Matka kandiksi 2 ja kohtaamisia teatterilta

Olen saanut valmiiksi tutkimussuunitelmani ja jonkinlaiseen päätökseen sen, mitä aion oikeasti olla tekemässä. Tarkoituksenani on tutkia J.R.R. Tolkienin ensimmäisessä tragediassa ja siitä muotoutuneessa Turin Turambarin hahmossa näkyvää Kalevalan vaikutusta. Rakenne on jokseenkin selvillä. Voisi olettaa, että loppu on aika lailla sihteerin työtä? Tai sitten ei, mutta aina saa haaveilla.

Tällä viikolla oli yliopistolla myös todella kiva kohtaaminen. Meillä oli kunnia saada viarailevaksi luennoitsijaksi Kari-Pekka Toivonen. Oulun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja ja näyttelijä. (Joo mä kirjoitan nykyään tosi paljon teatterista, mutta ei, mulle ei makseta tästä spämmäyksestä. Hehkutan ihan siksi, koska tykkään meidän teatterista! Saattepa ainakin lukea, jos ette mene.) Uskalsin lopulta käydä juttelemassa, useamman ensi-illan olen asiaa jo harkinnut, mutta rohkeus on pettänyt ja olen tyynyt potkimaan itseäni, että miksi olen näin ujo. Oli oikeasti kiva lopulta tavata ihminen, joka on vienyt teatteria parempaan suuntaan ja oli tosi mielenkiintoista kuunnella mitä hän oikeasti tekee työkseen ja millaista se on.

Keskustelussa pohdittiin myös miten nuoria saisi enemmän teatterille ja yleisöstäkin tuli ihan hyviä pointteja. Mainostan nyt sitten tässäkin, että jos olette haaveilleet menevänne, mutta yksin ei oikein kehtaa niin teatteri järjestää teatteritreffejä joissa ollaan yksin yhdessä. Itselläni on todella helppoa mennä yksinkin, mutta kyllä mä muistan, että se eka kerta silloin just ja just 18-vuotiaana (tai 19, ei voi muistaa) oli sellainen, että hiivin vähän seinän vieriä pitkin tennareissani ja lepakkokuosisessa fiftarimekossani ja mietin, että olen ihan hulluna nuorempi kuin muut ja kuka ei kuulu tänne korkokenkien ja hienojen vaatteiden joukkoon. Jäi kuitenkin sen verran positiivinen fiilis, että onhan tuolla tullut ravattua tämän blogiyhteistyön merkeissä. En ehkä olisi voinut olla iloisempi tästä yhteistyökuviosta vaikka olisin yrittänyt. Facebookin messenger lauloi, kun kolmelta yöllä huomasin sähköpostin.

Seuraavan kerran olisi tarkoitus mennä katsomaan uudestaan Pieleen Meni (lukekaa aiheesta *tästä*) rakkaan ystäväni Phoenixin kanssa 21.10. kun vanhenen hieman sen jälkeen.

Tässä vielä kuvallista todistetta (sori kännykän laatu) ja kiitän vielä kerran teatteria ja Kari-Pekka Toivosta mielenkiintoisesta luennosta, joka jäi monelta väliin huolimatta huuteluista eri medioissa. :C

Matka kandiksi, askel 1

Kandi... tuo sana on vainonnut kahta opiskeluvuottani niissä "sitten joskus" puheissa. Se on ollut kaukainen asia, joka on häämöttänyt niin kaukana tulevaisuudessa, että sitä ei ole kannattanut juuri edes ajatella, mutta sitä kohti ollaan silti pyritty kurssi kerrallaan. Nyt se on muuttunut kaukaisesta pienestä mäestä joka ylitetään sitten joskus, suureksi vuoreksi joka pitäisi valloittaa jotakin kautta ja sen sisällä on vähintään Smaugin kokoinen lohikäärme: valmistuminen.

Viisitoista viikkoa aikaa saada kasaan 20-25 sivuinen lärpäke, joka tällä hetkellä vaikuttaa huomattavasti suuremmalta urakalta, kuin se varmaan oikeasti on. Olen tällä hetkellä suhteellisen jumissa asian kanssa, en tiedä mistä aloittaa ja mitä kuuluisi tehdä. Olenko tarpeeksi hyvä kirjoittamaan aiheestani ja osaanko kirjoittaa tarpeeksi akateemisesti, ovat kaksi kysymystä päällimmäisenä mielessä. Toisaalta tiedän aiheestani J.R.R. Tolkienista juuri niin paljon, kuin ihminen joka on lukenut Hobitin ensimmäisen kerran ala-asteella voi tietää ja Kalevalaa minulle on luettu lapsena iltasaduksi, mutta niiden kahden yhdistäminen ja oikean akateemisen tekstin aikaan saaminen tässä mittakaavassa on täysin uusi juttu.

Eli siis, hieman jännittää mikä tästä tulee ja stressitaso on pilvissä kaiken epätietoisuuden vuoksi, mutta tästä se lähtee. Blogi tulee luultavasti seuraavat kuukaudet käsittelemään lähinnä tätä aihetta, sillä muun koulun vuoksi aikaa liikenee varmaan hyvin vähän mihinkään muuhun.

Rautatie

Oikein hyvää alkanutta syyskuuta kaikille. Tämän postauksen aioin oikeasti tehdä jo noin viikko sitten, mutta maanantana alkanut koulu ja flunssa haittasivat taas harrastuksia ja sen sijaan kävinkin tentissä, kirjoitin esseen ja tutustuin uusiin fukseihin erilaisissa tapahtumissa.

Mutta asiaan. Kävin viime viikon lauantaina teatterissa Juhani Ahon Rautatien ensi-illassa. Oli taas kerran elämys. Kyseiseen teokseen olen tutustunut aiemmin vain elokuvamuodossa, eli en osaa sanoa miten se vastasi kirjaa, mutta uskaltaisin väittää toisessa näytöksessä olleen tyylillisiä eroja.

Heta Haanpään ohjaama Rautatie on tarina Korvenperän Matista (Mikko Leskelä) ja Liisasta (Merja Pietilä), jotka lähtevät katsomaan rautatietä naapurikylälle. Se on omalla tavallaan tarina modernisoitumisesta ja siitä miten maailma muuttuu ja kyydissä täytyy vain yrittää pysyä. Ennen näytöstä olleessa keskustelutilaisuudessa kirjastolla asiasta kerrottiin hyvin. Jokaisella aikakaudella on oma rautatiensä. Nykyisin se olisi varmaan valokuitu ja älypuhelimet joita ilman sinnikkäimmät yhä elävät. Tai se jo surullisen kuuluisa länsimetro.

Näytelmä oli omalla tavallaan hieman hämmentävä. Näytelmä on tietyllä tavalla "tarina tarinan sisällä", sitä kerrotaan yleisölle näyttelijöiden odotellessa jo lavalla yleisön saapuessa ja alkaessa kertoa Matista ja Liisasta. Se myös sisälsi hyvin paljon tanssia, jolla kuvattiin ajan kulkua ja matkan tekoa ja minulla kesti hetki päästä käsitykseen mitä sillä haetaan. Itse en ymmärrä tanssista rehellisesti sanottuna mitään, mutta se oli silti ihan viihdyttävää seurattavaa ja paikoin tuntui, kuin tanssilla olisi pikakelattu sen paikasta toiseen kävelyn ja vuodenaikojen vaihtelun yli. Itse nautin suuresti siitä, että näytelmän musiikki oli kolmen muusikon soittamaa ja osin improvisoitua, mikään näytös ei siis ole täysin samanlainen musiikin puolesta. Mielenkiintoinen ratkaisu oli myös se, että tiettyjä asioita ei oltu tehty perinteisesti lavasteilla, vaan esimerkiksi lennätintolppaa näytteli ihminen.

Ensimmänen näytös oli uskollinen ajalleen ja teokselle. Matti ja Liisa elivät ajassa jolloin pirtti valaistiin päreillä ja lanka kehrättiin käsin. Vaatetus oli sosiaaliluokasta toiseen tyypillistä 1800-luvun puolivälin vaatetusta ja sosiaaliluokat olivat selvästi eroteltuja maattomasta Matleenasta, torppari Mattiin ja talolliseen rovastiin. Matti ja Liisa kuulevat arvostamiltaan rovastilta ja ruustinnalta tarinoita rautatiestä ja hyvin suomalaiseen tapaan he koettavat hillitä uteliaisuuttaan ja olla kuin se olisi vain naapuripitäjän kotkotuksia ja jonninjoutavuuksia. Vähitellen heidän uteliaisuutensa tuota lähes myyttistä käsitettä kohtaan käy liian suureksi ja he päättävät lähteä (hieman salassa) rautatietä katsomaan. Ehkä, jos hurjaksi heittäytyy, sillä voisi jopa matkustaa yhden asemanvälin!

Toinen näytös oli hieman yllättävämpi. Tarina kirjaimellisesti modernisoituu rautatielle tullessa. Vaatteet vaihtuvat nykyaikaisempaan ja näkyypä lavalla sähköbassokin (väittäisin muodon puolesta perus Fender jazz-bassoksi). Juna itse on erittäin hauskasti toteutettu filminauhan avustuksella lavan taustascreenillä ja se toi tunnetta liikkeestä. Junan oranssit penkit toivat mieleen sen ajatuksen, että onko tämä kyseinen rautatie oikeasti nyt viittaus länsimetron suuntaan. Sen tarpeellisuuttahan tässä on viime vuodet ihmetelty ja odoteltu sinne pääsyä vähän samaan tapaan, kuin Matti ja Liisa Lapinlahden rautatietä alkuperäisteoksessa 1800-luvulla.

Suosittelisin tätäkin näytelmää. Jos et pidä tanssista voi tämä kaksituntinen olla aika pitkä, mutta jos tanssin paljous ei ole ongelma tästä aika varmasti pitää. Lippuja pääsee ostamaan tästä.

Kalevala CAL

Hyvää iltaa. Tai huomenta. Onhan kello jo 2:09 aamulla.

Moni teistä lienee kuullut Kalevala CAL peittoprojektista. Virkkaajien omasta Suomi 100 juhlavuoden haasteesta. Minäkin päädyin lähtemään siihen mukaan ja marssin tänään lankakaupoille. Mukaan tarttui kolmea väriä 7 veljestä, joista peiton teen. Sain juuri ensimmäisen palan virkattua ja täytyy todeta, että noin pieneksi työksi, yhdeksi palaseksi, harvoin olen virkannut yhtä vaikeaa asiaa. Mutta vaikeuksien kautta voittoon ja tässä se nyt on! Ilmatar.

Joulu alkaa elokuussa

Palatakseni siihen, mitä tämä blogi joskus oli esittelen teille parit käsityön alut. Juuri mitään valmistahan en ole saanut tehtyä sitten viime joulun. Muutaman pienen jutun. Tässä nyt kuitenkin taas pari alkua, näiden olisi tarkoitus valmistua jouluun mennessä. :)

Tästä ensimmäisestä tulee kai jonkin sortin viltti. Lankana on joku Tokmannin alekorin akryylilanka. olemassaolevat eivät riitä, eli jos en löydä lisää tämä menee varmaankin ihanalle veljentyttärelleni.

Tämä toinen on pöytäliinan alku. Tekniikkana on minulle vielä outo neulapitsi. Tein viime jouluna pari lumihiutaletta joulukuuseen, mutta tämä on ensimmäinen oikea työni.

Nämä seuraavat ovat niitä valmiiksi asti saatuja. Nämä villahousut tein ystäväni Phoenixin (Phoenixin elämää -blogi) vanhimmalle lapselle. Ovat ollet ilmeisen hyvät, sillä kyseinen neiti on kuulemma jopa nukkunut näissä kesää myöten. :D Ohje löytyi jostain blogista, en muista neää mistä, mutta Googlella löysin mörköhousujen nimellä.

Nallelangasta valmistui kaulahuivi. Jäi vähän pieneksi hartiahuivikäyttöön, mutta käy kyllä ihan kaulahuivista.

Tämä seuraava on Pirjo Iivosen Unelmien huivit kirjasta. Mallin nimi Kehrä. Tämä lanka on aivan ihanaa. Louhittaren luolan Ilmatarta sävyssä metsä. En ole ikinä neulonut pehmeämpää lankaa!

Nämä ylipolvenvillasukat piti olla Anelmaiset, mutta ajatus lähti laukalle ja noh... ei niillä ole enää tekemistä Anelmaisten kanssa. :D

Nyt kesällä ompelin itselleni tämän mekon Qstockiin. Kangas löytyi Eurokankaan vitosen päiviltä. Aivan ihanaa ja laskeutuvaa viskoositrikoota.

Muuta valmista ei kai ole syntynytkään koko vuonna.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Oulun kaupunginteatterissa pienellä näyttämöllä näki päivänvalon perjantaina 18.8.2017 Tuomas Kyrön teokseen Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja perustuva ja nimeä kantava näytelmä. Kävin katsomassa sen ensi-illassa ja olen siitä asti pohtinut elämää yllättävän syvällisestä näkökulmasta.


Näytelmä on humoristinen katsaus sukupolvien väliseen kuiluun ja siihen miten helppoa kaikki nykyään on, sekä kertomus isän ja pojan väleistä ja miten vaikeaa joskus on olla sukua. Mielensäpahoittajan (Hannu Pelkonen) hahmossa on jotain hyvin tuttua. Hän on se yksi jääräpäinen sukulainen, joka meistä hyvin monella on. Väliajalla kuulin ihmisten keskustelevan näytelmästä ja hyvin monelta tuntui löytyvän joku vanhempi sukulainen tai tuttava, joka on ilmetty Mielenspahoittaja. Hän, jonka mielestä ennen oli kaikki paremmin ja nykyajan hapatukset ovat turhuutta, perunoita ja ruskeaa kastiketta (ja voissa ei säästellä!) sen olla pitää ja TV:ssä riittää Yle 1 ja Yle 2, mutta joka kuitenkin on pohjimmiltaan hyväsydäminen. Perisuomalainen luonteenlaatu siis. Näin kaupungin valojen ulkopuolella pikkupaikkakunnalla kasvaneena tässä hahmossa on jopa ulkonäöllisesti jotain kovin tuttua. Karvalakki ja saappaat tuntuvat olevan Suomessa talonisäntien tunnusmerkki. Hyvin onnistunutta puvustusta siis!

Visuaalisesti näytelmä on muutenkin miellyttävä. Lavastus on riittävän yksinkertainen, että se tukee tarinaa, mutta ei vie huomiota itse tapahtumilta vaikka lavastus välillä muuttuu hahmojen siirtyessä paikasta toiseen. Se toimi aika saumattomasti siirtymissäkin vaikka tukena ei ole suuren näyttämön kaltaista pyörivää alustaa vaan kaikki tapahtuu manuaalisesti. Myös käsiohjelma on mielestäni erittäin sympaattinen.

Tuomas Kyrön kirja ja käsiohjelma

Tarinaan voisi varmaan suhtautua kahdelta kannalta. Vanhempi polvi tietää mistä hahmo puhuu ja on mahdollisesti kokenut samoja asioita. He voivat muistaa Väätäisen juoksun ja ajan kun Kekkonen oli presidentti tai mitä oli elää Neuvostolliton varjossa sodan jälkeen. Itse kuulun siihen toiseen näkökulmaan ja lähestyin tarinaa enemmän Mielensäpahoittajan pojan (Antti Launonen) kautta näkökulmasta joka ei ole itse kokenut mitään, mutta on kuullut kaikki isovanhempien ja vanhempien tarinat. Sukupolvien välinen kuilu on tarinassa melko korostuneessa asemassa. Mielensäpahoittaja on jäärä ja pihalla nykylaitteista kuten älypuhelin ja hänen poikansa ensimmäiseksi eksyttyään kaivaa esiin Google Mapsin.

Sukupolvien välinen ero näkyi myös siten, että näytelmä sisälsi melko paljon huumoria ja viittauksia menneisiin tapahtumiin, joten se ei kaikin paikoin täysin auennut minulle. Syntyessäni Martti Ahtisaaresta oli saman vuoden alussa tullut presidentti ja Neuvostoliitto oli  hajonnut. En siis kaikin paikoin ymmärtänyt viittauksia esimerkiksi urheilusuoritukseen joka ilmeisesti oli suuri asia noin 20 vuotta ennen syntymääni tai Neuvostoaikoihin, mutta uskoisin vanhemman polven katsojakunnan saavan näytelmästä tältä osin irti vieläkin enemmän.

Toinen asia jota näytelmä pohtii on oliko ennen kaikki oikeasti paremmin. Ihmisen elämä loppuu aikanaan ja tämän tiedostaa myös Mielensäpahoittaja, joka valmistautuu omaan kuolemaansa kirjoittamalla oman muistokirjoituksensa ja rakentamalla arkun, koska kyllähän itse tehtynä saa aina parempaa, ja pohtii samalla miten asiat olivat ennen ja ne vertautuvat samalla nykyaikaan johon tarina sijoittuu. Ennen kerrottiin kuulumiset kynällä ja paperilla ja viesteillä oli merkitys, koska niiden kirjoittaminen vei aikaa. Nyt lähetetään viesti (tai kissavideo) Facebookissa, ennen elettiin yksinkertaisesti ja nykyään kaikki on salasanojen ja sähköisten laitteiden takana näkymättömissä.

Viime viikon lopun surulliset tapahtumat Espanjassa, Suomessa, Saksassa ja Venäjällä herättivät yhdessä näytelmän kanssa minun pienessä mielessäni sen pohdinnan kumpi oikeastaan on parempi; nykyinen vai mennyt. Elämä oli toki ennen raskaampaa ja ihmisillä ei ollut samanlaista tiedonkulkua tai kanavaa tuoda mielipiteensä julki. Kyllä ei ennen voinut tehdä niin, sanomisensa julkaisussa oli sen verran tekemistä, että asioita ja ulosantia mietittiin enemmän. Nykyään elämä on koneiden ja laitteiden ansiosta helpompaa ja kommunikointi on reaaliaikaista, mutta toisaalta ihmiset voivat nykyään huonommin ja reaaliaikainen tiedonvälitys ja mahdollisuus kirjoittaa kaikki tajunnanvirta koko maan luettavaksi on luultavasti vielä lisännyt ihmisten pahoinvointia. Toisaalta nykynuorison keskuudessa on lisääntynyt menneisyyden ihannointi, kädentaidot ja perinteiset arvot. Tämänkin tekstin sisältöä on pohdittu mustikkametsässä ja mehumaijan ääressä.

Tiivistetysti voisi sanoa, että näytelmä vastaa todella hyvin kirjaa johon se pohjautuu ja jos pidät Tuomas Kyrön teksteistä tulet pitämään myös näytelmästä. Luonnollisesti siinä esiintyy myös Kyrön Mielensäpahoittajan tunnuslauseiksi tekemiä lausahduksia "Kyllä ei..." ja "Kyllä minä niin mieleni pahoitin". Huumori on hyvin suomalaista, hillittyä ja hienovaraista eikä yritetä liikaa. Nuorempi katsojakunta ei vältämättä ymmärrä kaikkia viittauksia, mutta itseäni se ei ainakaan haitannut vaikka pieni kysymysmerkki pääni päällä saattoikin olla havaittavissa. Teatterista poistuttuani huomasin siirtyneeni Googleen ja oppineeni jopa jotakin uutta Suomen kultturihistoriasta. Herätti siis ajatuksia ja sehän on aina merkki siitä, että jotain tehään oikein, kun katsoja jää pohtimaan asioita. Kuten aiemmin mainittu puvustus on onnistunutta ja hyvin yksityiskohtaista, Annukka Valta on taas tehnyt erittäin hyvää jälkeä.

Jos kiinnostuit niin täältä näkee esityskalenterin ja silläkin uhalla, että toistan itseäni jälleen kerran: Oulussa on ammattimaisuuden tasoon nähden erittäin halpaa käydä teatterissa. Suosittelen!

Pitkästä aikaa

Hei vain taas ja anteeksi. Ollut aivan hullu vuosi. Käsitöitä en ole juuri ehtinyt tehdä tai saanut aikaiseksi muutakaan. Olen sen sijaan lukenut noin 30 romaania ja tenttinyt hulluna, seurustellut ja eronnut ja sairastanut kierteessä.

Nyt elämä kuitenkin alkaa taas hymyillä ja aikaa riittää tännekin. Onkohan mulla enää yhtään lukijoita jäljellä?

Palaan tarkemmin käsitöihin, kunhan saan jotain tehtyä.