Ensi-ilta: Peppi Pitkätossu -musiikkinäytelmä

Astrid Lindgrenin luoma räväkkä Peppi Pitkätossu on maailman vahvin tyttö, joka kasvattaa itse itsensä ja asuu Huvikummussa, mutta ei yksin: Herra Tossavainen Pikku-Ukko asuvat siellä myös. Tässä on näytelmä, josta saa lapsille hienon ensikosketuksen teatteriin. Se on sopivan lyhyt, pirteä, tapahtumarikas ja Peppi on hahmona lapsille hyvin tuttu.

Näytelmän (ohjaus: Merja Larivaara) jaksaa katsoa myös aikuinen, eikä mukaan tarvita edes sitä lasta. Peppi (Meeri Toivonen) on monelle sukupolvelle tuttu ja rakas hahmo. Minä en ole koskaan ollut hirveä Peppi-fani, mutta näytelmässä oli paljon tuttuja asioita ja paljon sellaista, jota en ollut muistanutkaan. Peppi on juuri niin pirteä ja kuriton kuin hän on aina ollut.

Peppi (Meeri Toivonen) ja Herra Tossavainen (Marona Awdishou) (c) Jussi Tuokkola

Lapsille näytelmä on myös sopivan hurja. Myönnän salakuunnelleeni lasten puheita ja monia tuntui hieman jännittäneen aina välillä. Mutta sehän tekee teatterista mitä se on, katsoja kokee parissa tunnissa koko tunteiden kirjon. Näytelmä on täynnä lämminhenkistä huumoria, joka puree myös aikuiseen yleisöön ja vauhtia riittää. Lavalla nähdään niin Huvikumpu kuin sirkus, krokotiili ja (ainakin lasten mielestä) hurjia merirosvojakin (oli ne hurjia, oikeasti). Näytelmä on myös rakennettu ovelasti siten, että aikuinen ja lapsi nauravat samassa kohdassa, mutta hieman eri asioille. Peppi laittaa lavalla tuulemaan ja saattaa aikuiset tylsine kaavoineen naurunalaiseksi lämminhenkisellä tavalla. Se herättää ajattelemaan olisko elämä parempaa, jos iakuiset eivät aina pingottaisi? Olisi varmaan. Lasten tapaan Peppi ei välitä mitä kukaan ajattelee hänestä ja on oma valloittava itsensä.

Jos viikon ensimmäinen ensi-ilta Pohjoisesta Tuulee olikin synkkä ja pelkistetty Peppi on sen täysi vastakohta. Näytelmässä värejä ja mielikuvistusta riittää. Huvikumpu on juuri niin ihana vanha ja erikoinen, kuin sen kirjojen perusteella voisi olettaa olevan ja puvustus on mitä mielikuvituksellisin ja värikkäin. Varsinkin Pikku-Ukko (Jouni Uosukainen) ja Herra Tossavainen (Marona Awdishou, 9) olivat valloittavia. Näytelmän puvustuksessa ja lavastuksessa virkkuukoukku on saanut heilua ahkerasti ja lopputulos on aivan upea. Nostan fiktiivistä hattuani, hirveä urakka virkata niin monta neliötä.

Etualalla: Kapteeni Pitkätossu (Janne Raudaskoski) ja Peppi (Meeri Toivonen) (c) Jussi Tuokkola

Suuren näyttämön lavaa käytettiin taas hyödyksi erittäin monin tavoin ja se toimi. En jaksa ikinä lakata ihmettelemästä miten moneen sama lava taipuu yhdessä näytelmässä. Kaikki kunnia lavastajille ja näyttämömiehille, jotka laittavat homman toimimaan. Puvustus oli taas kerran erittäin hieno. Puvut olivat hauskoja, värikkäitä ja niiden toteutus on mahtava. Ihan mahtavaa, että oikeastaan kaikki tehdään käsityönä. Tähän näytelmään puvut suunnitteli Riitta Röpelinen.

Kaikkein pienimille näytelmä voi paikoin olla hurja, mutta noin kuusivuotiaat sen varmasti jo jaksavat ja uskaltavat katsoa. Kuten olen jo maininnut, jos haluatte lapsillenne ensimmäisen teatterikokemuksen, Peppi on erittäin hyvä valinta! Paikalle voi hyvin tulla myös ilman lasta, sillä vaikka tämä periaatteessa onkin lapsille suunnattu siinä on huumoria myös aikuisille ja aikuiset osaavat arvostaa siinä eri asioita.

Lippuja myy Ticketmaster ja Teatterin lippupalvelu hintaan 23€/27€/20€ ja saatavilla on myös perhepaketteja.

                                                      Traileri: Oulun teatterin YouTube.

Ensi-ilta: Pohjoisesta tuulee

Oulun teatterissa sai perjantaina ensi-iltansa näytelmä Pohjoisesta tuulee ja kuten tavallista kipitin kohti teatterin lämpöä räntäsateessa ja tuulessa lammikoita väistellen. Oulun kevät, talvi ja syksy ovat kaikki yllättävän märkiä ja merituuli on aina yhtä kylmä.

Asiaan. Petja Lähteen teokseen Pohjoisesta tuulee perustuva, Olka Horilan ohjaama näytelmä on kuvaus suomalaisesta perheestä ja viikonlopusta suomalaisella mökillä. Tuttua ja turvallista. Ei ihan. Pinnan alla kytevät vanhat kaunat, salaisuudet, menetykset ja läheisyyden pelko; niitä, joita rakastaa on kaikkein vaikeinta halata.  Murjottava isä (Risto Tuorila), masentunut äiti (Anneli Niskanen), vanhemmistaan ja toisistaan etääntyneet pojat Tatu (Timo Pesonen) ja Johannes (Mikko Korsulainen) luovat pohjan näytelmälle, jota ei kuivin silmin saa katsottua. 

(c) Kaisa Tiri

Näytelmä kuvaa inhimillisesti ja koskettavasti sitä, miten salaisuudet, menetykset ja puhumattomuus ovat ajaneet koko perheen erilleen. Johannes on ylisuorittaja, joka koettaa elää vanhempiensa odotusten mukaisesti, Tatu on vapaa taiteilija, jolta kukaan ei koskaan odottanut mitään. Isä piilottaa tunteensa huhkimalla aamusta iltaan äidin velloessa murheissaan. Kaikkea yhteen sitoo vaikeus puhua ja jakaa asioita kaikkein läheisimpiensä kanssa ja pelko tuomituksi tulemisesta. Kuulostaa kovin suomalaiselta. Ja sitä se onkin. Kaikki kulminoituu kiviin (kyllä, kiviin) ja näytelmä saavuttaa huippunsa salaisuuksien paljastuessa.

Näytelmässä on paljon suomalaiselle katsojalle tuttuja elementtejä. Lokakuinen ilta mökillä, kun verkot vedetään pois vedestä, lapsuuden C-kasetit rahisevassa nauhurissa ja nuhjuinen Adidaksen takki, jota käytetään vain mökillä. Tähän tuttuun maisemaan yhdistetään vaikeasti käsiteltäviä aiheita, kuten mielenterveys, traumat sekä perheen yhteyden katoaminen ja niitä käsitellään taitavasti. Yleisö oli täynnä selvästi liikuttuneita katsojia. 

Visuaalisesti näytelmä on hyvin vaatimaton. Lavalla ei ole mitään ylimääräistä ja puvustus on yksinkertainen ja käytännönläheinen. Juuri sellainen, kuin mökkivaatetuksen kuuluu ollakin. Väriä tähän maisemaan ja kolmen omissa nurkissaan jurottavien miesten keskelle tuovat vain pudonnet lehdet ja rääväsuinen äiti kirkkaan oranssissa paidassaan, jota koristaa Kekkonen. 

Kokonaisuutena näytelmä toimii. Se avautuu ehkä paremmin hieman vanhemmalle yleisölle ja esimerkiksi minä en ymmärtänyt kaikkia viittauksia Kekkosen aikaan, sillä synnyin Martti Ahtisaaren oltua presidenttinä jo lähes vuoden. Se ei kuitenkaan haitannut näytelmän seuraamista, mutta aivan kaikkea en tajunnut. Näytelmässä on kuitenkin popkulttuuriviittauksia myös nuoremmalle polvelle ja bongasinkin mainintoja ainakin W.A.S.P.:ista, KISSistä  ja Black Sabbathin Iron Manista (toki saatan olla vähemmistössä heitä kuuntelevissa parikymppisissä). Viittauksia, jotka lämmittivät pienen hevarin sydäntä kovasti; meitä ei ole unohdettu, vaikkakin hevareita käytetään edelleen stereotypisena vapaana taiteilijana, joka ei oikeastaan haluakaan tehdä töitä. Mutta sekin tehdään tässä näytelmässä kaikella rakkaudella ja Tatu loi mukavan kontrastin työtä liikaakin painottaviin Johannekseen ja isään. 

Suositan näytelmää kaikille, jotka haluavat katsoa lämminhenkisen ja koskettavan draaman. Hinnalla näytelmää ei ole pilattu. Lippuja myy tuttuun tapaan Ticketmaster ja teatterin oma lipputiski hintaan 29,50€/26€/15€.

Traileri: Oulun teatterin YouTube

• 
  

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Muistatteko, kun sanoin, että tänä vuonna otan rennommin? Hyvä, en minäkään. On taas melkoista pyöritystä pienen ihmisen elämä. Aloitin esimerkiksi työt. Ihan oikeassa työpaikassa. Musta tuli lankamyyjä! Lisäksi mulla lähti taas mopo keulimaan kurssi-ilmoittautumisten kanssa ja on noin miljoona asiaa taas kesken. Enkä ehkä ihan kokonaan malttanut jättää ainejörjestöaktiivinkaan elämää. 🙈Vaan ei se haittaa! Kyllä mä tämän hoidan, jotenkin.

Lisäksi lienette iloisia uutisesta, että mun käsi kestää taas neulomista. Kuntoutuminen on yhä kesken, mutta koko ajan se on parempana. En ole saanut valmiiksi oikeastaan kuin perusvillasukkia, mutta toissapäivänä otin puikoille neulepaidan jakinkarvalangasta, eli ehkä saatte taas pian käsitöitäkin. :)

Viikonloppuna saatte taas teatterihöpinää. Tuplaenskariviikko.

Ensi-ilta: Rakastunut Shakespeare

Lauantaina Oulussa sai ensi-iltansa romanttinen komedia Rakastunut Shakespeare, joka pohjautuu vuoden 1998 samannimiseen 7 Oscaria voittaneeseen elokuvaan. Elokuvasta minulla oli joku hyvin hämärä muistikuva, että olen katsonut sen yläasteella ja se ei ollut huono, mutta en voi verrata näitä kahta formaattia keskenään oikeastaan millään tasolla. Näytelmä oli varmaan kyllä silti parempi, koska näytelmät nyt yleensä ovat. Nauhoitettu ja erikoistehosteilla sekä leikkauksilla kyllästetty kuva ei koskaan voita elävää teatteria, jossa asiat tapahtuvat juuri sillä hetkellä ja uusintaottoja ei ole. Yleensä en niin välitä romanttisista komedioista, vaan katson ennemmin Batmania, mutta koska tarinassa on keskiössä Shakespeare (Elias Keränen), tartuin kuitenkin oitis tilaisuuteen nähdä tämä näytelmä. Vaikka kyseessä on romanttinen komedia se ei ole pelkkää hattaraa; mukaan mahtuu valheita, petoksia ja tuskaakin. Kuten tarinan keskiössä oleva Romeo ja Julia, tämä näytelmä alkaa komediana, mutta vyöryy kohti kahden rakastavaisen Shakespearen ja Viola de Lessepsin (Elina Saarela) vääjäämättömältä vaikutavaa eroa ennalta määrätyn kohtalon kuljettamana.

Tarina sijoittuu aikaan, kun Shakespeare kuului vielä Lord Chamberlain's Men teatteriseurueeseen, joka esitti Shakespearen näytelmiä hieman Lontoon ulkopuolella sijaitsevassa teatterissa. Englantilaisen filologian opiskelijan näkökulmasta katsottuna näytelmä oli historiallisesti ihanan tarkka ja sisälsi viittauksia moniin tuttuihin teoksiin ja hahmoihin. Erityisesti minua ilahdutti se, että Christopher Marlowe (Miika Laakso), jonka teoksia Shakespearen ohella on kahlattu läpi huolella ja hartaudella moneen kertaan, oli päässyt lavalle. Marlowen ja Shakespearen ystävyys ja kilpailu oli mielestäni erittäin hienosti kuvattu. Näytelmä myös jollakin kierolla tavalla tuntui leikkivän teorialla siitä, että Shakespearen teosten takana olisikin ollut Marlowe ja joukko muita sanataitureita vain yhden ihmisen sijaan. Se myöskin yhdisteli Shakespearen muita näytelmiä suuremmaksi kokonaisuudeksi, mutta tämä verkko saattaa mennä ohi heiltä, jotka eivät tunne hänen tuotantoaan suuremmin. Muutkin mainitut teokset saattavat jäädä hieman irrallisiksi, jos ei tunne ajan näytelmäkirjallisuutta myös Marlowen osalta. Juonen seuraamista se ei haittaa, mutta näiden asioiden tietäminen tuo näytelmään lisää syvyyttä. 

Historiallisesta näkökulmasta katsottuna myös lavastus ja puvustus olivat onnistuneet. Teatterimiljöö näytti Elizabethin aikaiselta teatterilta kungattaren katettuine katsomoineen kaikkineen. Lavaa myös käytettiin hyödyksi erittäin moninaisin tavoin. Välillä jopa siihen pisteeseen, että lavalla tapahtui kerralla niin paljon että kaikesta ei pysynyt kärryillä. Aina yhtä tapahtumaa seuratessa jokin toinen meni ohi, mutta juonen kannalta se ei haitannut. Korkeintaan ohi meni joku komiikan elementti, jolla ei ollut niin suurta merkitystä. 

Heli Haapalainen, Elina Saarela ja Antti Launonen, kuva Jussi Tuokkola.

Puvustuksen osalta esimerkiksi kuningatar Elisabetin (Tuula Väänänen) asustus oli erinomainen. Hänet tunnisti välittömästi jo valtavasta kauluksesta, hiustyylistä ja yliampuvan leveästä mekon helmasta. Keltaisessa puvussa vaikutti olevan jopa vaikutteita niin kutsutusta The Ditchley Portraitista (maalannut Marcus Gheeraerts nuorempi noin vuonna 1592), jossa kuningatar seisoo Englannin, tai tarkemmin sanottuna Oxfordshiren päällä takanaan pimeys ja edessään valoisa tulevaisuus. Puvustus oli yleisesti ottaen ajan hengen mukaista ja sopiva näyttävää olematta kuitenkaan yliampuvaa. Myös näytelmän lopun pieni tanssi, jig, lämmitti mieltäni suuresti jälleen historiallisen tarkkuuden vuoksi. Elisabethin valtakauden Englannin teattereissa oli hyvin tyypillistä, että näytelmää seurasi jokin kevyt ja välillä koominen pieni tanssinumero, joka usein pohjautui erityisesti Irlannin ja Skotlannin kansanmusiikkiperinteen jigeihin.

Näytelmässä oli tuttujen näyttelijöiden kuten Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski ja Antti Launonen lisäksi paljon uusia kasvoja. Teatterin luottonäyttelijät tekevät aina upeaa työtä, mutta vaihtelu virkistää aina. Yhdyn myös Henslowen (Mikko Leskelä) ja kuningattaren mielipiteeseen, että näytelmissä pitäisi olla enemmän koiria. Laikku (Välkky-koira) varasti koko shown ja ansaitsisi ihan oman näytelmän. Loppukumarruksissa taisin seurata eniten Välkyn hienoa kumarrusta.

Kaiken kaikkiaan taas hieno näytelmä. Suosittelen tätä erityisesti romanttisen komedian ystäville, mutta tapahtumia riittää sen verran, että myöskään vauhdikkaampien näytelmien ystäville ei ehdi tulla tylsää. Näytelmän aikana saa nauraa ja paljon, mutta herkemmiltäkään tunteiltakaan ei vältytä. Sopivan kevyt näytelmä pieneen irtiottoon arjesta, tai minun tapauksessani viikon supersankarielokuvien putkesta. Lisäksi tässä on koira, joka on vallan soma, ei voi olla huono. Lipuja saa tuttuun tapaan Ticketmasterista tai teatterin lippupisteeltä. Hinta ei taaskaan huimaa päätä eikä kukkaroa (38/34/18,5€)

Timo Pesonen ja Välkky, kuva Kaisa Tiri

Tavoitteena she-hulk

Iltaa, olisiko teillä hetki aikaa puhua skolioosista? Ai on. Hyvä!

Skolioosi, tuo viheliäinen vaiva on ollut seuralaiseni syntymästäni saakka. Heille, jotka eivät tiedä on skolioosi siis selkärangan sivusuuntainen mutka. Minulla sen kaverina on lievä kyfoosi (toinen lapani on ulompana kuin toinen) ja nikamat, joista puuttuu paloja. Olen käynyt elämäni aikana röntgenissä noin 40 kertaa, magneettikuvia on otettu, fysioterapiaa on saatu jo vauvana, on seurattu, tutkittu ja tökitty, epäilty hermovaurioita ja saatu epikriisejä kansiollinen.

Osin tähän vedoten olen aina elänyt aika rauhallisesti. En harrasta hullua riekkumista, suurin revittelyni on moshaaminen. Viime vuosina olen lihonut 10 kiloa ylipainoiseksi ja alkanut kärsiä pahoista selkäjumeista, koska istun tietokoneella ja huonossa asennossa luentosaleissa niin paljon. Minua on aina varoiteltu, että älä nosta painoja, älä laita painoa selälle, älä tee kiertoja, älä tee sitä ja älä tee tätä. Nyt olen alkanut nostaa painoja ja tehdä kaikkea sitä mistä on sanottu, että varovasti. Ei, minulla ei ole personal traineria, eikä aavistustakaan mitä olen tekemässä. Tai haluanko minä edes pudottaa painoa vai saada lihaksia?

Tämä on alku mun matkassa terveellisempään elämään. Ensimmäinen tavoite olisi jouluun mennessä saada käsipainoihin 10kg nykyisen 4kg sijaan ja pudottaa 3kg painoa. Tulette saamaan jatkossakin päivityksiä treenaamisesta rikkinäisen selän kanssa.

Ihmisellinen mies

Tällä kertaa ilta ei ollut synkkä eikä myrskyinen. Oli oikein valoisaa ja tyyntä ja kaupungilla ihmisiä haitaksi asti valofestarin osuessa samalle viikonlopulle ensi-illan kanssa. Teatterillakaan ei ollut montaa ihmistä kun lopulta pääsin sinne saakka. Sali kuitenkin täyttyi mukavasti ihmisten saapuessa paikalle valitellen parkkipaikkojen puutetta ja ruuhkaa.

Sirkku Peltolan Ihmisellinen mies vaati hieman ajattelua ja sulattelua, mutta lopulta olen ehkä saanut ajatukseni jäsenneltyä jokseenkin ymmärrettävään muotoon. Näytelmä oli hyvä, mutta siihen oli jotenkin hankala tarttua. Mikä on sinällään hyvin kuvaavaa, koska päähenkilö oli mies, josta  oikein kukaan ei saanut otetta tai selvää kuka hän oikein on. Raine Kukkia (Pentti Korhonen) on suomalainen mies; hän on väritön, hän pärjää vähällä, hän ei tee numeroa itsestään ja hän on onnellinen kun hänellä on katto pään päällä. Rainen täysi vastakohta näytelmässä on Kärpänen (Aki Pelkonen), hyväntahtoinen ja ekstrovertti vuokraisäntä, jolle olut maistuu vähän liikaakin ja näiden hahmojen vastakkain asettelu tuo näytelmään syvyyttä. Me kaikki tunnemme Rainen tai Kärpäsen. 

Raine Kukkia ja Kalevi Kärpänen (Kuva: Jussi Tuokkola)

Näytelmä käsiteli vaikeitakin aiheita kuten perheen kriisiä, mielenterveyttä, velkaantumista, teini-iän kuohuntaa, alkoholismia ja kuolemaakin huumorin keinoin ja vakavista aiheista huolimatta yleisö hirnui välillä kyyneleet silmissä. Ei näille aiheille saisi nauraa, mutta silti se oli liian hauskaa olla nauramatta.  Ensimmäisen näytöksen alku oli hieman hidas, kuten Rainekin. Hetki meni ymmärtäessä mitä porukkaa Jimi (Antti Launonen) ja Jannica (Anne Syysmaa) ovat.  Puolivälissä näytelmä lähti lentoon Rainen suvun ja vuokraisännän astuessa näyttämölle. Näytelmä pyöri Rainen elämän ympärillä, mutta hahmo oli silti tietyllä tavalla irtonainen, tarina vyöryi hänen ohitseen kuten elämäkin ja hän koetti pysyä mukana omana hyväntahtoisena itsenään. 

Tässä näytelmässä kaikki hahmot ovat hyvin aitoja ja uskallan väittää, että moni voi samaistua heihin. Itse tunsin yhteyttä teinigootti Raisaan, jota kukaan ei ymmärrä.  Hahmoilla oli oikeita ongelmia, joita nyky-yhteiskunta ihmisten eteen heittää. Mikään ei ollut päälleliimattua ja epäaitoa vaan nämä hahmot voisivat oikeasti olla olemassa ja vasrmasti jossakin ovatkin. Ihmisellinen mies ottaa hahmojen ja heidän ongelmiensa kautta kantaa yhteiskunnan nykytilaan, vaikka sitä ei korostettukaan eli en kuitenkaan pidä tätä yhteiskuntakriittisenä näytelmänä.

 Lavastus näytelmässä oli taas erittäin hieno ja monipuolinen. En ole ikinä nähnyt suurella näyttämöllä niin monipuolista lavastusta, pyörivästä lavasta oli otettu kaikki irti. Kaikki huolella rakennettuja. Näytelmässä on hyödynnetty myös videoteknologiaa, mikä oli hieno lisä. Tosin tässä näytelmässä se vilisi sen verran vauhdilla ja värikkäänä, että välillä jännäsin saanko migreenin. Pää kesti kuitenkin vaikka olen melko migreeniherkkä yksilö. Plussaa myös tyylikkäästä käsiohjelmasta. Sen ilme on jälleen hyvin miellyttävä ja näytelmään sopiva.

Kaiken kaikkiaan näytelmä oli oikein mainioja nimensä mukaisesti ihmisellinen. Toimii hyvin esimerkiksi pikkujoulun ohjelmana. Jos jakaisin tähtiä antaisin tälle 3,5. Lippuja saa tuttuun tapaan Tiketmasterista ja suoraan teatterilta.

Viimeiset viikot

Hei vain!

Ajattelin piipahtaa päivittämässä kuulumisia. Käsileikkauksesta toipuminen on sujunut hyvin. Vielä on matkaa jäljellä, mutta olen esimerkiksi neulonut kohta parin villasukkia! Toivottavasti kohta pääsisin ne esittelemään teillekin.

Opetusharjoittelu on neljää oppituntia vaille paketissa ja siitäkin on selvitty vaikka hieman puolikuntoinen olenkin ollut. Tavallaan tosi haikeaa, että se loppuu, mutta toisaalta odotan sitä. Tämä vuosi 2018 on ollut opintojeni hyödyllisin ja opettavaisin ja aivan hirveän kivaa, mutta samalla se on ollut ihan uskomattoman kiireinen ja olen henkisesti aika lopussa, koska päivät venyvät usein noin 14 tunti siksi. Väsymys alkaa olla päivittäinen olotila, mutta silti nukkuminen on vaikeaa, kun Norssi pyörii päässä. Vaan kyllä tämä tästä.

Nyt taidan lähteä yrittämään sitä nukkumista. Palataan pian joulusukkien merkeissä asiaan!