Olen taas harrastanut kulttuuria. 9.12. illalla oli ainejärjestöni Verban kulttuurisyksyn päätös teatterissa. Kävimme katsomassa näytelmän Jääräpää. Ohessa omia mietteitäni näytelmästä.
Jukka Heinäsen ohjaama Jääräpää
on näytelmä, joka leikittelee stereotypioilla saamelaisuudesta, metallifaneista
ja ruotsalaisuudesta. Näytelmän ensimmäisellä puolikkaalla en ollut aivan varma
onko tämä älykästä huumoria vai vain stereotypioista väkisin väännettyä
huumoria. Näytelmän toinen puolisko kuitenkin kallisti ajatukseni siihen
älykkään huumorin suuntaan. Se on kaikessa överiydessään ja korniudessaan
lopulta ihan toimiva.
Katja Karhuvuoma on Helsingistä
Muonioon muuttanut muutoshaluinen kunnanjohtaja, joka koettaa ajaa Muonion ja
Enontekiön kuntaliitosta vastahakoisia kyläläisiä ja omaa appeaan, ”Helsingin
herroja” joka solullaan vastustavaa Piera Karhuvuomaa, intohimoista Black
Sabbath fania, vastaan. Kaikki ei mene ihan Katjan suunnitelman mukaan ja
näytelmän nimi - jääräpää - kuvaa hyvin
kaikkien hahmojen asenteita, kukaan ei ole valmis antamaan tuumaakaan periksi.
Jääräpää on hauska ja
kepeä komedia, joka saa nauramaan ja hymyn huulille paikoin jopa kornilla
huumorillaan sekä ylilyönneillään hahmojen luonteiden ja piirteiden suhteen. Se
ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin kuten kuntaliitoksiin komediallisella
tavalla ja irvaillaanpa siinä länsimetrollekin, myös englantilainen
metallilegenda Black Sabbath nostetaan lähes Jumalan asemaan Pieran, tuon metallin
sanansaattajan toimesta. Myös ruotsalaiset saavat osansa naapurillisesta
pilkasta Bertilin hahmossa hieman neitimäisenä muotitalon toimitusjohtajana.
Kuitenkin näytelmässä
pohditaan myös tärkeitä asioita ja epäkohtia kuten yksinäisyyttä ja naisiin
kohdistuvaa perheväkivaltaa. Katja kokee olevansa yksin ja outo tulokas joka ei
sovi joukkoon saadessaan vastaansa pahapäisiä ja muutoshaluttomia poromiehiä,
joille kuntarajan pysyminen on henki ja elämä. Taustalla häärää myös
naisasialiike joka pyrkii lopettamaan naisiin kohdistuvan väkivallan pienen
kylän naisiksi hämmästyttävän hyvillä hakkerin taidoillaan ja mukana
toiminnassa pyörii myös seudun viimeinen poliisi Liisa. Naisasialiike on
esimerkki siitä, miten Lapin syrjäseuduilla virkavalta on resurssien puutteessa
kaukana ja välillä asiat on otettava omiin käsiin, jos muutosta aikoo saada,
sillä muuten voi olla myöhäistä silloin, kun virkapukuiset lopulta saapuvat. Parisuhdeväkivalta
on Suomessa valitettavan yleistä ja naiset kokevat yhä häpeää siitä, että heitä
on lyöty vaikka uhri on asiassa se viaton osapuoli jonka ei tulisi kokea häpeää
siitä, että hänen koskemattomuuttaan on loukattu.
Näytelmän visuaalisesta
puolesta voisi sanoa, että minimalistinen oli tässä näytelmässä toimivaa.
Lavasteet olivat melko yksinkertaiset, Lapin talvinen luonto, joka tarpeen
vaatiessa muuntui myös sisätilaksi. Taustan maisemat luotiin heijastamalla
taustaseinään kuvaa, joka korosti Lapin talven karuutta, mutta ei vienyt
huomiota itse näytelmältä. Myös puvustus oli melko simppeli, tavallisia
talvihaalareita ja takkeja. Ne korostivat omalta osaltaan hahmojen tiettyä
yksinkertaisuutta; koristeellisuus on turhaa vaatteissa ja puheissa. Karvalakki
toimii pakkasessa, joten miksi muuttaa toimivaa kaavaa. Visualisessa puolessa
oli myös käytetty huumoria ja itseäni viihdyttivät suuresti näytelmän poroja
näyttelevät ruskeisiin vaatteisiin puetut näyttelijät. Se oli niin yksinkertainen
ratkaisu, että se oli jo nerokkaan rajoilla. Näytelmän äänimaailma oli näin
metallifanina omaan korvaani taivaallista. Harvoin kuulee teatterissa Tony
Iommin kitarariffejä ja Ozzy Osbournen, yhden nuoruuteni sankareista,
laulamista. Kolahti!
Jääräpää perustuu kajaanilaisen Mikko-Pekka
Heikkisen samannimiseen vuonna 2014 julkaistuun romaaniin, jonka hän
(käsiohjelman mukaan) kirjoitti halutessaan jatkaa teemaa Etelä- ja Pohjois-Suomen
välisestä taistelusta. Suosittelen näytelmää niille, jotka haluavat nähdä satiiria, oli näkökulma sitten komedia höystettynä yhteiskuntakriittisyydellä tai yhteiskuntakriittisyys kuorrutettuna huumorilla.
