Ensi-ilta: Kaboom ja kuvittelun voima

Vuoden yleisestä olotilasta huolimatta Oulun teatteri on yhä vahvasti jaloillaan. Sain taas vierailla vuoden viimeisessä ensi-illassa. 

Vuorossa oli Alma Lehmuskallion ohjaama koko perheen näytelmä Kaboom ja kuvittelun voima. Absurdein ja visuaalisesti näyttävin näytelmä hetkeen. Näytelmän kantava teema on isoksi kasvaminen ja lapsuuden ja teini-iän häilyvä raja. Mikael (Timo Pesonen) on sulkenut lelumaailman ovet ja isoille ihmisille typilliseen tapaan liimautunut ruudun ääreen. Sattuman kautta hän kuitenkin raottaa lelumaailman portteja uudestaan ja päätyy eriskummalliseen maailmaan täynnä toinen toistaan mielikuvituksellisempia hahmoja; lapsen keksimiä persoonia jotka hän on jo oittain unohtanut.  Taikuri-seikkailija Kaboomin (Merja Pietilä) tehtävä on saada Mikael muistamaan heidän yhteiset leikkinsä ja herättämään Mikaelin mielikuvitus takaisin henkiin sillä vain se voi auttaa Kaboomia.

Näytelmä tuo lavalle kavalkadin leluja vanhasta, kaiken nähneestä ja kokeneesta Oraakkeli-pupusta (Anneli Niskanen)  ponien harjoista huolta kantavaan action-figuuri-parturikampaaja Mänmäniin (Antti Launonen) ja keppeihin jotka mielikuvitus muuttaa vaikka valomiekoiksi. Hahmot näytelmässä ovat hellyttäviä ja moniulotteisia. Ne vetoavat sekä lapsiin että aikuisiin. Ne ovat värikkäitä, persoonallisia ja osa hieman rikki, mutta se ei haittaa niiden menoa. 

Kuvassa Anneli Niskanen, Maija Andersson, Annina Rokka, Antti Launonen, kuva Maiju Pohjanheimo

Näytelmässä ehkä hienointa on sen visuaalisuus. Hahmojen asut ovat todella näyttäviä ja lavalta voi bongailla monen eri ikäisen katsojan lapsuudesta tuttuja leluja symbaaleja soittavasta apinasta modernimpiin nukkeihin. Ilme on jossain määrin jopa steampunk henkinen sekoitus hieman rähjäistä menneisyyttä ja utopistista nykyisyyttä. Puvustuksen on suunnitellut Pasi Räbinä, jonka käsialan puvuista voi tunnistaa. Näytelmän tunnelma on jotakin, jota on hankala kuvata. Lelujen esiinmarssi on lavastuksen ja musiikin kanssa kuin sukellus johonkin unohdettuun ja unenkaltaiseen tilaan. Sama lähes mystinen tunnelma vallitsee Mikaelin kulkiessa syvemmälle lelumaailman uumeniin. Näytelmä myös käyttää hyväkseen kolmen sirkusartistin (Katariina Alalääkkölä, Jared van Earle, Pihla Ojala) kykyjä ja se nostaa näytelmän aivan uudelle tasolle. Heidän akrobatiansa näyttää vaivattomalta ja sujahtaa näytelmään saumattomasti.

                        Kuvassa Pihla Ojala, kuva Maiju Pohjanheimo

Kaiken kaikkiaan näytelmä hurmaavassa absurdiudessaan toimii. Ilahduttavaa oli, että kaikenikäinen yleisö saa siitä irti asioita. Kuten moni hyvin toteutettu viihdeproduktio lapset ja aikuiset voivat nauraa yhtä aikaa, mutta hieman eri asioille. Osin se vaikuttaa ottavan jopa kantaa yhteiskuntaan ja sen loputtomaan  rakennustyömaahan (sanan useammassa merkityksessä). Lapset näkevät sen komiikan mikä lavalla tapahtuu ja vanhempi yleisö löytää rivien välistä lisää merkityksiä. Välillä huumori on vain niin lapsellista, että aikuinenkin varovasti hihittää sille, koska kerrankin saa. Tähän kuluneeseen monella tavalla ankeaan syksyyn tämä näytelmä oli oikein mainio piristys. Ihan kuten mielikuvituksen ja leikin kuuluu ollakin.

Lippuja saa tuttuun tapaan täältä tai suoraan teatterilta. Menkää katsomaan niin pitkään kuin esityksiä saa järjestää. 

Paluu blogiin

 Hei taas.

Vieläkö mulla on lukijoita? Tauko pääsi venähtämään. Mua myös Instagramin puolella seuraavat tietävät, että olen viimeiset puoli vuotta työstänyt graduani ja tehnyt hyvin vähän mitään muuta. En oo tehnyt juurikaan käsitöitä, en oo lukenut ainoatakaan kirjaa, käynyt leffassa tai keikalla. Tai no kerran kävin keikalla. Oon vain oikeastaan istunut puoli vuotta työpisteelläni ja naputtanut menemään.

Nyt asia kuitenkin muuttuu. Mun gradu on valmis ja hyväksytty! Olen jo kaivellut puikot ja kankaat esille ja alkanut suunnitella uusia kuvioita. Valmistumisen jälkeisiä kuvioita. Aikaan, kun mulla riittää vuorokaudessa tunnit asioihin, joita haluan tehdä. Tuntuu vieläkin kovin vieraalta ajatella, että 30.11.2020 minä olen filosofian maisteri.

Tällä hetkellä mulla on tekeillä lapaset ja ohje kirjoneulesukkiin. Niistä toivottavasti lisää ensi viikolla. Myös teatterista on tulossa asiaa lähiaikoina ensi-illan merkeissä. Mulla on blogia varten myös aivan uusia ideoita, joita alan toteuttaa kunhan toivun ensin opinnoista, kroonisesta univajeesta ja stressistä. 

Kuulumisia

Iltapäivää

Päivä 26 sosiaalista eristäytymistä menossa. Miten teillä menee? Täällä menee kovin vaihtelevasti. Just nyt on mukavaa. Istun parvekkeella auringon lämmössä ja ilma on niin tyyni, että tuulikaan ei pahasti kylmää. Sinitiaiset karjuvat puissa. Söin Kinderin.

Sisällä odottaa tiskivuori, imuri, gradu, pyykkikone, sekaisin olevat pöydät ja kassillinen pahvia, paperia sun muuta vietävänä kierrätykseen.

Gradu etenee, mutta juuri muuta en sitten saakaan aikaiseksi. Elän haaremihousuissa ja huopatossuissa siihen pisteeseen, että yksi pari tossuja on jo kulunut puhki. Tänään sentään on niin lämmin päivä, että tarkeni tähän parvekkeelle lataamaan akkuja. Kaksi tuntia tässä on jo vierähtänyt lämmitellessä valossa. Ehkä saisin jopa siivottua. 

Lockdown

Hyvää maailmanlopun huomenta.

Ei voi muuta sanoa kuin että huh huh. Enpä olisi vielä pari viikkoa sitten uskonut, että maailma menee tähän. En oikeastaan edes tiedä mitä tästä voi sanoa, mutta ajattelin päivittää kuulumisia.

Yliopisto on kiinni, huomenna sinne ei edes saa enää mennä eli etäopikeluhommiksi meni. Odottelen tällä hetkellä viestiä kurssin suorittamisesta ja ahdistun. Mulla on viimeinen kurssi menossa ja vaikka järki sanoo, että ei sitä peruta on silti jossain mielen perällä se pieni ääni, joka sanoo "mutta entä jos...". En ole tänne hirveästi päivitellyt opinnoista viime vuosina, koska olen oikeasti opiskellut. Multa puuttuu enää tämä yksi kurssi ja gradu. Tuurilla voisin valmistua kesällä. Tämä tilanne on siitä paha, että me opiskelijat ei tiedetä mitään. Voidaanko me valmistua? Onko opintosihteerit töissä kirjaamassa meidän opintopisteitä vai onko se toimisto kohta kiinni kokonaan? Kaikki vain tapahtuu meidän ympärillä ja opintojen tulevaisuus on jonkun muun käsissä. Päivitän yliopiston sivua, Tuudo-sovellusta ja sähköpostia kerran tunnissa lisätiedon toivossa.

Itse korona mua ei sillä tavalla pelota, mä oon perusterve joten mun riski on pieni. Mua ei ahdista myöskään pysytellä kotona ja olla näkemättä ketään. En mä käy muutenkaan juuri missään ja juuri vietin syksyllä 3,5 kuukautta toisella puolella Eurooppaa yksin eli mä osaan olla yksin ahdistumatta. Nyt saan olla vielä omassa kodissani, jossa on kaikki mun kirjat, langat ja oma sänky ja tarvittaessa äiti voinee tuoda mulle ruokakassin ovelle, jos jostain jonkun taudin saisin. Kyllähän tämä menee.

Gradu mulla meni uusiksi. Sitä on kasassa nyt kymmenesosa ja koetan kirjoittaa sitä aivan apinana, että saan aikatauluni kiinni. Vaihdoin hieman aihetta. Edelleen liikutaan Tolkienin maailmassa, mutta fiksattiin ohjaajan kanssa näkökulmaa hieman paremmaksi ja se heitti kaiken uusiksi. Nythän mulla ei ole muuta kuin aikaa ja kiire ei voi olla tekosyy. Olen toiveikas, että saan aikatauluni kiinni ja tämä valmistuisi nopealla aikataululla. Jos haluan valmistua kesällä mulla on aikaa toukokuun alkuun. Olen kuullut, että jotkut saavat gradun kasaan parissa viikossa. Mulla on noin kahdeksan viikkoa. Eihän se maailmanloppu ole, jos en saa sitä valmiiksi ajoissa, mutta olishan se kiva.

Ei mulla varmaan ole nyt muuta asiaa. Nyt kipitän yliopistolle tulostamaan pari neuleohjetta, kun se on vielä sallittua ja sitten jään bunkkeriini seuraamaan tilanteen kehittymistä.

Seuraava postaus koskee käsitöitä. Pitää vielä viimeistellä yksi sukka ja sitten voi päivittää.

Heippa!

Kalenteritytöt ensi-ilta

Hei taas, johan siitä on ainakin viisi minuuttia kun viimeksi postasin. Teatterijutut jatkuu! Lauantaina vuorossa oli näytelmä Kalenteritytöt (ohjaus Taava Hakala, käsikirjoitus  Tim Firth, suomennos Aino Piirola).

Oulun teatteri – Kalenteritytöt. Kuvassa Riitta Toropainen, Tuula Väänänen, Anne Syysmaa, Annina Rokka, Annika Aapalahti ja Jaana Kahra, kuva © Kati Leinonen

Kyseessä on tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan perustuva näytelmä. En ole itse nähnyt kyseistä elokuvaa joten en voi verrata niitä keskenään. Olen kuitenkin ollut tietoinen kyseisestä elokuvasta ja siihen johtaneista tapahtumista. Tarina näytelmän takana on tapahtunut vuosituhannen taitteessa, kun Rylstonen naisyhdistys Pohjois-Yorkshiressa päätti alkaa kerätä varoja leukemiatutkimukselle ystävänsä ja erään jäsenen aviomiehen Johnin muistoksi ja toteutti vitsinä eläneen ajatuksensa kalenterista, joka olisi vaihtoehto perinteisille lampaille ja maisemille.

Elokuva ja näytelmä ovat muuttaneet joitakin yksityiskohtia, mutta pääasia on yhä sama. Näytelmä kertoo tarinan Knapeleyn naisyhdistyksestä, joka päättää hyväntekeväisyyden nimissä tehdä tyttökalenterin puheenjohtajansa selän takana. Komedian alta löytyy myös vakava ja surullinen puoli ja se koskettaa. Sana syöpä on läsnä, mutta se elää sopivasti huumorin varjossa. Näytelmä käsittelee aihetta siten, että se ei tunnu katsojasta epämukavalta vaikka harva siitä haluaa puhua, jos ei ole pakko. Pääasiallisesti näytelmä on kuitenkin erittäin hauska ja olin salaa iloinen, että ripsivärini on vedenkestävä.

Tapahtumat sijoittuvat Britanniaan, Yorkshiren maaseudulle. Huumori on hyvin englantilaista ja ainakin minuun se vetosi. Suomalaiseen yleisöön se vetoaa varmasti muutenkin sillä englantilainen huumori on jokseenkin samanlaista kuin suomalainen ja lisäksi se on meille hyvin tuttua vuosikymmenten TV-tarjonnan vuoksi. Huumori on hieman sarkastista ja kuivaa, mutta silti hahmojen välit ovat lämpimät ja kaikki sanotaan tarkoitamatta mitään pahaa. Huumoria revitään myös asioista, jotka saattavat olla suomalaisille vieraampia kuten maaseutunäyttelyistä ja sen etiketistä, jotka ovat siellä hieman erilaisia kuin maalaismarkkinat Suomessa ja kauppaketju Tescosta. Itseeni tämäkin upposi, sillä olen viettänyt Englannissa paljon aikaa ja Tesco oli vakiokauppani siellä asuessani, mutta nämä saattavat jäädä hieman hämäriksi jos ei ole mitään tietoa mikä Tesco on (paikallinen K-market).

Puvustus näytelmässä on taas todella onnistunut ja hahmot näyttivät Englantilaisilta. Sitä on vaikea kuvailla, mutta Englannissa paljon aikaa viettäneet tunnistavat puvustuksesta elementtejä jotka ovat kovin tuttuja. Englanti on yhä luokkiin jakautunut maa ja siellä pukeutuminenkin on usein, varsinkin Suomeen verattuna, jakautuneempaa riippuen pankkitilin saldosta. Erityisesti Chris (Annika Aapalahti) ja Celia (Tuula Väänänen) tuntuivat jotenkin hyvin tutuilta. Chris on räväkkä keskiluokkainen nainen, joka pukeutuu mielellään farkkuihin ja tennareihin ja Celia on yläluokkainen, mutta vähintään yhtä räväkkä persoona, jota ei haittaa istua piknikillä Armanin housuissa, koska ainahan voi ostaa uudet. Oikeastaan voisin hyvin kuvitella kaikki hahmot Canterburyn kaduille. Puvustuksesta näytelmässä vastaa Ulla-Maija Peltola.

Pidän tässä tarinassa myös symboliikasta. Kalenteritytöissä, sekä todellisuudessa että näytelmässä, auringonkukka on vahvasti läsnä. Auringonkukka symboloi toivoa, uskollisuutta ja iloa. Tarinan inspiroineet naiset käyttävät tänäkin päivänä julkisesti esiintyessään auringonkukkia rintapielessään. Ilmeisesti oikean elämän John kasvatti auringonkukkia ja antoi niitä ystävilleen sairastumisensa jälkeen ja toivoi, että paranee ennen kuin ne kukkivat ja siitä muodostui heidän oma symbolinsa hänen muistolleen.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin. Näytelmä on hyvin kevyttä viihdettä eikä vaadi juuri ajatustyötä. Voi vain istua ja nauttia illasta. Oikeastaan täysi vastakohta näytelmälle Isä, josta puhuin edellisessä postauksessa.

Kalenterityttöjen lippuja saa tuttuun tapaan joko teatterin lippupisteestä tai Ticketmasterista.

Liput 37 € / 34 € / 19,50 €

Isä, kun mieli pettää

Hyvää maaliskuista iltapäivää. Hillittömän opiskelurupeaman jälkeen olen palannut, sekä tänne, että teatterille. Viikonloppuna oli kaksi ensi-iltaa ja toisesta näytelmästä tulee vielä erillinen postaus heti perään.

Tämä postaus on pitkän työn tulos enkä silti osaa sanoa mitään kovin syvällistä. Kävin perjantaina taas ensi-illassa ja on sanottava, että olen pohtinut kaksi päivää mitä minä tästä osaan sanoa. Näytelmä, jonka katsoin oli Isä (ohjaus Mikko Korsulainen, suomennos Reita Lounatvuori) ja se jätti minut jokseenkin ristiriitaisiin tunnelmiin.

Isä perustuu Florian Zellerin romaaniin ja kertoo tarinan Andrésta (Timo Reinikka), joka kärsii dementiasta ja hänen tyttärestään Annesta (Elina Korhonen), joka koettaa selviytyä isänsä kanssa samalla eläen omaa elämäänsä.

Oulun teatteri – Isä. Kuvassa Timo Reinikka, kuva © Kaisa Tiri

Ihan ensiksi sanon, että jos läheiselläsi on dementia tämä näytelmä menee ihon alle ja voi olla varsin raskastakin katsottavaa. Tämä ei ole kevyt näytelmä vaan se tuo esiin sen karun todellisuuden, kun ihmisen mieli pettää. Se laskeutuu koko ajan syvemmälle sirpaleisen tajunnan syövereihin ja muuttuu synkemmäksi. Itse en tässä tilanteessa ole ikinä varsinaisesti ollut, mutta voisin kuvitella, että jos samojen asioiden kanssa painii tämä ei välttämättä ole aivan helpoimmasta päästä katsoa ja käsitellä. Toisaalta se voi toimia jonkinlaisena vertaistukena. Muuten tämä on kyllä ajatuksia herättävä näytelmä ja suosittelen sitä vahvasti.

Näytelmä tuo hyvin esiin sen, millaista se voi olla, kun muisti pettää. Se hyppii ajasta toiseen ja on rakenteeltaan sirpaleinen. Kohtausten järjestyksessä ei välillä ole logiikkaa, ikään kuin välistä puuttuisi pala ja juuri kun katsoja luulee tietävänsä mitä tapahtuu käy ilmi, että oikeasti ei ole kartalla. Voisin kuvitella, että tämä on myös se tunne, kun ei muista mitä on juuri tapahtunut ja kaikki tuntuu oudolta. Tietyllä tavalla ahdistavaa. Tätä ei voi seurata aivot narikassa vaan se vaatii aktiivista aivotyöskentelyä, jotta ymmärtäisi edes suunnilleen mitä täällä tapahtuu. 

Sävyltään näytelmä on synkeä. Välillä tunnelma kevenee, mutta voisin kuvitella, että oikeassa elämässä nämä hetket olisivat enemmän sarjassa "nauran etten itkisi" ja pohjautuvat siihen, että  fiktion ja faktan raja hämärtyy sairaassa mielessä. Näytelmän edetessä kohtaukset muuttuvat pirstaleisemmiksi samaa tahtia kun Andrén ymmärrys maailmasta muistoineen häviää ja hänen käytöksensä muuttuu. Andrén maailmassa kaikki on sekavaa, mutta yksi kiintopiste siinä on. Hänen rakas kellonsa on sentään ranteessa ja tuo turvaa kaaokseen. Katsoja viedään dementoituneeseen ja irrationaaliseen mieleen sen sijaan, että sitä seurataisiin sivusta jonkun toisen näkökulmasta. Näytelmä kattaa parissa tunnissa usean vuoden etenemisen, mutta dementialle tyypilliseen tapaan se ei ole kronologista ja André elää välillä mennessä ja välillä nykyisyydessä mikä tuo näytelmään aivan omanlaisensa rakenteen. 

Lavastus näytelmässä toimii hyvin. Samoilla yksinkertaisilla elementeillä saadaan luotua monta eri tilaa ja tämä pieni muuttuminen lisää osaltaan myös sitä lievää hämmennystä jota katsojakin tuntee, koska ei ole ihan täysin varmaa missä ajassa ja missä paikassa ollaan. 

Pidin näytelmästä, mutta toisaalta se oli myös vähän masentava. En lähtenyt teatterista tapani mukaan sillä mielellä, että olipas kivaa viihdettä vaan hieman hämmentyneenä ja pohtien mitä minä juuri näin. Väliajalla kuuntelin ihmisten puheita ja moni tuntui keskustelevan melko vakavahenkiseen sävyyn ja miettivän onkohan se oikeasti jotain tällaista ja olisipa kamalaa, jos mieli vain heittäisi toimimasta eikä itse edes tajuaisi sitä. Samat ajatukset olivat omassakin mielessäni. 

Päätän tämän raportin tähän, koska en oikeastaan osaa sanoa tästä mitään tämän järkevämpää. Näytelmänä erittäin hyvä ja pidin siitä ja roolisuoritukset olivat todella taitavia, mutta tämä näytelmä onnistui hämmentämään. Suositan kuitenkin katsomaan tämän, vaikka se ei sitä keveintä viihdettä olekaan. 

Liput Isään ovat saatavilla tuttuun tapaan suoraan teatterilta tai ticketmasterista hintaan 31 € / 28,50 € / 19,50 €

-1kg

Heipä hei!

Pieni päivitys. Kaksi viikkoa takana kotosalla ja saman verran myös todellista yritystä elää terveellisemmin. Toistaiseksi aika pienet tulokset. Painoa on lähtenyt hieman päälle kilo kahdessa viikossa. Vyötäröä en ole mitannut. Päädyin kuitenkin jättämään hiilihydraatit ruokavaliooni, sillä sen viikon kärsin vain päänsärystä ja yhdistettynä lähestyvään deadlineen se ei ollut kovin toimiva yhdistelmä. Kiskaisin siis pastaa kitusiini ja raapustin esseeni loppuun. Koetan ehkä uudestaan kun on viikko jolloin ei tarvi koettaa olla tuottelias ihminen. 

2020!

Hyvää uutta vuotta!

Olipahan vuosi. Varsinkin viimeiset 3 viikkoa olivat aivan superkiireisiä. Muutin takaisin Suomeen vanhemmilleni juuri ennen joulua ja täällä heti vuoden vaihteessa takaisin omilleni. Nyt olen 3 päivää purkanut, järjestellyt ja samalla kirjoittanut esseetä.

Vaihdossa oli todella kivaa ja olisin voinut jäädä vielä pitemmäksikin aikaa. Toisaalta oma koti ja oma rauha on ihanaa sekin. Sieltä jäi paljon hyviä muistoja ja uusia kavereita joihin olen yhteydessä edelleen. Varsinkin neulojaryhmän naiset tulivat läheisiksi.

Mutta kaikella on aikansa ja nyt olen taas Oulussa ja aloittelemassa arkea. Mitäs siihen sitten kuuluu? No opintoja nyt ainakin. Lopetin työni ja olen taas täysipäiväinen opiskelija. Tämän kevään aikana pitäisi saada valmiiksi gradu. Se lienee se kevään suurin ponnistus.

Toinen koitos on jatkaa laihdutusta. Lähisalini, Teknopalatsi, on nykyisin Fressi Linnanmaa ja aion jatkaa siellä käymistä säännöllisesti. Tavoite olisi 3-4 kertaa viikossa, mutta saa nähdä onko se realistinen tavoite. Maanantaina aloitan uuden saliohjelman ja treenaan tavoitteellisemmin kuin ennen. Sain joululahjaksi 1,5kg vanteen, jolla olen toistaiseksi saanut vain tennispallon kokoiset mustelmat lantiooni, mutta se on silti niin hauskaa, että olen pyöritellyt sitä päivittäin vartin. Aion myös siirtää ruokavalioni kohti Keto-ruokavaliota. En tiedä vielä miten se vaikuttaa, koska suolistosairauden kanssa eläessä nämä asiat on aika lailla kokeile ja katso mitä tapahtuu. Luultavasti täyteen ketodieettiin en ala, sillä se karsii pois aika monta ruoka-ainetta, jotka on mun vatsalle "turvallisia". Raportoin asiasta ja vaikutuksista ehkä parin viikon päästä.

Viime vuonna laihduin 17 senttiä ja kehitin lihaksia, mutta painoa lähti vain noin 4 kiloa. Liekö kiinni siitä, että lähinnä kiinteydyin lihasten saadessa ryhtiä ja kokoakin. Tänä vuonna jos lähtis sitä painoakin paremmin? Vuoden aloituspaino on 65,5kg. Jos pääsisin viitosella alkavaan lukuun olisin aika yläkuloinen.

Varsinaisia lupauksia en ole itselleni tehnyt, sillä ne on helppo pettää. Olen asettanut itselleni tavoitteita, joita kohti kuljen. Teittekö te lupauksia ja miten teidän vuosi on alkanut?