Kandi... tuo sana on vainonnut kahta opiskeluvuottani niissä "sitten joskus" puheissa. Se on ollut kaukainen asia, joka on häämöttänyt niin kaukana tulevaisuudessa, että sitä ei ole kannattanut juuri edes ajatella, mutta sitä kohti ollaan silti pyritty kurssi kerrallaan. Nyt se on muuttunut kaukaisesta pienestä mäestä joka ylitetään sitten joskus, suureksi vuoreksi joka pitäisi valloittaa jotakin kautta ja sen sisällä on vähintään Smaugin kokoinen lohikäärme: valmistuminen.
Viisitoista viikkoa aikaa saada kasaan 20-25 sivuinen lärpäke, joka tällä hetkellä vaikuttaa huomattavasti suuremmalta urakalta, kuin se varmaan oikeasti on. Olen tällä hetkellä suhteellisen jumissa asian kanssa, en tiedä mistä aloittaa ja mitä kuuluisi tehdä. Olenko tarpeeksi hyvä kirjoittamaan aiheestani ja osaanko kirjoittaa tarpeeksi akateemisesti, ovat kaksi kysymystä päällimmäisenä mielessä. Toisaalta tiedän aiheestani J.R.R. Tolkienista juuri niin paljon, kuin ihminen joka on lukenut Hobitin ensimmäisen kerran ala-asteella voi tietää ja Kalevalaa minulle on luettu lapsena iltasaduksi, mutta niiden kahden yhdistäminen ja oikean akateemisen tekstin aikaan saaminen tässä mittakaavassa on täysin uusi juttu.
Eli siis, hieman jännittää mikä tästä tulee ja stressitaso on pilvissä kaiken epätietoisuuden vuoksi, mutta tästä se lähtee. Blogi tulee luultavasti seuraavat kuukaudet käsittelemään lähinnä tätä aihetta, sillä muun koulun vuoksi aikaa liikenee varmaan hyvin vähän mihinkään muuhun.
maanantai 18. syyskuuta 2017
perjantai 8. syyskuuta 2017
Rautatie
Oikein hyvää alkanutta syyskuuta kaikille. Tämän postauksen aioin oikeasti tehdä jo noin viikko sitten, mutta maanantana alkanut koulu ja flunssa haittasivat taas harrastuksia ja sen sijaan kävinkin tentissä, kirjoitin esseen ja tutustuin uusiin fukseihin erilaisissa tapahtumissa.
Mutta asiaan. Kävin viime viikon lauantaina teatterissa Juhani Ahon Rautatien ensi-illassa. Oli taas kerran elämys. Kyseiseen teokseen olen tutustunut aiemmin vain elokuvamuodossa, eli en osaa sanoa miten se vastasi kirjaa, mutta uskaltaisin väittää toisessa näytöksessä olleen tyylillisiä eroja.
Heta Haanpään ohjaama Rautatie on tarina Korvenperän Matista (Mikko Leskelä) ja Liisasta (Merja Pietilä), jotka lähtevät katsomaan rautatietä naapurikylälle. Se on omalla tavallaan tarina modernisoitumisesta ja siitä miten maailma muuttuu ja kyydissä täytyy vain yrittää pysyä. Ennen näytöstä olleessa keskustelutilaisuudessa kirjastolla asiasta kerrottiin hyvin. Jokaisella aikakaudella on oma rautatiensä. Nykyisin se olisi varmaan valokuitu ja älypuhelimet joita ilman sinnikkäimmät yhä elävät. Tai se jo surullisen kuuluisa länsimetro.
Näytelmä oli omalla tavallaan hieman hämmentävä. Näytelmä on tietyllä tavalla "tarina tarinan sisällä", sitä kerrotaan yleisölle näyttelijöiden odotellessa jo lavalla yleisön saapuessa ja alkaessa kertoa Matista ja Liisasta. Se myös sisälsi hyvin paljon tanssia, jolla kuvattiin ajan kulkua ja matkan tekoa ja minulla kesti hetki päästä käsitykseen mitä sillä haetaan. Itse en ymmärrä tanssista rehellisesti sanottuna mitään, mutta se oli silti ihan viihdyttävää seurattavaa ja paikoin tuntui, kuin tanssilla olisi pikakelattu sen paikasta toiseen kävelyn ja vuodenaikojen vaihtelun yli. Itse nautin suuresti siitä, että näytelmän musiikki oli kolmen muusikon soittamaa ja osin improvisoitua, mikään näytös ei siis ole täysin samanlainen musiikin puolesta. Mielenkiintoinen ratkaisu oli myös se, että tiettyjä asioita ei oltu tehty perinteisesti lavasteilla, vaan esimerkiksi lennätintolppaa näytteli ihminen.
Ensimmänen näytös oli uskollinen ajalleen ja teokselle. Matti ja Liisa elivät ajassa jolloin pirtti valaistiin päreillä ja lanka kehrättiin käsin. Vaatetus oli sosiaaliluokasta toiseen tyypillistä 1800-luvun puolivälin vaatetusta ja sosiaaliluokat olivat selvästi eroteltuja maattomasta Matleenasta, torppari Mattiin ja talolliseen rovastiin. Matti ja Liisa kuulevat arvostamiltaan rovastilta ja ruustinnalta tarinoita rautatiestä ja hyvin suomalaiseen tapaan he koettavat hillitä uteliaisuuttaan ja olla kuin se olisi vain naapuripitäjän kotkotuksia ja jonninjoutavuuksia. Vähitellen heidän uteliaisuutensa tuota lähes myyttistä käsitettä kohtaan käy liian suureksi ja he päättävät lähteä (hieman salassa) rautatietä katsomaan. Ehkä, jos hurjaksi heittäytyy, sillä voisi jopa matkustaa yhden asemanvälin!
Toinen näytös oli hieman yllättävämpi. Tarina kirjaimellisesti modernisoituu rautatielle tullessa. Vaatteet vaihtuvat nykyaikaisempaan ja näkyypä lavalla sähköbassokin (väittäisin muodon puolesta perus Fender jazz-bassoksi). Juna itse on erittäin hauskasti toteutettu filminauhan avustuksella lavan taustascreenillä ja se toi tunnetta liikkeestä. Junan oranssit penkit toivat mieleen sen ajatuksen, että onko tämä kyseinen rautatie oikeasti nyt viittaus länsimetron suuntaan. Sen tarpeellisuuttahan tässä on viime vuodet ihmetelty ja odoteltu sinne pääsyä vähän samaan tapaan, kuin Matti ja Liisa Lapinlahden rautatietä alkuperäisteoksessa 1800-luvulla.
Suosittelisin tätäkin näytelmää. Jos et pidä tanssista voi tämä kaksituntinen olla aika pitkä, mutta jos tanssin paljous ei ole ongelma tästä aika varmasti pitää. Lippuja pääsee ostamaan tästä.
Mutta asiaan. Kävin viime viikon lauantaina teatterissa Juhani Ahon Rautatien ensi-illassa. Oli taas kerran elämys. Kyseiseen teokseen olen tutustunut aiemmin vain elokuvamuodossa, eli en osaa sanoa miten se vastasi kirjaa, mutta uskaltaisin väittää toisessa näytöksessä olleen tyylillisiä eroja.
Heta Haanpään ohjaama Rautatie on tarina Korvenperän Matista (Mikko Leskelä) ja Liisasta (Merja Pietilä), jotka lähtevät katsomaan rautatietä naapurikylälle. Se on omalla tavallaan tarina modernisoitumisesta ja siitä miten maailma muuttuu ja kyydissä täytyy vain yrittää pysyä. Ennen näytöstä olleessa keskustelutilaisuudessa kirjastolla asiasta kerrottiin hyvin. Jokaisella aikakaudella on oma rautatiensä. Nykyisin se olisi varmaan valokuitu ja älypuhelimet joita ilman sinnikkäimmät yhä elävät. Tai se jo surullisen kuuluisa länsimetro.
Näytelmä oli omalla tavallaan hieman hämmentävä. Näytelmä on tietyllä tavalla "tarina tarinan sisällä", sitä kerrotaan yleisölle näyttelijöiden odotellessa jo lavalla yleisön saapuessa ja alkaessa kertoa Matista ja Liisasta. Se myös sisälsi hyvin paljon tanssia, jolla kuvattiin ajan kulkua ja matkan tekoa ja minulla kesti hetki päästä käsitykseen mitä sillä haetaan. Itse en ymmärrä tanssista rehellisesti sanottuna mitään, mutta se oli silti ihan viihdyttävää seurattavaa ja paikoin tuntui, kuin tanssilla olisi pikakelattu sen paikasta toiseen kävelyn ja vuodenaikojen vaihtelun yli. Itse nautin suuresti siitä, että näytelmän musiikki oli kolmen muusikon soittamaa ja osin improvisoitua, mikään näytös ei siis ole täysin samanlainen musiikin puolesta. Mielenkiintoinen ratkaisu oli myös se, että tiettyjä asioita ei oltu tehty perinteisesti lavasteilla, vaan esimerkiksi lennätintolppaa näytteli ihminen.
Ensimmänen näytös oli uskollinen ajalleen ja teokselle. Matti ja Liisa elivät ajassa jolloin pirtti valaistiin päreillä ja lanka kehrättiin käsin. Vaatetus oli sosiaaliluokasta toiseen tyypillistä 1800-luvun puolivälin vaatetusta ja sosiaaliluokat olivat selvästi eroteltuja maattomasta Matleenasta, torppari Mattiin ja talolliseen rovastiin. Matti ja Liisa kuulevat arvostamiltaan rovastilta ja ruustinnalta tarinoita rautatiestä ja hyvin suomalaiseen tapaan he koettavat hillitä uteliaisuuttaan ja olla kuin se olisi vain naapuripitäjän kotkotuksia ja jonninjoutavuuksia. Vähitellen heidän uteliaisuutensa tuota lähes myyttistä käsitettä kohtaan käy liian suureksi ja he päättävät lähteä (hieman salassa) rautatietä katsomaan. Ehkä, jos hurjaksi heittäytyy, sillä voisi jopa matkustaa yhden asemanvälin!
Toinen näytös oli hieman yllättävämpi. Tarina kirjaimellisesti modernisoituu rautatielle tullessa. Vaatteet vaihtuvat nykyaikaisempaan ja näkyypä lavalla sähköbassokin (väittäisin muodon puolesta perus Fender jazz-bassoksi). Juna itse on erittäin hauskasti toteutettu filminauhan avustuksella lavan taustascreenillä ja se toi tunnetta liikkeestä. Junan oranssit penkit toivat mieleen sen ajatuksen, että onko tämä kyseinen rautatie oikeasti nyt viittaus länsimetron suuntaan. Sen tarpeellisuuttahan tässä on viime vuodet ihmetelty ja odoteltu sinne pääsyä vähän samaan tapaan, kuin Matti ja Liisa Lapinlahden rautatietä alkuperäisteoksessa 1800-luvulla.
Suosittelisin tätäkin näytelmää. Jos et pidä tanssista voi tämä kaksituntinen olla aika pitkä, mutta jos tanssin paljous ei ole ongelma tästä aika varmasti pitää. Lippuja pääsee ostamaan tästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)