Oulun kaupunginteatterissa pienellä näyttämöllä näki päivänvalon perjantaina 18.8.2017
Tuomas Kyrön teokseen
Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja perustuva ja nimeä kantava näytelmä. Kävin katsomassa sen ensi-illassa ja olen siitä asti pohtinut elämää yllättävän syvällisestä näkökulmasta.
Näytelmä on humoristinen katsaus sukupolvien väliseen kuiluun ja siihen miten helppoa kaikki nykyään on, sekä kertomus isän ja pojan väleistä ja miten vaikeaa joskus on olla sukua. Mielensäpahoittajan (
Hannu Pelkonen) hahmossa on jotain hyvin tuttua. Hän on se yksi jääräpäinen sukulainen, joka meistä hyvin monella on. Väliajalla kuulin ihmisten keskustelevan näytelmästä ja hyvin monelta tuntui löytyvän joku vanhempi sukulainen tai tuttava, joka on ilmetty Mielenspahoittaja. Hän, jonka mielestä ennen oli kaikki paremmin ja nykyajan hapatukset ovat turhuutta, perunoita ja ruskeaa kastiketta (ja voissa ei säästellä!) sen olla pitää ja TV:ssä riittää Yle 1 ja Yle 2, mutta joka kuitenkin on pohjimmiltaan hyväsydäminen. Perisuomalainen luonteenlaatu siis. Näin kaupungin valojen ulkopuolella pikkupaikkakunnalla kasvaneena tässä hahmossa on jopa ulkonäöllisesti jotain kovin tuttua. Karvalakki ja saappaat tuntuvat olevan Suomessa talonisäntien tunnusmerkki. Hyvin onnistunutta puvustusta siis!
Visuaalisesti näytelmä on muutenkin miellyttävä. Lavastus on riittävän yksinkertainen, että se tukee tarinaa, mutta ei vie huomiota itse tapahtumilta vaikka lavastus välillä muuttuu hahmojen siirtyessä paikasta toiseen. Se toimi aika saumattomasti siirtymissäkin vaikka tukena ei ole suuren näyttämön kaltaista pyörivää alustaa vaan kaikki tapahtuu manuaalisesti. Myös käsiohjelma on mielestäni erittäin sympaattinen.
 |
| Tuomas Kyrön kirja ja käsiohjelma |
Tarinaan voisi varmaan suhtautua kahdelta kannalta. Vanhempi polvi tietää mistä hahmo puhuu ja on mahdollisesti kokenut samoja asioita. He voivat muistaa Väätäisen juoksun ja ajan kun Kekkonen oli presidentti tai mitä oli elää Neuvostolliton varjossa sodan jälkeen. Itse kuulun siihen toiseen näkökulmaan ja lähestyin tarinaa enemmän Mielensäpahoittajan pojan (
Antti Launonen) kautta näkökulmasta joka ei ole itse kokenut mitään, mutta on kuullut kaikki isovanhempien ja vanhempien tarinat. Sukupolvien välinen kuilu on tarinassa melko korostuneessa asemassa. Mielensäpahoittaja on jäärä ja pihalla nykylaitteista kuten älypuhelin ja hänen poikansa ensimmäiseksi eksyttyään kaivaa esiin Google Mapsin.
Sukupolvien välinen ero näkyi myös siten, että näytelmä sisälsi melko paljon huumoria ja viittauksia menneisiin tapahtumiin, joten se ei kaikin paikoin täysin auennut minulle. Syntyessäni Martti Ahtisaaresta oli saman vuoden alussa tullut presidentti ja Neuvostoliitto oli hajonnut. En siis kaikin paikoin ymmärtänyt viittauksia esimerkiksi urheilusuoritukseen joka ilmeisesti oli suuri asia noin 20 vuotta ennen syntymääni tai Neuvostoaikoihin, mutta uskoisin vanhemman polven katsojakunnan saavan näytelmästä tältä osin irti vieläkin enemmän.
Toinen asia jota näytelmä pohtii on oliko ennen kaikki oikeasti paremmin. Ihmisen elämä loppuu aikanaan ja tämän tiedostaa myös Mielensäpahoittaja, joka valmistautuu omaan kuolemaansa kirjoittamalla oman muistokirjoituksensa ja rakentamalla arkun, koska kyllähän itse tehtynä saa aina parempaa, ja pohtii samalla miten asiat olivat ennen ja ne vertautuvat samalla nykyaikaan johon tarina sijoittuu. Ennen kerrottiin kuulumiset kynällä ja paperilla ja viesteillä oli merkitys, koska niiden kirjoittaminen vei aikaa. Nyt lähetetään viesti (tai kissavideo) Facebookissa, ennen elettiin yksinkertaisesti ja nykyään kaikki on salasanojen ja sähköisten laitteiden takana näkymättömissä.
Viime viikon lopun surulliset tapahtumat Espanjassa, Suomessa, Saksassa ja Venäjällä herättivät yhdessä näytelmän kanssa minun pienessä mielessäni sen pohdinnan kumpi oikeastaan on parempi; nykyinen vai mennyt. Elämä oli toki ennen raskaampaa ja ihmisillä ei ollut samanlaista tiedonkulkua tai kanavaa tuoda mielipiteensä julki. Kyllä ei ennen voinut tehdä niin, sanomisensa julkaisussa oli sen verran tekemistä, että asioita ja ulosantia mietittiin enemmän. Nykyään elämä on koneiden ja laitteiden ansiosta helpompaa ja kommunikointi on reaaliaikaista, mutta toisaalta ihmiset voivat nykyään huonommin ja reaaliaikainen tiedonvälitys ja mahdollisuus kirjoittaa kaikki tajunnanvirta koko maan luettavaksi on luultavasti vielä lisännyt ihmisten pahoinvointia. Toisaalta nykynuorison keskuudessa on lisääntynyt menneisyyden ihannointi, kädentaidot ja perinteiset arvot. Tämänkin tekstin sisältöä on pohdittu mustikkametsässä ja mehumaijan ääressä.
Tiivistetysti voisi sanoa, että näytelmä vastaa todella hyvin kirjaa johon se pohjautuu ja jos pidät Tuomas Kyrön teksteistä tulet pitämään myös näytelmästä. Luonnollisesti siinä esiintyy myös Kyrön Mielensäpahoittajan tunnuslauseiksi tekemiä lausahduksia "Kyllä ei..." ja "Kyllä minä niin mieleni pahoitin". Huumori on hyvin suomalaista, hillittyä ja hienovaraista eikä yritetä liikaa. Nuorempi katsojakunta ei vältämättä ymmärrä kaikkia viittauksia, mutta itseäni se ei ainakaan haitannut vaikka pieni kysymysmerkki pääni päällä saattoikin olla havaittavissa. Teatterista poistuttuani huomasin siirtyneeni Googleen ja oppineeni jopa jotakin uutta Suomen kultturihistoriasta. Herätti siis ajatuksia ja sehän on aina merkki siitä, että jotain tehään oikein, kun katsoja jää pohtimaan asioita. Kuten aiemmin mainittu puvustus on onnistunutta ja hyvin yksityiskohtaista,
Annukka Valta on taas tehnyt erittäin hyvää jälkeä.
Jos kiinnostuit niin
täältä näkee esityskalenterin ja silläkin uhalla, että toistan itseäni jälleen kerran: Oulussa on ammattimaisuuden tasoon nähden erittäin halpaa käydä teatterissa. Suosittelen!
