpiä henkilöitä. Heidän kilpailuasetelmansa on suomalaisessa hiihdossa hyvin tunnettu asia ja heidän välisensä kulisseissa puhaltanut hyinen tuuli käydään läpi lavalla. Saarinen kuvaa Kuitusta kirjassa esikuvakseen, johtajakseen, latistajakseen, unettomien öidensä lähteeksi ja mörökseen. Hän on aina hieman edellä ja hänen voittamisensa vaikuttaa mahdottomalta ja kaksikon välit ovat hyvin myrskyisät. 

Näytelmä käy tietysti läpi myös suomalaiselle hiihdolle merkityksellisiä hetkiä ja skandaaleja. Näistä saisi varmaan enemmän irti, jos on aikoinaan kiinnittänyt niihin huomiota. Minulla ei esimerkiksi ollut aavistustakaan Suomen hiihtomaajoukkueen väleistä, tai oikeastaan käsitystä mitä Lahdessa tapahtui vuonna 2001. En seurannut hiihtoa ja Lahden kisojen aikaan olin 7-vuotias, joten muistikuvat ovat hatarat. Toki se on minunkin mieleeni jossakin mittakaavassa piirtynyt, kuten varmaan kaikkien suomalaisten, sillä siitä puhuttiin kansallisena häpeänä ja kehdataanko tässä enää naamaamme näyttää missään kisoissa. 

Näytelmä oli jälleen toteutettu erittäin hienosti. Suuren näyttämön kapasiteettia on hyödynnetty ja lavan pyörivä osio toimi kätevästi hiihtolatuna, kun tila muuten on rajattu, mutta näytelmässä keskeisenä osana on hiihto. Näytelmä myös yhdisti videota perinteiseen lavalla tapahtuvaan näyttelemiseen ja esimerkiksi dramatisoinnit pressitilaisuuksista heijastettiin erittäin hienosti muotoillulle valkokankaalle, joka ei näytä ollenkaan valkokankaalta. 

Lavalla nähtiin myös uusia tulokkaita Oulun Suomalaisen Yhteiskoulun lukiosta. OSYK on hyvin taidepainotteinen lukio, jossa voi esimerkiksi opiskella teatteria ja roolituksessa oli mukana muutama nuori näyttelijä. Kaikilla heillä oli useampia rooleja. Kaksosia Aino-Kaisaa ja Maija-Siskoa lapsina näyttelivät Adele Okkonen ja Maria Suopajärvi, toimitsijana ja baarityöntekijänä oli Kain Annunen, hiihtäjä Riikka Sirviön roolissa nähtiin Riina Keskitalo, Sami Jauhojärvenä oli Eeli Jurvelin ja valmentaja Ismo Hämäläisenä Aatu Ahonen.  

Oulun teatteri – Tahto. Kuvassa Adele Okkonen, Maria Suopajärvi, Salli Halkola, Maija Andersson, Aatu Ahonen, Riina Keskitalo, Kain Annunen ja Eeli Jurvelin, kuva Kaisa Tiri.

Näytelmää suosittaisin erityisesti heille, jotka seuraavat hiihtomaailmaa ja tietävät nämä henkilöt ja heidän saavutuksensa, sillä henkilökuvan ohella käydään läpi suomalaisen hiihdon historiaa. He saavat siitä varmaan irti vielä enemmän kuin me, joille hiihto käsitteenä on jotakin, joka tapahtuu tammikuussa terveellisen elämän aloittamiseen kuuluvana asiana ja hiihdämme viikon ajan perinteistä vuorohiihtoa järveä ympäri ja luovutamme, koska ei ole terveellinen, vaan aika kipeä olo. Näytelmä sopii silti myös hiihdosta tietämättömille ja itse viihdyin sen parissa kovasti. 

Lippuja saa Ticketmasterista tai suoraan teatterin myyntipalvelusta hintaan 37 € /34 € / 19,50 €. Hyvä lahja yhteiseksi tekemiseksi vaikka isälle isänpäivänä.

Kalenteritytöt ensi-ilta

Hei taas, johan siitä on ainakin viisi minuuttia kun viimeksi postasin. Teatterijutut jatkuu! Lauantaina vuorossa oli näytelmä Kalenteritytöt (ohjaus Taava Hakala, käsikirjoitus  Tim Firth, suomennos Aino Piirola).

Oulun teatteri – Kalenteritytöt. Kuvassa Riitta Toropainen, Tuula Väänänen, Anne Syysmaa, Annina Rokka, Annika Aapalahti ja Jaana Kahra, kuva © Kati Leinonen

Kyseessä on tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan perustuva näytelmä. En ole itse nähnyt kyseistä elokuvaa joten en voi verrata niitä keskenään. Olen kuitenkin ollut tietoinen kyseisestä elokuvasta ja siihen johtaneista tapahtumista. Tarina näytelmän takana on tapahtunut vuosituhannen taitteessa, kun Rylstonen naisyhdistys Pohjois-Yorkshiressa päätti alkaa kerätä varoja leukemiatutkimukselle ystävänsä ja erään jäsenen aviomiehen Johnin muistoksi ja toteutti vitsinä eläneen ajatuksensa kalenterista, joka olisi vaihtoehto perinteisille lampaille ja maisemille.

Elokuva ja näytelmä ovat muuttaneet joitakin yksityiskohtia, mutta pääasia on yhä sama. Näytelmä kertoo tarinan Knapeleyn naisyhdistyksestä, joka päättää hyväntekeväisyyden nimissä tehdä tyttökalenterin puheenjohtajansa selän takana. Komedian alta löytyy myös vakava ja surullinen puoli ja se koskettaa. Sana syöpä on läsnä, mutta se elää sopivasti huumorin varjossa. Näytelmä käsittelee aihetta siten, että se ei tunnu katsojasta epämukavalta vaikka harva siitä haluaa puhua, jos ei ole pakko. Pääasiallisesti näytelmä on kuitenkin erittäin hauska ja olin salaa iloinen, että ripsivärini on vedenkestävä.

Tapahtumat sijoittuvat Britanniaan, Yorkshiren maaseudulle. Huumori on hyvin englantilaista ja ainakin minuun se vetosi. Suomalaiseen yleisöön se vetoaa varmasti muutenkin sillä englantilainen huumori on jokseenkin samanlaista kuin suomalainen ja lisäksi se on meille hyvin tuttua vuosikymmenten TV-tarjonnan vuoksi. Huumori on hieman sarkastista ja kuivaa, mutta silti hahmojen välit ovat lämpimät ja kaikki sanotaan tarkoitamatta mitään pahaa. Huumoria revitään myös asioista, jotka saattavat olla suomalaisille vieraampia kuten maaseutunäyttelyistä ja sen etiketistä, jotka ovat siellä hieman erilaisia kuin maalaismarkkinat Suomessa ja kauppaketju Tescosta. Itseeni tämäkin upposi, sillä olen viettänyt Englannissa paljon aikaa ja Tesco oli vakiokauppani siellä asuessani, mutta nämä saattavat jäädä hieman hämäriksi jos ei ole mitään tietoa mikä Tesco on (paikallinen K-market).

Puvustus näytelmässä on taas todella onnistunut ja hahmot näyttivät Englantilaisilta. Sitä on vaikea kuvailla, mutta Englannissa paljon aikaa viettäneet tunnistavat puvustuksesta elementtejä jotka ovat kovin tuttuja. Englanti on yhä luokkiin jakautunut maa ja siellä pukeutuminenkin on usein, varsinkin Suomeen verattuna, jakautuneempaa riippuen pankkitilin saldosta. Erityisesti Chris (Annika Aapalahti) ja Celia (Tuula Väänänen) tuntuivat jotenkin hyvin tutuilta. Chris on räväkkä keskiluokkainen nainen, joka pukeutuu mielellään farkkuihin ja tennareihin ja Celia on yläluokkainen, mutta vähintään yhtä räväkkä persoona, jota ei haittaa istua piknikillä Armanin housuissa, koska ainahan voi ostaa uudet. Oikeastaan voisin hyvin kuvitella kaikki hahmot Canterburyn kaduille. Puvustuksesta näytelmässä vastaa Ulla-Maija Peltola.

Pidän tässä tarinassa myös symboliikasta. Kalenteritytöissä, sekä todellisuudessa että näytelmässä, auringonkukka on vahvasti läsnä. Auringonkukka symboloi toivoa, uskollisuutta ja iloa. Tarinan inspiroineet naiset käyttävät tänäkin päivänä julkisesti esiintyessään auringonkukkia rintapielessään. Ilmeisesti oikean elämän John kasvatti auringonkukkia ja antoi niitä ystävilleen sairastumisensa jälkeen ja toivoi, että paranee ennen kuin ne kukkivat ja siitä muodostui heidän oma symbolinsa hänen muistolleen.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin. Näytelmä on hyvin kevyttä viihdettä eikä vaadi juuri ajatustyötä. Voi vain istua ja nauttia illasta. Oikeastaan täysi vastakohta näytelmälle Isä, josta puhuin edellisessä postauksessa.

Kalenterityttöjen lippuja saa tuttuun tapaan joko teatterin lippupisteestä tai Ticketmasterista.

Liput 37 € / 34 € / 19,50 €

Isä, kun mieli pettää

Hyvää maaliskuista iltapäivää. Hillittömän opiskelurupeaman jälkeen olen palannut, sekä tänne, että teatterille. Viikonloppuna oli kaksi ensi-iltaa ja toisesta näytelmästä tulee vielä erillinen postaus heti perään.

Tämä postaus on pitkän työn tulos enkä silti osaa sanoa mitään kovin syvällistä. Kävin perjantaina taas ensi-illassa ja on sanottava, että olen pohtinut kaksi päivää mitä minä tästä osaan sanoa. Näytelmä, jonka katsoin oli Isä (ohjaus Mikko Korsulainen, suomennos Reita Lounatvuori) ja se jätti minut jokseenkin ristiriitaisiin tunnelmiin.

Isä perustuu Florian Zellerin romaaniin ja kertoo tarinan Andrésta (Timo Reinikka), joka kärsii dementiasta ja hänen tyttärestään Annesta (Elina Korhonen), joka koettaa selviytyä isänsä kanssa samalla eläen omaa elämäänsä.

Oulun teatteri – Isä. Kuvassa Timo Reinikka, kuva © Kaisa Tiri

Ihan ensiksi sanon, että jos läheiselläsi on dementia tämä näytelmä menee ihon alle ja voi olla varsin raskastakin katsottavaa. Tämä ei ole kevyt näytelmä vaan se tuo esiin sen karun todellisuuden, kun ihmisen mieli pettää. Se laskeutuu koko ajan syvemmälle sirpaleisen tajunnan syövereihin ja muuttuu synkemmäksi. Itse en tässä tilanteessa ole ikinä varsinaisesti ollut, mutta voisin kuvitella, että jos samojen asioiden kanssa painii tämä ei välttämättä ole aivan helpoimmasta päästä katsoa ja käsitellä. Toisaalta se voi toimia jonkinlaisena vertaistukena. Muuten tämä on kyllä ajatuksia herättävä näytelmä ja suosittelen sitä vahvasti.

Näytelmä tuo hyvin esiin sen, millaista se voi olla, kun muisti pettää. Se hyppii ajasta toiseen ja on rakenteeltaan sirpaleinen. Kohtausten järjestyksessä ei välillä ole logiikkaa, ikään kuin välistä puuttuisi pala ja juuri kun katsoja luulee tietävänsä mitä tapahtuu käy ilmi, että oikeasti ei ole kartalla. Voisin kuvitella, että tämä on myös se tunne, kun ei muista mitä on juuri tapahtunut ja kaikki tuntuu oudolta. Tietyllä tavalla ahdistavaa. Tätä ei voi seurata aivot narikassa vaan se vaatii aktiivista aivotyöskentelyä, jotta ymmärtäisi edes suunnilleen mitä täällä tapahtuu. 

Sävyltään näytelmä on synkeä. Välillä tunnelma kevenee, mutta voisin kuvitella, että oikeassa elämässä nämä hetket olisivat enemmän sarjassa "nauran etten itkisi" ja pohjautuvat siihen, että  fiktion ja faktan raja hämärtyy sairaassa mielessä. Näytelmän edetessä kohtaukset muuttuvat pirstaleisemmiksi samaa tahtia kun Andrén ymmärrys maailmasta muistoineen häviää ja hänen käytöksensä muuttuu. Andrén maailmassa kaikki on sekavaa, mutta yksi kiintopiste siinä on. Hänen rakas kellonsa on sentään ranteessa ja tuo turvaa kaaokseen. Katsoja viedään dementoituneeseen ja irrationaaliseen mieleen sen sijaan, että sitä seurataisiin sivusta jonkun toisen näkökulmasta. Näytelmä kattaa parissa tunnissa usean vuoden etenemisen, mutta dementialle tyypilliseen tapaan se ei ole kronologista ja André elää välillä mennessä ja välillä nykyisyydessä mikä tuo näytelmään aivan omanlaisensa rakenteen. 

Lavastus näytelmässä toimii hyvin. Samoilla yksinkertaisilla elementeillä saadaan luotua monta eri tilaa ja tämä pieni muuttuminen lisää osaltaan myös sitä lievää hämmennystä jota katsojakin tuntee, koska ei ole ihan täysin varmaa missä ajassa ja missä paikassa ollaan. 

Pidin näytelmästä, mutta toisaalta se oli myös vähän masentava. En lähtenyt teatterista tapani mukaan sillä mielellä, että olipas kivaa viihdettä vaan hieman hämmentyneenä ja pohtien mitä minä juuri näin. Väliajalla kuuntelin ihmisten puheita ja moni tuntui keskustelevan melko vakavahenkiseen sävyyn ja miettivän onkohan se oikeasti jotain tällaista ja olisipa kamalaa, jos mieli vain heittäisi toimimasta eikä itse edes tajuaisi sitä. Samat ajatukset olivat omassakin mielessäni. 

Päätän tämän raportin tähän, koska en oikeastaan osaa sanoa tästä mitään tämän järkevämpää. Näytelmänä erittäin hyvä ja pidin siitä ja roolisuoritukset olivat todella taitavia, mutta tämä näytelmä onnistui hämmentämään. Suositan kuitenkin katsomaan tämän, vaikka se ei sitä keveintä viihdettä olekaan. 

Liput Isään ovat saatavilla tuttuun tapaan suoraan teatterilta tai ticketmasterista hintaan 31 € / 28,50 € / 19,50 €

Ihmisellinen mies

Tällä kertaa ilta ei ollut synkkä eikä myrskyinen. Oli oikein valoisaa ja tyyntä ja kaupungilla ihmisiä haitaksi asti valofestarin osuessa samalle viikonlopulle ensi-illan kanssa. Teatterillakaan ei ollut montaa ihmistä kun lopulta pääsin sinne saakka. Sali kuitenkin täyttyi mukavasti ihmisten saapuessa paikalle valitellen parkkipaikkojen puutetta ja ruuhkaa.

Sirkku Peltolan Ihmisellinen mies vaati hieman ajattelua ja sulattelua, mutta lopulta olen ehkä saanut ajatukseni jäsenneltyä jokseenkin ymmärrettävään muotoon. Näytelmä oli hyvä, mutta siihen oli jotenkin hankala tarttua. Mikä on sinällään hyvin kuvaavaa, koska päähenkilö oli mies, josta  oikein kukaan ei saanut otetta tai selvää kuka hän oikein on. Raine Kukkia (Pentti Korhonen) on suomalainen mies; hän on väritön, hän pärjää vähällä, hän ei tee numeroa itsestään ja hän on onnellinen kun hänellä on katto pään päällä. Rainen täysi vastakohta näytelmässä on Kärpänen (Aki Pelkonen), hyväntahtoinen ja ekstrovertti vuokraisäntä, jolle olut maistuu vähän liikaakin ja näiden hahmojen vastakkain asettelu tuo näytelmään syvyyttä. Me kaikki tunnemme Rainen tai Kärpäsen. 

Raine Kukkia ja Kalevi Kärpänen (Kuva: Jussi Tuokkola)

Näytelmä käsiteli vaikeitakin aiheita kuten perheen kriisiä, mielenterveyttä, velkaantumista, teini-iän kuohuntaa, alkoholismia ja kuolemaakin huumorin keinoin ja vakavista aiheista huolimatta yleisö hirnui välillä kyyneleet silmissä. Ei näille aiheille saisi nauraa, mutta silti se oli liian hauskaa olla nauramatta.  Ensimmäisen näytöksen alku oli hieman hidas, kuten Rainekin. Hetki meni ymmärtäessä mitä porukkaa Jimi (Antti Launonen) ja Jannica (Anne Syysmaa) ovat.  Puolivälissä näytelmä lähti lentoon Rainen suvun ja vuokraisännän astuessa näyttämölle. Näytelmä pyöri Rainen elämän ympärillä, mutta hahmo oli silti tietyllä tavalla irtonainen, tarina vyöryi hänen ohitseen kuten elämäkin ja hän koetti pysyä mukana omana hyväntahtoisena itsenään. 

Tässä näytelmässä kaikki hahmot ovat hyvin aitoja ja uskallan väittää, että moni voi samaistua heihin. Itse tunsin yhteyttä teinigootti Raisaan, jota kukaan ei ymmärrä.  Hahmoilla oli oikeita ongelmia, joita nyky-yhteiskunta ihmisten eteen heittää. Mikään ei ollut päälleliimattua ja epäaitoa vaan nämä hahmot voisivat oikeasti olla olemassa ja vasrmasti jossakin ovatkin. Ihmisellinen mies ottaa hahmojen ja heidän ongelmiensa kautta kantaa yhteiskunnan nykytilaan, vaikka sitä ei korostettukaan eli en kuitenkaan pidä tätä yhteiskuntakriittisenä näytelmänä.

 Lavastus näytelmässä oli taas erittäin hieno ja monipuolinen. En ole ikinä nähnyt suurella näyttämöllä niin monipuolista lavastusta, pyörivästä lavasta oli otettu kaikki irti. Kaikki huolella rakennettuja. Näytelmässä on hyödynnetty myös videoteknologiaa, mikä oli hieno lisä. Tosin tässä näytelmässä se vilisi sen verran vauhdilla ja värikkäänä, että välillä jännäsin saanko migreenin. Pää kesti kuitenkin vaikka olen melko migreeniherkkä yksilö. Plussaa myös tyylikkäästä käsiohjelmasta. Sen ilme on jälleen hyvin miellyttävä ja näytelmään sopiva.

Kaiken kaikkiaan näytelmä oli oikein mainioja nimensä mukaisesti ihmisellinen. Toimii hyvin esimerkiksi pikkujoulun ohjelmana. Jos jakaisin tähtiä antaisin tälle 3,5. Lippuja saa tuttuun tapaan Tiketmasterista ja suoraan teatterilta.

Näköala sillalta

Eilen suuntasin kulkuni kohti teatteria, jälleen myrskyssä. Voisin aina aloittaa nämä tekstit sanoilla oli synkkä ja myrskyinen ilta. Maurin riehuessa meren rannassa teatterin ovet näyttivät jälleen oikein houkuttelevilta.

Näköala sillalta on Arthur Millerin käsikirjoittama kaksinäytöksinen tragedia, joka 62 vuotta kantaesityksensä jälkeen löysi tiensä Ouluun Pasi Lampelan ohjaamana. Pääosia näyttelivät Kari-Pekka Toivonen (Eddie Carbone), Merja Larivaara (Beatrice Carbone) ja Aksa Korttila (Catherine). Sama kolmikko näytteli pääosia myös näytelmässä Valheet ja viettelijät, eli ennakko-odotukseni tämän kaartin suhteen olivat korkealla. Arthur Millerin tuotanto on minulle tuttu, mutta tätä kyseistä näytelmää en ole koskaan lukenut, eli sen puolesta lähdin ilman mitään oletuksia siitä mitä ilta pitää sisällään.

Näytelmä pohjautuu tarinaan, jonka Miller oli kuullut miehestä, joka ilmiantoi laittomia maahanmuuttajia epätoivoisen rakkautensa vuoksi. Tarina sijoittuu Brooklynin satama-alueelle italian-amerikkalaiseen työläiskortteliin ja kuvaa köyhähkön työläisperheen elämää. Eddie on ahtaaja, joka raataa aamusta iltaan elättääkseen perheensä ja antaakseen kasvattityttärelleen Katielle mahdollisuuden koulutukseen ja parempaan elämään. 

Ensimmäinen näytös on tasaisesti etenevä kertomus Beatricen serkkujen Marcon (Janne Raudaskoski) ja Rodolphon (Atte Antikainen) paosta Amerikkaan, kahden nuoren kielletystä rakkaudesta, epävarmuudesta tulevaisuuden suhteen ja mustasukkaisuudesta. Eddie ei halua päästää irti kasvatistaan ja toisessa näytöksessä tapahtumat kiihtyvät mustasukkaiseen kolmiodraamaan ja koston kierteeseen jossa mikään teko ei ole liian epätoivoinen. Kertomusta kuljettaa eteenpäin asianajaja Alfieri (Mikko Leskelä), joka toimii narraattorina ja rikkoo neljännen seinän kertoen tarinaa suoraan yleisölle.

Tarina myös selkeästi ottaa kantaa Amerikassa 1950-luvulla vallinneeseen kulttuuriin naisten alisteisesta asemasta ja laittoman siirtolaisuuden tuomasta varjosta perheiden elämään. Moni laillisesti maahan tullut siirtolainen ja heidän jälkeläisensä halusivat auttaa kotimaahan jääneitä ja tarjosivat turvapaikkaa kiinni jäämisen uhallakin. Katie kamppailee lapsuuden ja aikuisuuden välillä muttei uskalla uhmata miestä, joka kasvatti hänet ja potee huonoa omatuntoa siitä, että tekee oman päänsä mukaan. Beatrice taas on miehensä ja uhmakkaan ottotyttärensä välillä ja koettaa toimia järjen äänenä heidän tahtojensa taistossa. 

Näytelmän lavastus oli taas oikein toimiva. Tällä kertaa paljon yksinkertaisempi kuin missään muussa suurella näytämöllä näkemässäni. Se kuvasti kuitenkin hyvin työläisperheen köyhää kotia ja sataman nuhjuista ympäristöä ja enempää ei tämä näytelmä olisi vaatinutkaan. Puvustuksen osalta näytelmä oli myös onnistunut. Vaatteet olivat 50-luvun muodin mukaisia ja jälleen kerran jopa pieniin yksityiskohtiin oli kiinnitetty huomiota. Erityisesti huomioni kiinnittyi Eddien elämää nähneeseen baseball-takkiin, jonka rinnassa komeili Brooklyn Dodgersin, nykyinen LA Dodgers, baseballjoukkueen logo. Hauska pieni historiallinen yksityiskohta joka toi näytelmään vielä hieman enemmän autenttisuutta.

Kari-Pekka Toivonen ja Merja Larivaara (c) Jussi Tuokkola

Kokonaisuutena näytelmä siis toimii. Jos haluaa katsoa kovin menevän näytelmän tämä ei ole paras vaihtoehto ja suositan My Fair Ladya, mutta klassikkonäytelmien, draamojen sekä tragedioiden ystäville tämä hieman synkkäsävyinen näytelmä sopii erinomaisesti. Lippuja on saatavilla Ticketmasterin kautta ja hinnat ovat 35/32/17,50€. Sanon sen jälleen kerran, tasoon nähden meillä on halpaa käydä teatterissa eli hyödyntäkää tätä!

Pieleen meni taas

Juhlimme eilen ystäväni Phoenixin kanssa hieman etukäteen edessä häämöttävää vanhenemistani käymällä katsomassa Pieleen Meni Oulun Kaupunginteatterissa. Olen itse näytelmän käynyt katsomassa jo ensi-illassa, mutta kyllä se iski taas ihan yhtä lujaa. Oli aika tehokas vatsa- ja poskilihastreeni, kun pari tuntia räkätettiin lähes tauotta. Winston-Rambo, tosin voisin vannoa sen olleen viimeksi Rambo-Winston, oli taas hukassa. Tällä kertaa oman pienen lisämausteensa toi se, että yleisöstä revittiin lavaa pystyssä pitämään yksi yleisön jäsen. Hieman huokaisimme, että onneksi ollaan toisessa rivissä, eikä siinä sopivasti hollilla keskellä edessä. 

Kattavamman arvion voi lukea aiemmasta blogipostauksestani, sekä Phoenixin Elämää blogista hänen kokemuksensa näytelmästä. Näytelmän jälkeen kävimme syömässä vakipaikassamme Park Buffetissa Rotuaarilla ja suuntasimme Valkeaan haahuilukierrokselle ja Arnoldsin herkuille.

Sain Phoenixilta myös mahtavan synttärilahjan: lepakkohiuspinnejä, kallon muotoisen juomalasin joka sisälsi suklaata, pillerin näköisiä korostuskyniä sekä kallokynttilän. Päätyvät varmasti käyttöön. Olen pyhäinpäivän lapsi ja se on minulle vuoden kohokohta. Mitenkäs se Addamsissa sanottiinkaan: "Christmas and Easter bring wonderful treasures, spirits and pumpkins bring far greater pleasures". Pidän kyllä joulustakin todella kovasti, mutta minun ei niin salainen synkkä puoleni rakastaa pyhäinpäivän (ja Halloweenin/Samhainin) estetiikkaa, pimeyttä, vaeltavia sieluja ja taikoja. 

Fruitie ja lemonade, ihana lahja ja harvinaisesti ekalla filmille vedetty pakollinen teatteriselfie.

Rautatie

Oikein hyvää alkanutta syyskuuta kaikille. Tämän postauksen aioin oikeasti tehdä jo noin viikko sitten, mutta maanantana alkanut koulu ja flunssa haittasivat taas harrastuksia ja sen sijaan kävinkin tentissä, kirjoitin esseen ja tutustuin uusiin fukseihin erilaisissa tapahtumissa.

Mutta asiaan. Kävin viime viikon lauantaina teatterissa Juhani Ahon Rautatien ensi-illassa. Oli taas kerran elämys. Kyseiseen teokseen olen tutustunut aiemmin vain elokuvamuodossa, eli en osaa sanoa miten se vastasi kirjaa, mutta uskaltaisin väittää toisessa näytöksessä olleen tyylillisiä eroja.

Heta Haanpään ohjaama Rautatie on tarina Korvenperän Matista (Mikko Leskelä) ja Liisasta (Merja Pietilä), jotka lähtevät katsomaan rautatietä naapurikylälle. Se on omalla tavallaan tarina modernisoitumisesta ja siitä miten maailma muuttuu ja kyydissä täytyy vain yrittää pysyä. Ennen näytöstä olleessa keskustelutilaisuudessa kirjastolla asiasta kerrottiin hyvin. Jokaisella aikakaudella on oma rautatiensä. Nykyisin se olisi varmaan valokuitu ja älypuhelimet joita ilman sinnikkäimmät yhä elävät. Tai se jo surullisen kuuluisa länsimetro.

Näytelmä oli omalla tavallaan hieman hämmentävä. Näytelmä on tietyllä tavalla "tarina tarinan sisällä", sitä kerrotaan yleisölle näyttelijöiden odotellessa jo lavalla yleisön saapuessa ja alkaessa kertoa Matista ja Liisasta. Se myös sisälsi hyvin paljon tanssia, jolla kuvattiin ajan kulkua ja matkan tekoa ja minulla kesti hetki päästä käsitykseen mitä sillä haetaan. Itse en ymmärrä tanssista rehellisesti sanottuna mitään, mutta se oli silti ihan viihdyttävää seurattavaa ja paikoin tuntui, kuin tanssilla olisi pikakelattu sen paikasta toiseen kävelyn ja vuodenaikojen vaihtelun yli. Itse nautin suuresti siitä, että näytelmän musiikki oli kolmen muusikon soittamaa ja osin improvisoitua, mikään näytös ei siis ole täysin samanlainen musiikin puolesta. Mielenkiintoinen ratkaisu oli myös se, että tiettyjä asioita ei oltu tehty perinteisesti lavasteilla, vaan esimerkiksi lennätintolppaa näytteli ihminen.

Ensimmänen näytös oli uskollinen ajalleen ja teokselle. Matti ja Liisa elivät ajassa jolloin pirtti valaistiin päreillä ja lanka kehrättiin käsin. Vaatetus oli sosiaaliluokasta toiseen tyypillistä 1800-luvun puolivälin vaatetusta ja sosiaaliluokat olivat selvästi eroteltuja maattomasta Matleenasta, torppari Mattiin ja talolliseen rovastiin. Matti ja Liisa kuulevat arvostamiltaan rovastilta ja ruustinnalta tarinoita rautatiestä ja hyvin suomalaiseen tapaan he koettavat hillitä uteliaisuuttaan ja olla kuin se olisi vain naapuripitäjän kotkotuksia ja jonninjoutavuuksia. Vähitellen heidän uteliaisuutensa tuota lähes myyttistä käsitettä kohtaan käy liian suureksi ja he päättävät lähteä (hieman salassa) rautatietä katsomaan. Ehkä, jos hurjaksi heittäytyy, sillä voisi jopa matkustaa yhden asemanvälin!

Toinen näytös oli hieman yllättävämpi. Tarina kirjaimellisesti modernisoituu rautatielle tullessa. Vaatteet vaihtuvat nykyaikaisempaan ja näkyypä lavalla sähköbassokin (väittäisin muodon puolesta perus Fender jazz-bassoksi). Juna itse on erittäin hauskasti toteutettu filminauhan avustuksella lavan taustascreenillä ja se toi tunnetta liikkeestä. Junan oranssit penkit toivat mieleen sen ajatuksen, että onko tämä kyseinen rautatie oikeasti nyt viittaus länsimetron suuntaan. Sen tarpeellisuuttahan tässä on viime vuodet ihmetelty ja odoteltu sinne pääsyä vähän samaan tapaan, kuin Matti ja Liisa Lapinlahden rautatietä alkuperäisteoksessa 1800-luvulla.

Suosittelisin tätäkin näytelmää. Jos et pidä tanssista voi tämä kaksituntinen olla aika pitkä, mutta jos tanssin paljous ei ole ongelma tästä aika varmasti pitää. Lippuja pääsee ostamaan tästä.

Pieleen meni - Kulissit kaatava kohelluskomedia

Oulun kaupunginteatterin produktio Pieleen meni on suomennos englantilaisesta Olivier palkitusta The play that goes wrong näytelmästä, joka pyörii Lontoon West Endissä tänäkin päivänä ja onpa sitä esitetty myös Broadwaylla New Yorkissa. Pääosisssa sekoilivat  Janne Raudaskoski, Elina Keinonen, Mikko Leskelä, Joose Mikkonen, Mika Nuojua, Aki Pelkonen, Heli Haapalainen ja Timo Reinikka

Pieleen meni on komedia, joka soveltuu kohelluskomedian ja sekoilun ystäville. Tyyliltään siinä on yhtäläisyyksiä esimerkiksi Monty Pythoniin ja Mr. Beaniin, eli jos olet vain älykkään huumorin ystävä tämä näytelmä ei välttämättä tarjoa juuri mitään. Se on hyvin slapstick painotteinen ja kuten sanottua, hirveätä kohellusta ja tarkoituksella näytelty yli ja muussakin kuin näyttelijäntyössä kaikki mitä on voitu, on vedetty överiksi. Minuun tämä vetosi, mutta salista poistuessani kuulin parinkin ihmisen kommentoivan, ettei näytelmä oikein iskenyt ja etteivät he ymmärtäneet miksi tämä on muka niin hyvä. Ymmärrän tämänkin näkökulman, jos on olettanut menevänsä katsomaan Olivier palkittua komediaa tietämättä ideasta taustalla se saattaa vaikuttaa vain kaoottiselta. The play that goes wrong tekijäryhmä Mischief Theatre on Englannissa tehnyt samalla idealla useampiakin tuotantoja, esimerkiksi BBC One kanavalle Peter Pan goes wrong.

Saavuttuamme teatteriin tapahtumat alkoivat jo ennen salin ovien avautumista; lämpiössä kuului tavallisesta poikkeavia kuulutuksia ja teatterin työntekijöitä näyttelevät hahmot seikkailivat yleisön seassa suorittamassa omia ennen näytöstä tehtäviä viime hetken valmisteluja ja ovien avauduttua lavalla käynnissä olivat saman teeman mukaiset valmistelut. Idea toimi mielestäni hyvin, sillä koko näytelmän ideahan on olla niin sanotusti teatterikokemus teatterikokemuksen sisällä. Kerroksia löytyy jopa kolme: näyttelijät näyttelemässä näyttelijöitä ja vielä se näytelmä, whodunnit -tyyppinen Murha Havershamin kartanossa murhamysteeri, jossa heidän roolihahmonsa näyttelevät.

Hahmot olivat jokseenkin sympaattisia unohdellessaan olevansa näytelmässä ja lipsuessaan rooleistaan ja intoillessaan ensimmäisestä ensi-illastaan ja koettaessaan parhaan improvisaatiokykynsä mukaan selvitä tapahtumista jotka uhkaavat pilata koko ensi-illan.  Näyttelijät tekivät hienon roolityön näytellessään huonoja näyttelijöitä. Juoni näytelmässä on ovela, se on lähes satiirinen katsaus siihen mitä Murphyn laki ja kehnon puoleiset näyttelijät saavat aikaan teatterissa.

Alkuperäisen näytelmän tekijäryhmä on toistanut samaa konseptia useammassakin näytelmässä ja muussa tv-esiintymisessä ja se on saatu hyvin siirrettyä tähän käännökseen. Hauska lisä oli myös käsiohjelman ”näyttelijöiden” esittely. Lyhyet tekstit toivat lisää syvyyttä hahmoihin ja auttoivat ymmärtämään miksi kukakin lavalla käyttäytyi, kuten käyttäytyi. Toinen näytös meni omaan makuuni jo liiankin sekoiluksi, paino oli ehkä hieman liikaa siellä slapstickin ja överiyden puolella, mutta jälleen kerran: sehän tässä näytelmässä vähän oli ideana. Pidin silti ja näytelmän aikana minä ja moni muukin yleisön jäsen pyyhki naurunkyyneleitä. Päivän vatsalihastreenikin tuli hoidettua kätevästi teatterin penkissä.

Puvustuksen puolelta sanoisin, että puvustamo oli jälleen kerran tehnyt erittäin hienoa työtä. Asut seurasivat aika tarkasti alkuperäisiä ja olivat onnistuneita replikoita noin 20-luvun englantilaisesta pukeutumisesta.  

Lyhyesti voisi siis sanoa, että jos nautit kohelluksesta ja Monty Python ja Mr. Bean tyyppisestä huumorista tämä näytelmä on sinua varten. Muuten tästä ei ehkä saa irti niin paljon, kuin voisi ja lavan toiminta saattaa vaikuttaa aika päättömältä ja oudolta. Ainoa kysymys joka mieleeni jäi on: mihin katosi Rambo/Winston?

Merenkulkija

Pahoittelen myöhästynyttä arvostelua, seuraava ajoissa.

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa näytelmän Merenkulkijan viimeisen näytöksen. Tämän artikkelin kirjottamisessa on kestänyt, koska en oikeastaan vieläkään ihan tiedä mitä mieltä olin näytelmästä. Toisaalta pidin siitä, mutta toisaalta en vieläkään ymmärrä näkemääni.

Näytelmä kertoi joukosta irlantilaisia, jotka ryyppäsivät koko joulun kodissaan Dublinissa. Näytelmä oli ihan viihdyttävä, mutta jotenkin se ei ihan auennut minulle. Kukaan ei oikeastaan kasvanut ihmisenä eikä myöskään oppinut mitään, enkä saanut henkilökohtaisesti oikein mitään otetta muihin kuin päähenkilö Jamesiin, joka oli porukan ainoa absolutisti. Itsekin absolutistina voin samaistua siihen ärsytykseen, joka syntyy kuunnella ryyppyporukan juttuja ainoana selvin päin olevana.  Kellään ei mennyt hyvin ja kaikki velloivat itsesäälissä kuka sokeutumisen, kuka avio-ongelmien tai milloin minkäkin vuoksi. Näytelmän nimi oli myös Merenkulkija, mutta merenkäynti ei itseasiassa liittynyt mitenkään mihinkään. Nautin kuitenkin näytelmästä, se toimi hyvin kevyenä viihteenä ja pienet elementit tekivät siitä mielenkiintoisen.

Näytelmän alussa levyltä soineet uillean pipes -pillit säväyttivät minua erityisesti, sillä niiden ääni on lumoava ja erityisen irlantilainen ja tunnistettava. Uillean pipes on irlantilainen versio skotlantilaisesta säkkipillistä, mutta palkeet joilla ääni tuotetaan ovat käsivarsien alla ja sen ääni on paljon pehmeämpi kuin tunnetummalla skotlantilaisella serkullaan. Myös näytelmän lopussa soineet reelit viehättivät ja päättivät välillä melko synkissäkin vesissä kulkenee näytelmän hilpeään tunnelman ja palautti yleisön takaisin todellisuuteen.

Näytelmässä oli myös yliluonnollisia elementtejä itse paholaisen ilmestyessä illanviettoon ja vaatien Jamesin sielua omakseen, mikäli hän voittaa tämän korttipelissä. Loppu näytelmä oli hienosti rakennettu tämän ympärille sanaleikein, jotka yleisö ymmärsi, mutta muut hahmot pysyivät autuaan tietämättöminä mitä pelissä on panoksena.

Lavastukseltaan ja puvustukseltaan näytelmä oli hyvin yksinkertainen, hahmojen koti näytti hieman irlantilaiselta pubilta ja puvustus oli kuten voisi olettaa alaluokan tuohon aikaan pukeutuneen, hieman kärsinyttä, mutta siistiä.

Tästä näytelmästä on vaikea kirjoittaa, koska kuten sanoin, en ihan täysin käsittänyt näkemääni enkä ole ikinä katsonut myöskään alkuperäistä englanninkielistä näytelmää tai lukenut sen käsikirjoitusta. Ja kuten sanottu, tämä oli viimein näytös, mutta jos tämä pyörii joskus uudelleen tai jopa jossain muussa teatterissa on se katsomisen arvoinen silti. merenkulkijahan perustuu irlantilaisen näytelmäkirjailija Conor McPhersonin näytelmään The Seafarer.

Kultakausi –100 vuotta suomalaisuutta

Hyvää iltaa, rakkaat lukijat. On taas kulttuurihetken aika. Uhmasin Oulussa riehuvaa tuulta ja suuntasin kulkuni yliopistolta Torinrantaan kohti teatterin violettina hehkuvaa tornia. Ytimiä hyytävässä tuulessa se näytti hyvin kutsuvalta ja liian kaukaiselta. Jos joku ei siis tiedä, Oulussa tuulee aina ja se tuuli on kumpaankin suuntaan vastatuuli.

Mutta asiaan. Kävin näytelmän Kultakausi ensi-illassa ja täytyy myöntää, että kokemus oli melkoinen. Kultakausi kertoo satiirin keinoin suomalaisesta sielunmaisemasta ja politiikasta sellaisena, kuin se nykyään on: puhdasta komediaa. Pääosassa ovat poliitikot, suomibrändi ja Suomen 100 vuotta itsenäisyyttä. Näytelmä onkin osa Suomi 100 -juhlavuotta ja tehty sitä silmällä pitäen. Suomen 100-vuotis juhlavuoden teema on "yhdessä" ja tämä näytelmäkin on syntynyt yhteistyössä Kemin, Kajaanin ja ruotsalaisten Riksteaternin ja Norrbotensteaternin kanssa.
Rooleissa olivat Perttu Hallikainen (Kajaani), Mikko Korsulainen (Oulu), Annina Rokka (Oulu), Satu Tala (Kemi) ja Kimmo Tetri (Riksteatern).

Ensimmäistä kertaa ensi-illassa. Oli jännää.

Vaikka kyseessä on komedia suomalaisuuden ydintä pohditaan näytelmässä välillä hyvinkin syvällisesti. Siitä huokuu se, miten ylpeitä me sisäisesti olemme omasta pienestä maastamme, joka on muulle maailmalle suhteellisen huomaamaton ja mitä oikeastaan on olla suomalainen. Alussa oli suo, kuokka ja Jussi, mutta mitä on vuonna 2017?
 Tämä heijastuu hyvin kärjistettyyn vastakkainasetteluun suomalaisen ja ruotsalaisen välillä ja iloluontoinen, ruotsinsuomalainen Matts onkin hyvä kontrasti perisuomalaisille hahmoille kuten Väinö tai Pirkko. Tätä hiljaista ylpeyttä korosti hienosti myös taustan valkokankaalle heijastetut kuvat suomalaisten taiteilijoiden maalauksista kuten Hugo Simbergin Halla, Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen Äiti ja monet muut tunnetut teokset historiamme varrelta. Suomen kaksi virallista kieltä oli myös otettu huomioon ja näytelmä oli puhuttu suomeksi ja ruotsiksi ja taustakankaan yläreunassa pyöri tekstitykset, jotta kummankin kielen edustajat ymmärtäisivät koko näytelmän.

Jos näytelmän taustalla onkin 100 vuotta historiaa ei nykypäivääkään unohdettu. Osansa saivat niin Stubb, Berner ja Suomen vimmattu brändääminen maailmalla, oikeastaan kaikki joka on viimeaikoina vallannut alaa lehtien otsikoissa oli ujutettu mukaan dialogiin. Tämä oli mielestäni hyvin toimiva idea, koska se jätti tilaa muutokselle, näytelmän käsikirjoitusta voitaisiin periaatteessa muuttaa aina sen mukaan mikä on sillä hetkellä tapetilla Suomessa ihan vain muutamaa sanaa vaihtamalla.

Rakenteellisesti näytelmä oli hauskasti toteutettu. 1800-luvun realismin aikaan suosituksi tullen niin sanotun, neljän seinän teatterin sijaan tämä näytelmä sai yleisön osallistumaan ja pallo oli, täysin kirjaimellisesti, välillä katsomon puolella.  Jos olet kovin ujo suosittelen välttämään paria etummaista riviä, mikäli et missään nimessä halua sanoa sanaakaan. Näytelmä myös tavallaan pysyi käynnissä koko ajan. Tullessani teatterille noin kymmentä minuuttia ennen näytelmän alkua yksi päänäyttelijöistä oli teatteriravintolassa keräämässä yleisöltä sloganeja aiheesta suomibrändi. Myös väliajan päättyessä toinen hahmo oli ikään kuin poliitikon ominaisuudessa kyselemässä ihmisiltä asioita, mutta olin hieman liian kaukana saadakseni täysin selvää mistä oli kyse, mutta se toi oman pienen mausteensa asiaan.

Visuaaliselta puoleltaan Kultakausi toteutti "less is more" periaatetta ja lavastus oli hyvin yksinkertainen ja koruton. Mitään ylimääräistä ei ollut.  Se toimi paristakin syystä. Se ei vienyt huomiota pois näytelmän tapahtumilta eikä taustan valkokankaalta ja tarina sijoittui ruotsinlaivalle, jotka ovat ymmärrykseni mukaan suhteellisen koruttomia ja välillä melko retrojakin paikkoja. Tai ainakin stereotypiat sanovat näin ja niillähän tässä leikittiin. Puvustuksellisesti näytelmässä ei ollut mitään erikoista, hahmot olivat aika tavallisia sen suhteen.

Salakuuntelin väliajalla ja salista poistuessani yleisön kommentteja enkä kuullut ainoatakaan negatiivista kommenttia. Yleisö lähti todella hienosti mukaan silloin kun tilanne sitä vaati ja nauroi lopun ajan vedet silmissä. Kultakausi oli aika hyvää terapiaa hetkessä, jolloin hallituksen toimille tekisi lähinnä mieli itkeä.

Jos saatte tilaisuuden käydä katsomassa niin oikeasti: menkää. Näytelmä leikkii politiikan hiekkalaatikolla, mutta jopa minä, joka pysyn visusti erossa kaikesta politiikkaan liittyvästä, nautin näytelmästä kovasti. Tasoon suhteutettuna Oulussa on halvat teatteriliput, tulette saamaan rahoillenne vastinetta.

Kultakausi tulee ensi-iltaan myös yhteistyöteattereissa Kajaanissa (26.1.), Kemissä (2.2.) ja ruotsin teattereissa syyskuussa.

Jääräpäistä stereotypiaa

Olen taas harrastanut kulttuuria. 9.12. illalla oli ainejärjestöni Verban kulttuurisyksyn päätös teatterissa. Kävimme katsomassa näytelmän Jääräpää. Ohessa omia mietteitäni näytelmästä.

Jukka Heinäsen ohjaama Jääräpää on näytelmä, joka leikittelee stereotypioilla saamelaisuudesta, metallifaneista ja ruotsalaisuudesta. Näytelmän ensimmäisellä puolikkaalla en ollut aivan varma onko tämä älykästä huumoria vai vain stereotypioista väkisin väännettyä huumoria. Näytelmän toinen puolisko kuitenkin kallisti ajatukseni siihen älykkään huumorin suuntaan. Se on kaikessa överiydessään ja korniudessaan lopulta ihan toimiva.

Katja Karhuvuoma on Helsingistä Muonioon muuttanut muutoshaluinen kunnanjohtaja, joka koettaa ajaa Muonion ja Enontekiön kuntaliitosta vastahakoisia kyläläisiä ja omaa appeaan, ”Helsingin herroja” joka solullaan vastustavaa Piera Karhuvuomaa, intohimoista Black Sabbath fania, vastaan. Kaikki ei mene ihan Katjan suunnitelman mukaan ja näytelmän nimi - jääräpää -  kuvaa hyvin kaikkien hahmojen asenteita, kukaan ei ole valmis antamaan tuumaakaan periksi.

Jääräpää on hauska ja kepeä komedia, joka saa nauramaan ja hymyn huulille paikoin jopa kornilla huumorillaan sekä ylilyönneillään hahmojen luonteiden ja piirteiden suhteen. Se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin kuten kuntaliitoksiin komediallisella tavalla ja irvaillaanpa siinä länsimetrollekin, myös englantilainen metallilegenda Black Sabbath nostetaan lähes Jumalan asemaan Pieran, tuon metallin sanansaattajan toimesta. Myös ruotsalaiset saavat osansa naapurillisesta pilkasta Bertilin hahmossa hieman neitimäisenä muotitalon toimitusjohtajana.

Kuitenkin näytelmässä pohditaan myös tärkeitä asioita ja epäkohtia kuten yksinäisyyttä ja naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Katja kokee olevansa yksin ja outo tulokas joka ei sovi joukkoon saadessaan vastaansa pahapäisiä ja muutoshaluttomia poromiehiä, joille kuntarajan pysyminen on henki ja elämä. Taustalla häärää myös naisasialiike joka pyrkii lopettamaan naisiin kohdistuvan väkivallan pienen kylän naisiksi hämmästyttävän hyvillä hakkerin taidoillaan ja mukana toiminnassa pyörii myös seudun viimeinen poliisi Liisa. Naisasialiike on esimerkki siitä, miten Lapin syrjäseuduilla virkavalta on resurssien puutteessa kaukana ja välillä asiat on otettava omiin käsiin, jos muutosta aikoo saada, sillä muuten voi olla myöhäistä silloin, kun virkapukuiset lopulta saapuvat. Parisuhdeväkivalta on Suomessa valitettavan yleistä ja naiset kokevat yhä häpeää siitä, että heitä on lyöty vaikka uhri on asiassa se viaton osapuoli jonka ei tulisi kokea häpeää siitä, että hänen koskemattomuuttaan on loukattu.

Näytelmän visuaalisesta puolesta voisi sanoa, että minimalistinen oli tässä näytelmässä toimivaa. Lavasteet olivat melko yksinkertaiset, Lapin talvinen luonto, joka tarpeen vaatiessa muuntui myös sisätilaksi. Taustan maisemat luotiin heijastamalla taustaseinään kuvaa, joka korosti Lapin talven karuutta, mutta ei vienyt huomiota itse näytelmältä. Myös puvustus oli melko simppeli, tavallisia talvihaalareita ja takkeja. Ne korostivat omalta osaltaan hahmojen tiettyä yksinkertaisuutta; koristeellisuus on turhaa vaatteissa ja puheissa. Karvalakki toimii pakkasessa, joten miksi muuttaa toimivaa kaavaa. Visualisessa puolessa oli myös käytetty huumoria ja itseäni viihdyttivät suuresti näytelmän poroja näyttelevät ruskeisiin vaatteisiin puetut näyttelijät. Se oli niin yksinkertainen ratkaisu, että se oli jo nerokkaan rajoilla. Näytelmän äänimaailma oli näin metallifanina omaan korvaani taivaallista. Harvoin kuulee teatterissa Tony Iommin kitarariffejä ja Ozzy Osbournen, yhden nuoruuteni sankareista, laulamista. Kolahti!

Jääräpää perustuu kajaanilaisen Mikko-Pekka Heikkisen samannimiseen vuonna 2014 julkaistuun romaaniin, jonka hän (käsiohjelman mukaan) kirjoitti halutessaan jatkaa teemaa Etelä- ja Pohjois-Suomen välisestä taistelusta. Suosittelen näytelmää niille, jotka haluavat nähdä satiiria, oli näkökulma sitten  komedia höystettynä  yhteiskuntakriittisyydellä tai yhteiskuntakriittisyys kuorrutettuna huumorilla.

Blogiyhteistyö

Huh... enpä olisi uskonut, että minä joskus tuota sanaa käytän. Mutta niin siinä on nyt sitten käynyt, että Oulun kaupunginteatterin suuntaan on vireillä yhteistyötä. Saatte siis jatkossakin lukea teatterin hienosta työstä. Valheet ja viettelijät käsittelin hyvin pintapuolisesti, mutta tulevissa aion avata näytelmiä enemmänkin (paljastamatta tietenkään juonta! Spoilers, niin kuin River Song Doctor Whosta sanoisi). Tästä lisää myöhemmin. :) Seuraava teatterikerta on edessä 9.12., kun menemme ainejärjestömme Verba ry:n kanssa katsomaan Jääräpään.

Ja seuratkaa toki myös instagram-tiliäni (*click*), sinne päivitän muutekin kaiken ennen kuin tänne ja teatteripäivityksistäkin ihan ensiksi tulee jotain päätymään sinne.

Mutta nyt minä lähden nukkumaan, toissailtana väsäsin koulutehtävää vielä kello yksi yöllä ja eilen oli Teekkaritalolla, eli Oulun yliopisto-opiskelijoiden omassa menomestassa Kaijonharjussa, Säädyttömän säädylliset sitsit. Harmi, kun en tajunnut pyytää ketään ottamaan kuvaa asustani. Pukeuduin englantilaiseksi talonpoikaisnaiseksi.

Ja koska kuvattomat postaukset ovat tylsiä, niin tässä teille tuleva villasukka. Lumi Karmitsan Karmeat joulusukat kirjasta Villit vanttuut & vallattomat villasukat

Saatte vielä puun. Oon niin hyvällä tuulella nyt! :D